IV.

Philip lähetettiin pois kotoa Castletownissa olevaan King Williamin kouluun ja silloin Petelle alkoi kovat päivät. Hänen äitinsä oli kyllä hellä, ja hyviäkin sieluja oli olemassa, sellaisia kuin Nan-täti, jotka kohtelivat kumpaakin säälivästi. Mutta yhtäkaikki sujui elämä vaivalloisesti kuin joustimia vailla olevien vaunujen kulku. Syntiä on usein helpompi suvaita ja antaa anteeksi kuin typeryyttä. Vain se, jolla on lempeä sydän, saattaa tuntea hellää osanottoa kovapäistä kohtaan.

Pete raukka oli epäilemättä hyvin kovapäinen. Häntä ei saatu lukemaan ja kirjoittamaan, ei hyvällä eikä pahalla. Hänet pantiin Maughold-kylän kirkon vieressä olevaan vanhaan kouluun. Koulumestari oli John Tuomas Corlett nimeltään, pieni mies, nokkelaliikkeinen ja karski, nenä hänellä oli terävä kuin hauella ja hänen käyntinsä muistutti kerskailevaa kukkopoikasta; John Tuomas oli myöskin räätäli. Kahden koulupenkin varassa olevalla läävänovella hän istui ristissä säärin kankaittensa, palikkainsa ja silitysrautojensa ympäröimänä. Oppilaat, pojat ja tytöt istuivat luokittain suuressa puoliympyrässä hänen edessään.

Pete-raukan tomuinen nuttu oli joka päivä pöläkässä tuon mahtavan pikku miehen kynsissä, kun hän purki raivoansa, sillä poika-parka myöhästyi joka päivä. Joka aamu räätäli-koulumestari tervehti häntä haukkumasanoin, joita säestivät rottinkikepin läimäykset. »Sinä laiskuri! Sinä pölkkypää! Sinä vintiö! Minä tässä opetan ja hikoilen, mutta mikään ei pysty sinuun.»

Tällä koulumestarilla oli kaksi inhimillistä heikkoutta. Hän kallisteli mielellään lasia eikä hän paljon kallistelemista sietänytkään, ennenkuin oli pöhnässä. Silloin hän aina opetti katkismusta ja kiroili pojille saaren murrekielellä.

»Peter Quilliam», kirkaisi hän eräänä päivänä, »kuka johdatti sinut ulos Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta?»

»Opettaja, enhän minä ole koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, sillä mistäpä minulla olisi rahat ja vaatteet moisiin matkoihin, mutta siinä sen näkee, mitä kaikkea ihmiset keksivät», sanoi Pete.

Koulumestarin toinen heikkous oli hänen rakkautensa tyttäreensä, pieneen nelivuotiseen raajarikkoon, jota hän tämän sylilapsena ollessa oli humalapäissään viskellyt ilmaan ja pudottamalla hänet maahan tehnyt vialliseksi. Nyt hän eleli alituisessa kauhussa peläten uusia onnettomuuksia lapselle tapahtuvan. Hänen oli tapana penkkien lomitse luovailla ikkunalle, josta hän alimmaista, nimiä täyteen kaiverrettua ikkunaa avaamalla saattoi nähdä nurkan omasta, valkoisesta tuvastaan sekä sen kuistilta tulevan pienten hopeavaahterain varjostaman polun.

Monesti oli Pete nähnyt pikku tytön vaivaisella pikku säärellään liikaten kiiruhtavan eteenpäin pitkin tietä riemastuksesta naureskellen, kun hänen oli onnistunut välttää äitinsä valvova katse ja päästä pujahtamaan tielle. Eräänä päivänä rajujen kevätsateiden paisutettua kaikki purot yli äyräittensä, Pete sattui näkemään tuon kiharapäisen palleroisen hyppelevän ja riuhtovan kuin mikäkin tuulen pieksämä viiri vahvan virran kulettaessa häntä eteenpäin pitkin Port Mooarin luona mereen laskevaa jokea. Pete pelasti lapsen ja kantoi hänet kotiin. Sitten, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, hän meni kouluun tihkuen vettä joka askeleella.

Kun John Tuomas näki hänen tulevan avojaloin vettä tippuen pitkin koulusalin laattiaa, hänen harminsa pojan tavanmukaisesta myöhästymisestä yltyi kihiseväksi raivoksi. Selityksiä odottamatta hän otaksuen pojan pyydystäneen rapuja Port Lewaiguen kivien luona, syyti suustaan tavallisia haukkumasanojaan tehostaen niitä pontevilla rottingin iskuilla.

