V.

Nuoret miehet kulkivat sanaa virkkamatta. Philip riensi pitkin harppauksin kolme askelta edellä, pää heitettynä taakse päin, kalpeana ja raivoisin ilmein, suu lujasti puristettuna, kädet riippuen kankeina sivuilla ja hengittäen vaikeasti ja kuuluvasti. Ross tallusti jäljestä hevosensa rinnalla koettaen näyttää välinpitämättömältä. Ohjakset hän oli heittänyt hevosen pään yli ja pyöräyttänyt toisen pään käsivartensa ympäri, ratsupiiska oli toisessa kainalossa ja molemmat kädet olivat syvällä housun taskuissa. Heidän kulkemaansa suuntaan ei ollut minkäänlaista tietä, vain kärryjen jälki ja veräjä silloin tällöin. Siellä täällä oli neliömäisiä mutakuoppia, jotka olivat puolillansa vettä.

Päivät olivat pitkiä ja valoa oli vielä kylliksi. Aurinko paistoi vielä katajapensaitten, pajukoitten, salviaruohon ja kaislikon yli, luoden kultaisen juovan meren pinnalle. He olivat jättäneet taaksensa palaneen turpeen tuoksun, risujen rätinän, kalan ja navetoiden hajut ja saapuivat nyt sellaiselle seudulle, jossa suopursut kukkivat ja maa oli kostea ja ruohossa oli kuivunutta vaahtoa.

»Emmekö ole tulleet kylliksi kauaksi?» huudahti Ross, mutta Philip riensi yhä edelleen. Vihdoin hän pysähtyi aukealle paikalle, jossa kanervat olivat palaneet ja mustat kannot muistuttivat, että elämä oli täältä hävitetty. Ainoatakaan taloa ei ollut lähettyvillä. Näkyvissä oli vain tuulimylly meren rannalla ja ruma kirkontorni, joka kohosi kuin laivan savupiippu meren ja taivaan välillä.

»Me olemme yksin vihdoinkin», hän sanoi käheästi.

»Niin olemme», sanoi Ross keskeyttäen sävelmän, jota oli juuri vihellellyt, »ja nyt kun olet saanut minut tänne, tahdot ehkä ystävällisesti sanoa minulle, mitä varten olemme tulleet.»

Philip ei vastannut, hän riisui yltänsä takin ja liivit.

»Et suinkaan aikone ottaa vakavalta kannalta tuota tyhmää juttua?» sanoi Ross nojaten hevoseensa ja läimäytellen ratsupiiskallansa säärystimeensä.

»Riisu takkisi», sanoi Philip synkästi.

»Mitä minä sille voin, jos korea tyttö» — alkoi Ross.

»Riisutko takkisi?» huusi Philip.

Ross nauroi. »Ah, nythän minä muistankin meidän muutaman iltaisen keskustelumme. Mutta et suinkaan tahtone sanoa», hän ajeli kärpäsiä hevosensa päästä, »että vaikka tuo pikku tyttönen onkin unohtanut sen lurjuksen, joka on ulkomailla —»

Philip hyökkäsi hänen luoksensa nyrkit ojossa ja vapisevin huulin ja sanoi: »Tahdotko tapella?»

Ross naurahti taaskin, mutta veri oli kohonnut hänen kasvoihinsa ja hän sanoi röyhkeästi: »Minä en tahdo rasittaa itseäni, mies. Minä voin luvata, että olen lopettanut suhteeni tyttöön, ennenkuin se nuorukainen — —»

»Sinä olet roisto», huusi Philip, »ja ellet sinä tahdo minua — —»

Ross heitti ratsupiiskan kädestänsä. »Jos minun täytyy, niin täytyy», hän sanoi ja kietaisi hevosen ohjakset palaneen kannon ympäri.

Minuuttia myöhemmin nuoret miehet seisoivat silmä silmää vasten.

»Seis», sanoi Ross, »anna minun sanoa sinulle ensiksi jotakin, se on oikeus ja kohtuus. Sen jälkeen kuin menin Lontooseen, olen oppinut yhtä ja toista. Minä olen harjoitellut miesten kanssa, jotka kykenevät johonkin. Minä olen nyrkkeillyt mestarien kanssa ja minä itsekin osaan jotakin, mutta en ole koskaan kuullut, että sinä osaisit nyrkkeilyn alkeitakaan.»

»Oletko valmis?» huusi Philip.

»Kuten suvaitset. Sinun täytyy saada kerran yrittää, enempää et tarvitse.»