»Senkin laiskuri (läiskis)! Senkin vintiö (läiskis)! Minä tässä opetan ja hikoilen, (läiskis! läiskis!) mutta mikään ei pysty häneen!» (läiskis! läiskis! läiskis).

Pete ei virkkanut sanaakaan. Hän väänteli nutun alla kivistävää selkäänsä ja pisti märät, lyönneistä kuumottavat kätensä housun-taskuihin ja astui luokan alapäässä olevalle paikalleen.

Mutta muuan tyttö, pieni tumma, punaiseen hameeseen puettu olento, ponnahti pystyyn pojan vierestä, pyyhkäisi nuolena koulumestarin luo tämän palatessa kankaittensa ja neulojensa ääreen, antoi hänelle aimo läjähdyksen vasten kasvoja ja puhkesi sitten suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hänen nimensä oli Katherine Cregeen. Hänen isänsä oli Caesar, Comaan mylläri, joka oli perustanut Ballajoran kappelin ja oli mahtava mies metodistien joukossa.

Katherine jäi rankaisematta, mutta Peten koulunkäynti päättyi tähän. Hänen oppinsa ei painanut liian paljoa suuren pojan päässä — painettua hän osasi lukea joltisesti, mutta hänen kirjoitustaitonsa supistui muutamien isojen kirjainten tuntemiseen. Varustukset elämän taisteluun eivät olleet kehuttavat, mutta Bridget päätti jyrkästi, että se riitti.

Sillävälin hän itse oli joutunut kantamaan sellaista nimitystä, jonka rahvas halusta antaa naiselle, jolla on lapsi, mutta ei lasta tunnustavaa isää. Häntä pidettiin noitana. Peten aikaisimmat muistot maantiestä liittyivät tähän äidin nimitykseen ja kun sanan merkitys alkoi hänelle selvitä, hän ei kapinoinut sitä vastaan, vaan alistui jurosti, sillä hän ei tiennyt muuta, kuin että siinä kenties oli perääkin. Milloin hän toisten poikien kanssa leikkiessään riitaantui, huudettiin hänelle heti: »Äitisi on noita-akka!» Silloin hän toisinaan alkoi itkeä, toisinaan rupesi tappelemaan kostaaksensa poikien häväisyn, mutta yhtäkaikki hän uskoi sen todeksi rakastamatta silti äitiään sen vähemmän.

Bridgetiä syytettiin pahoista silmistä. Jos karja sairastui niityllä eikä voitu näyttää toteen hänen kurkistaneen veräjän yli, arveltiin hänen jäniksenä loikanneen tien poikki, jota elukat astuivat. Eräänä päivänä oli naapurin koira ajanut jäniksen piilostansa niitylle, missä joitakin lehmiä oli syömässä. Tämän huomasivat muutamat tiellä palloa lyövät pojat. Heti paikalla nousi meteli ja kirkuna ja pojat sauvoillensa juoksivat ulvovain koirain jäljestä huutaen: »Noita-akka! Noita-akka! Se on Bridget Tom! Corlettin koirat ajavat takaa Bridget Mustaa Tomia! Tapa hänet, Laddie! Pure kuoliaaksi hänet, Sailor! Ota kiinni, koira, ota kiinni!»

»Pallonlyöjien joukossa oli Petekin. Kun hänen toverinsa alkoivat juosta koirien jäljestä ja niitä kiihoitella, hänkin juoksi, mutta hänessä myllersivät tykkänään toiset tunteet. Nuolena hän pyyhkäisi ohi kaikkien muiden pääsi koirien kintereille ja toisia potkaisten, toisia hutkien kepillänsä huusi nyyhkyttäen niin kovasti kuin kurkusta läksi hänen edessään loikkivalle jänikselle: »Juokse, äiti, juokse, hyppää sivulle! Äiti, äiti rakas, juokse nopeammin, juokse henkesi edestä, juokse!»

Jänis kääntyi syrjään, kiiti pensaikkoon ja hävisi takaa-ajajiensa näkyvistä juuri samassa, kun Corlett, tilanvuokraaja, joka oli kuullut huudot ryntäsi pyssyineen paikalle. Silloin Pete pyyhkäisi takinhihallaan kyyneleistä kimaltelevia silmiään ja läksi juoksemaan kotiin. Siellä hän tapasi äitinsä oven edustalla istumassa ja rauhallisesti kutomassa. Poika heittäytyi hänen syliinsä ja hyväili kädellään hänen poskeansa.