Nämä nuoret miehet eivät näyttäneet ollenkaan tasaväkisiltä taistelijoilta. Ross ratsastushousuissaan ja paidassaan pyöreine, punaisine päineen seisoi hajasäärin ja hänen kätensä olivat kuin kovettunut tammi ja suonensa kuin pajunhaarat, Philip oli paitahihasillaan ja polvihousuissa, pitkine tukkineen, vapisevine huulineen. Tässä oli vastakkain voima ja taito toisella puolella ja toisella puolen vain luja sisu.

Kuten tuulen puuska Philip hyökkäsi vastustajaansa kohti, iskien oikealle ja vasemmalle ja hänet heitettiin takaisin yhdellä ainoalla vasemman käden iskulla.

»Kas niin, siinä sait», sanoi Ross hymyillen suopeasti.

»Enkö minä sanonut sinulle? Sama kuin alkaisit Bristol Bullin kanssa.»

Philip hyökkäsi uudestansa ja lyötiin uudestansa takaisin, mutta nyt oli jo toinen huuli haljennut.

»Siitä sait toisen», sanoi Ross. »Jokos sait kylliksesi?»

Philip ei kuullut mitään vaan hyökkäsi raivokkaasti vielä kerran Rossia vastaan. Seuraavana hetkenä hän oli maassa. Silloin Ross koetti osoittaa hänelle mitä suurinta halveksumista. »Minä en voi tässä koko iltaa seistä ja hakata sinua.»

»Pilkkaa minua sitten, kun olet minut ensin voittanut», sanoi Philip ja hän oli taas jaloillansa, ja vaikka häntä olikin huonosti pidelty, hänen uljuutensa ei ollut vielä masentunut ja hän päätti yrittää viimeiseen asti.

»Vai niin, sinäpä taidat haluta lisää», sanoi Ross. Minun täytyy sanoa, että sinulla on merkillisiä mielitekoja.»

Philip hyökkäsi taaskin vastustajansa kimppuun ja lyötiin takaisin ankarammin kuin edellisillä kerroilla, sillä isku näytti nyt niin voimakkaalta, että tuntui kuin nyrkki olisi uponnut rintaan.

»Minä en voi taistella miehen kanssa, joka ei voi vastustaa enempää kuin vanha isoäiti», sanoi Ross.

Hänen ylimielisyytensä rupesi kuitenkin asettumaan. Hän alkoi käydä levottomaksi; Philip oli hänen edessänsä raivokkaampana kuin koskaan ennen.

»Tappele vertaistesi kanssa», huusi Ross.

»Minä tahdon tapella sinun kanssasi», kähisi Philip.

»Siihen sinä et kykene. Lopeta jo. Katso pian on ihan pimeä.»

»Vielä on valoa ihan kylliksi. Käy kiinni vain.»

»Täällä ei ole ketään, jota sinun tarvitsisi hävetä.»

»Kuuletko, sinun täytyy jatkaa.»

Philip ei odottanut vastausta, vaan hyökkäsi kuin tiikeri vastustajansa kimppuun. Ross väisti hänen iskunsa, hypähti sivulle ja teki valehyökkäyksen. Nyt he tarttuivat kiinni toisiinsa ja kiskoivat toisiansa edestakaisin, kuului kumea muksahdus ja Philip makasi maassa.

»Jokos nyt lopetat?» kysyi Ross.

»En, en, en», huusi Philip ja hyökkäsi jaloillensa.

»Minä hakkaan sinut palasiksi. Minä voin syödä sinut. Minä olen kuin nälkäinen susi.» Mutta hänen äänensä vapisi ja Philip sokeana kiihkosta vain naurahti.

»Sinä tulet raajarikoksi», sanoi Ross.

Mitä sen on väliä?» päätti Philip.

»Sinä saat kuoleman iskun.»

»Siihen minä olen valmis.»

Ross koetti nauraa ilkamoivasti, mutta käheä korahdus pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän alkoi vavista. »Tuo mies ei tunne, koska häntä isketään», hän mutisi äänekkäästi kiroten, tarttui vastustajaansa hurjin ja raivokkain elein. Hänen iskunsa paukkuivat kuin räjähtävät kuulat, mutta Philip kesti ne horjumatta kuin kallio. Vaikka veri juoksi kuin vesi, hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut.

»Mitä tämä hyödyttää?» huusi Ross. »Lopeta jo.»

»Ensin saa tulla loppu minusta», sanoi Philip.