»Voi, oma äiti-kultani», huusi hän, »kuinka nopsa olitkaan juoksemaan! Et maar koskaan ennen elämässäsi ole juossut niinkuin nyt!»

»Onko poika järjiltänsä?» sanoi Bridget.

Mutta Pete yhä silitteli hänen poskeansa nyyhkyttäen ilosta ja huudahtaen: »Kuulin Corlettin huutavan talosta pyssyä ja onnenrahaa, ja minä luulin, etten koskaan enää saisi nähdä äitiä! Mutta kylläpä osasitkin harpata, äiti! Kyllä vaan osasit!»

Kun Katherine Cregeen seuraavalla kerralla näki Peter Quilliamin, istui tämä Ballure Glenin sumussa olevan kallion reunalla puhallellen haikeita säveliä omatekoisesta huilusta. Hän oli lohduttomuuden ja yksinäisyyden ilmetty kuva. Hänen äitinsä oli kuolemaisillaan. Rouva Cregeen, Katherinen äiti, joka oli lämminsydäminen ihminen, lempinimeltään Mummi, oli jäänyt hoitamaan hänen äitiänsä siksi aikaa, kun hän läksi tälle meren ja maan väliselle, kolkolle paikalle etsimään lohtua yksinkertaiselle sydämelleen.

Katherinen silmät kastuivat, kun hän näki pojan, ja kun Pete vilkaisematta ylös tahi puhumatta yhä lasketteli oudon surullisia säveleitä, tytön kurkkua alkoi kouristaa ja hän puhkesi itkemään.

»Älä ole pahoillasi, Pete. Ei, sitä en tarkoittanut — mutta älä itke, Pete.»

Pete ei ensinkään itkenyt, soitteli vain huiluansa ja tuijotti ulos merelle merkillisin, ilmeettömin katsein. Katherine laskeutui polvilleen hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja itki molempain puolesta.

Joku huusi Peteä juottopaikan pensasaidan luota. Hän nousi pystyyn, silitteli hiuksiansa kädellään ja alkoi astua kotiansa kohti sanaakaan sanomatta.

Mullatessaan nauriita pellolla koko päivän rankkasateessa Bridget oli vilustunut ja sairastunut keuhkopussin tulehdukseen. Tohtori Mylechreest oli hautonut hänen keuhkojaan sinappitaikinalla ja liinansiemenpuurolla, mutta siitä ei ollut apua. »Ihan tuntuu sillä kuin aurinko paistaisi selkään elonkorjuussa ollessa», mutisi hän, mutta puurot eivät pystyneet kuumentamaan hänen kylmettynyttä rintaansa.

Caesar Cregeen seisoi vuoteen ääressä, samoin lukkari John, jota sanottiin leski-Johniksi, Kelly, joka kuletti postia ja tunnettiin varas-Kellyn nimellä, ja vielä Musta Tom, hänen isänsä. Caesar piti puhetta syntisistä ja heidän lopustaan. John huomautti, että hän, tullessaan virkaansa valituksi, oli luvannut haudata köyhät maksutta, Kelly päätti olla ensimmäinen, joka Ballawhainen Christianille ilmoittaisi, mitä oli tapahtunut, ja Tom murskasi mehiläisilleen rintasokeria laskien tuon tuostakin jonkun kompasanan kuolevan vaimon kustannuksella.

»Vähät siitä; lähtö on tullut. Minä lähden nyt pitkälle matkalle», lausui Bridget ja Mummi löyhytteli häntä rikkalapiolla helpottaakseen raskasta hengenvetoa.

»Oletko pistänyt taskuusi mitään matkan varalle, häh?» kysyi katonpaikkuri.

»Nyt en aiokaan käydä taloissa, jotka ovat tiilistä ja savesta tehtyjä», vastasi kuoleva.

»Voi poloista! Ala sinä rukoilla», kuiskasi Mummi miehelleen, ja Caesar otti hyppysellisen nuuskaa liivintaskustaan ja alkoi »kamppailla Herran kanssa.»

Se tuntui suovan lohdutusta Bridgetille. »Näen jaspisportit», läähätti hän kiinnittäen kuumeen verhoamat silmänsä olkikattoa kannattaviin hirsiin, joista riippui repaleisia, rotanhäntiä muistuttavia hämähäkinverkkoja.