»Ellet sinä tahdo lopettaa, niin minä lopetan», sanoi Ross.

»Sitä sinä et voi tehdä», sanoi Philip.

»Pidä itseäsi voittajana, jos haluat.»

»Mutta minä en halua.»

»Sano, että olet antanut minua selkään.»

»Minun täytyy tehdä se ensin», huusi Philip.

Ross alkoi nauraa hohottaa, mutta hän vapisi kuin piesty rakki. Vaahto suussa hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, kooten kaikki voimansa ja antoi Philipille iskun otsaan, niin että nyrkki paukahti kuin vasara ruumisarkkuun.

»Joko nyt riittää?» hän huohotti.

»Ei, Jumal'avita», huusi Philip mustana kuin musteella pestynä, kierittyänsä palaneessa maassa, paitsi ne paikat, jotka punainen veri oli huuhtonut toisen näköisiksi.

»Tuo mies aikoo tappaa minut», mutisi Ross. Hän katseli levottomasti ympärilleen ja sanoi: »Minä en aio tehdä tytölle mitään pahaa.»

»Valehtelet, roisto!» huusi Philip.

Häijy ilme kasvoillaan hyökkäsi nyt Ross Philipin kimppuun. Tässä taisteli oikeus vääryyttä vastaan, samoin kuin rohkeus voimaa vastaan. Aurinko oli vaipunut mereen. Pensaat huojuivat vienossa iltatuulessa ja variksien parvi raakkui heidän päänsä yläpuolella. Iskuja ei enää kuulunut. Ross puristi Philipin tukahduttavaan syleilyyn ja painoi hänet toiselle polvelleen. Philip hyökkäsi ylös, mutta Ross tarttui häneen uudestaan ja painoi hänet selälleen, asettaen jalkansa hänen rintansa päälle ja huutaen kuin raivostunut eläin: »Sinä tahdot tapella minun kanssani, niinkö? Nouse nyt ylös, nouse ylös!»

Philip ei noussut ja Ross alkoi kiskoa ja pudistella häntä kuin villi peto, kun äkkiä hänen ollessaan kumartuneena uhrinsa yli, sattui isku takaapäin hänen korvaansa. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja käsi tarttui hänen paitansa kaulukseen ja kiskoi häntä, samalla kun ääni huusi: »Lopeta sinä peto, sinä elukka. Heitä irti.»

Ross heitti Philipin ja kääntyi ympäri vastustaakseen tätä uutta hyökkäystä.

Hyökkääjä oli tyttö. »Oh, tekö siellä olette?» Ross puhkui.

Tyttö oli kuin raivotar. »Te peto, te elukka, te rupisammakko», hän huusi ja heittäytyi sitten syleilemään Philipiä.

Nuorukainen oli tunnotonna. Tyttö kohotti hänen päänsä polvellensa ja unohtaen kaiken häveliäisyyden ja varovaisuuden, kaikki muut ajatukset paitsi yhden, hän suuteli hänen kasvojansa, silmiänsä ja otsaansa huutaen: »Philip, oi, Philip, Philip!»

Ross vapisi katsellessansa heitä. »Antakaa minun katsoa häntä», hän sammalsi, mutta Katen katse oli terävä kuin nuoli kun hän vilkaisi häneen ja valitti kuin siipeen ammuttu lokki: »Jos koskette häneen, niin minä kuristan teidät.»

Ross näki kuitenkin vilahdukselta Philipin kasvot ja kauhistui. Hän juoksi mutahaudalle, otti siitä vettä molemmin käsin, ja toi sen näiden kahden luo. »Ottakaa tätä», hän sanoi, »taivaan tähden antakaa minun valella hänen otsaansa». Hän kaatoi veden hänen kalpealle otsallensa ja kääntyi sitten poispäin, jolloin tyttö koetti virotella Philipiä — saadaksensa hänet tuntoihinsa — suudelmin ja suloisin sanoin.

»Hengittääkö hän? Koettakaa hänen sydäntänsä. Lyökö valtimo? Oi Jumala!» sanoi Ross. »Ei se ollut minun syyni.» Hän katseli villin elein ympärillensä miettien miten pääsisi pakenemaan.

»Onko hän parempi nyt?»

»Mitä se teihin kuuluu, te viheliäinen lurjus», sanoi Kate murhaavin ilmein. Sitten tyttö jatkoi työtänsä: »Herää, lemmikkini, herää, oi herää jo.»