Sitten hän kutsui Peten luokseen. Hänellä oli jotain hänelle annettavaa. Se oli sukanterä, johon hän oli kätkenyt ne kahdeksankymmentä tahraista seteliä Mansaaren rahassa, jotka Peten isä, Peter Christian viisitoista vuotta sitten oli hänelle maksanut. Pete sytytti kynttilän ja piteli sitä Mummin ratkoessa vuode-patjan seinänpuoleista saumaa ja kaivaessa esiin sukanterää. Musta Tom pudotti kädestään sokerisakset ja paljasti vialliset hampaansa nähdessään niin suuria rikkauksia; leski-John vilkutti silmiään ja varas-Kelly kurotti kaulaansa, kunnes hänen posteljooninlakkinsa solui hänen nenälleen.

Meriusva peitti sinä aamuna maan ja kun se hajaantui, kohosi Bridgetinkin sielu taivasta kohti.

»Tyttörukka! Tyttörukka!» sanoi Mummi. »Kolkko oli hänen elontiensä — kolkko oli, kolkko!»

»Kunnon tyttö», sanoi lukkari John, »eikä häntä köyhäin hautaan nyt saa haudata, kun hänellä oli rahoja.»

»Vahva työihminen hän oli, ja aina jalkeilla ja hommassa, mutta järki-paha ei ollut oikein kuin olla piti.»

Ja Caesar huusi: »Hän oli tulesta temmattu kekäle! Herra suokoon, että minulla tuomiopäivänä olisi monta sellaista kekälettä!»

Kun hautajaiset oli pidetty ja kyyneleet, sekä lämpimät että kylmät, kuivattu — Pete ei vuodattanut kyyneleitä — palasivat Maghold Headin kirkkomaalla olleet naapurit pojan kanssa juottopaikan luona olevaan tupaan, neuvotellakseen, mitä oli tehtävä hänen perintöseteleillään. »Siinähän on koko omaisuus», sanoi yksi. »Pankoon rahasumman korkoa kasvamaan herra Dumbellin pankkiin», sanoi toinen. »Pojan on ensin opittava joku ammatti — hänhän on jo iso köntys, keväällä kuudentoista vanha», sanoi kolmas. »Eiköhän hänestä voisi tulla rihkamakauppiasta?» kysyi neljäs. »Veljenpoikani Robbie Clucaksen luo, Ramsayhin sopisi hänet lähettää, vai mitä arvellaan?» »Kelpo mies kaikin puolin», sanoi leski-John, »mutta kehumatta uskallan esittää vävypoikani John Cowleyn. Poika on kuin luotu sekatavarakauppiaaksi eikä kait mikään ole ihmiselle mieluisampaa kuin — oma puoti nimikyltti oven päällä, 'Peter Quilliam, tee- ja sokerikauppias', se joltain kuuluu. Kerrotaan, että John jo aikoo ostaa vaunut ja parihevoset.»

»Vait siinä, senkin suunsoittajat hevosinenne ja vaunuinenne», karjaisi lopulta Mustan Tomin mörisevä ääni. »Kuka sen sanoo, että rahat ensinkään kuuluvat pojalle? Minun ne ovat, ja minä ne perin, jos on lakia maassa.»

Sillä välin oli Pete, jonka korvissa yhä kaikui mullan kumahtelu arkulle, matkalla Ballawhaineen. Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut siellä ja oli hiukan neuvoton, mutta ei vavissut. Lehtokujan puolitiessä hän kohtasi ikäisensä, keikarinnäköisen, punertavatukkaisen nuorukaisen, joka hyräili itsekseen ja vilkaisi häneen välinpitämättömästi olkansa takaa. Pete tunsi hänet — hän oli Ross Christian, jota pojat sanoivat Drossiksi, Ballawhainen poika ja perillinen.

Suureen taloon saavuttuaan Peter kysyi isäntää. Englantilainen palvelija, jolla oli tulipunaiset polvihousut, jätti hänet kiviseen eteissaliin odottamaan. Siellä oli hyvin hiljaista, ja jokseenkin kylmä. Kaikki oli puhdasta kuin kalalokin suvet. Keskellä huonetta oli tumma pöytä ja seinän luona korkeaselkäinen tuoli. Vastakkaisilla seinillä oli kaksi öljyvärimaalausta. Toinen esitti vanhaa parratonta, korkeaotsaista miestä, jonka kasvoja ympäröi lyhyt, harmaa tukka. Toinen oli nainen, väsynyt katse silmissään ja pikku lapsi sylissään. Tämän taulun alla oli pieni musta kuva, jonka Pete arveli esittävän hautakiveä. Sen alareunassa oleva kirjoituskin, mikäli Pete saattoi sen lukea, oli hautakirjoitus: »Muistoksi Verhenalle, Peter Christianin rakastetulle vaim…»

Nyt astui Ballawhaine sisään ja hiekka hallin kivipermannolla narisi hänen astunnastaan. Hän oli vanhannäköinen ja tuuheat, karkeat silmäkulmat olivat toisenväriset kuin hiukset. Pete oli usein nähnyt hänen ratsastavan maantiellä.

»No, poikaseni, mitä asiaa sinulla olisi minulle!» sanoi hän. Ääni oli kärtyisä, ja hän puhui kuin olisi tahtonut pelästyttää pojan.

Pete hypisteli äitinsä kutomaa lakkia. »Äiti on kuollut», vastasi hän neuvottomana.

Ballawhaine tiesi sen jo. Varas-Kelly oli tullut juoksujalkaa uutista kertomaan. Nyt arveli hän Peten tulleen vaatimaan eläkettä äidin kuoltua.

»Ja sinullekin hän kai on kertonut tuon saman, vanhan jutun», tiuskasi hän.

Peten kasvot jäykistyivät.

»Hän on kertonut, että herra on minun isäni», sanoi hän.

Ballawhaine koetti nauraa. »Todella!» sanoi hän.

»Se lapsi on viisas, joka tuntee oman isänsä.»

»En oikein käsitä, mitä tarkoitatte», virkkoi Pete.

Silloin Ballawhaine alkoi häpäistä haudassa lepäävää naisraukkaa. Hän sanoi, ettei Bridget voinut tietää, kuka oli hänen lapsensa isä, ja vannoi, ettei sen ihmisen pojista yksikään saisi häneltä pennin syrjääkään. Ja tätä ärjäistessään hän paiskasi nyrkkinsä pöytään. Etusormen keskikohdalla hänellä oli suuri, karvainen syntymämerkki.

»Vai niin, anteeksi sitten», sanoi Pete; »mutta hän sanoi saaneensa tämän teiltä.»

Hän käänsi nuttunsa lievettä ja veti taskustansa Man-saaren leimalla varustetut setelinsä, kahdeksankymmentä kappaletta, ja kurotti ne oikeassa kädessänsä pöydän yli. Petellä oli myös syntymämerkki etusormen keskellä.

Ballawhainekin näki sen. Hän vetäsi äkkiä kätensä pois ja kätki sen selkänsä taa. »No niin, poikaseni, eikö siinä ole tarpeeksi? Ethän sinä enempää tarvitsekaan?»

»En minä enempää tarvitse», sanoi Pete. »En tarvitse näitäkään. Ottakaa takaisin», ja hän pani setelitukun heidän välillään olevalle pöydälle.

Ballawhaine vaipui tuolille istumaan, kopeloiden nenäliinaa takkinsa takataskusta piilossa olevalla kädellään ja alkoi pyyhkiä otsaansa. »Häh? Mikäs nyt? Mitä tarkoitat, poika?» änkytti hän.

»Tarkoitan», sanoi Pete, »että jos pitäisin rahat, niin sanoisivat ihmiset, että äitini oli huono nainen, jonka te ostitte rahallanne — sentapaista puhetta olen jo kuullutkin.»

Hän astui lähemmäksi. »Ja vielä tarkoitan sitäkin, että monta vuotta sitten teitte hyvin väärin äitiäni kohtaan ja että nyt, kun hän on kuollut, te ilkeätte mustata häntä, ja teillä on paha sydän ja häijy kieli, ja jos minä vain olisin täysi mies, enkä tietäisi, että te olette isäni, niin rutistaisin teidät raajarikoksi koko iäksenne.»

Sitten Pete käänsi hänelle selkänsä huutaen hallin pimeään: »Kuulkaapas, siinä, te vanha papukaija! Nyt lienee aika heittää minut ovesta ulos.»

Englantilainen palvelija punaisine polvihousuineen oli seisonut portaitten alla kuuntelemassa.

Tämä oli Peten ja hänen isänsä ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen. Peter Christian Ballawhaine esiintyi näihin aikoihin neuvostokokouksen kauhuna, mutta poikansa edessä hän oli vavissut kuin piesty koira.