Philip avasi silmänsä, katsellen jäykästi ympärilleen ja sitten hän kohosi kyynärpäänsä varaan. Silloin Kate vetäytyi hieman takaisin ja alkoi hiljakseen itkeä, sillä nyt hän oli vain nainen ja hänen moraalinen rohkeutensa oli kokonaan kadonnut.

Mutta herra Rossin rohkeus palasi yhtä nopeasti. Hän alkoi irvistellä ja naureksia, sieppasi maasta ratsupiiskansa ja asteli hevosensa luokse.

»Oletko sinä loukkaantunut?» kysyi Kate hiljaisella äänellä.

»Sinäkö se olet, Kate?» sanoi Philip.

Kuullessaan hänen äänensä, tämän hiljaisen kuiskauksen, Katen kyyneleet alkoivat virtana vuotaa.

»Voi, annatko sinä minulle anteeksi», hän sanoi. »Minun olisi pitänyt kuunnella varoitustasi.» Hän pyyhki Philipin kasvoja väljällä puseronsa hihalla ja vihdoin Philipin onnistui nousta seisomaan.

»Nojaa minuun, Philip.»

»Ei, ei, minä voin kävellä.»

»Ota minun käteni.»

»Oh, ei Kate, minä olen kyllin vahva.»

»Tee nyt kuitenkin minun mielikseni.»

»No sinun tähtesi, olkoon menneeksi.»

Ross katseli sivulta raivoissaan mustasukkaisuudesta. Hänen hevosensa pelästyneenä tappelusta oli kiertänyt kannon ympäri ja sotkenut ohjaksensa, ja saadaksensa ne selviämään, hän löi hevosta, kunnes se juoksi ympäri kannon. Sitten hän hyppäsi satulaan, siepaten ohjakset niin lujalle, että hevonen hyppäsi pystyyn. »Alas», hän huusi kiroten ja löi armotta piiskallansa hevosta päähän.

Sillä aikaa Kate Philipin käsi kainalossaan oli mennyt hänen ohitsensa ja puheli lämpimästi: »Oletko sinä nyt parempi?»

Ross, jonka mieli oli synkkää synkempi, päästi käheän naurahduksen polttavasta kurkustansa ja sanoi: »Oh, älkää olko huolissanne hänestä. Jos teidän toinen miehenne taistelee teidän puolestanne, kuten tämä, ei teillä ole hätää. Aioitteko te hankkia itsellenne kolme miestä, niinkö? Tai ehkäpä te tahdoitte pitää minut hätävarana? Miksi ette suutele häntä nyt, kun hän sen tietää? Mutta hänhän on vain teidän lemmittynne, joka suojelee teitä toisen puolesta. Hän taistelee toista vastaan toisen puolesta, häh? Kyllä kannattaa! Viekää hänet kotiin ja Juudaksen kirous seuratkoon teitä molempia.»

Näin sanoen hän purskahti hurjaan pilkalliseen nauruun, hakaten hevostansa korviin ja kuonoon karjuen: »Alas, sinä saatana, alas!» Ja sitten hän kiiti täyttä laukkaa pitkin rannikkoa.

Philip ja Kate seisoivat paikallansa, kunnes hän oli kadonnut soisesta maasta kohoavaan sumuun ja hänen hevosensa kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta. Heidän päänsä olivat painuneet ja vaikka heidän kätensä olivat yhdistetyt, heidän kasvonsa olivat käännetyt toisaalle. Hetkisen he olivat aivan vaiti. Tytön silmäluomet värähtelivät. Hänen katseensa oli levoton ja avuton. Vihdoin Philip sanoi: »Menkäämme kotiin», ja he alkoivat astella yhdessä.

He eivät virkkaneet enää ainoatakaan sanaa. Kumpikaan ei katsonut toista silmun. Heidän luja otteensa löyheni ja suhteensa tuntui muuttuvan kylmäksi, mutta kumpikin tunsi, että heidän täytyi pitää toisistansa kiinni, etteivät kaatuisi. Tuntui kuin Rossin häväisevät jäähyväissanat olisivat paljastaneet heidän sydämensä toisillensa ja ilmaisseet heille itsellensä heidän salaisuutensa. He olivat kuin kaksi lasta, jotka Edenin yrttitarhasta ajettiin ilkoisen alasti.

Sillalla he kohtasivat Caesarin, Mummin, Nancy Joen ja puolet Sulbyn asukkaista, jotka olivat lyhty kädessä lähteneet etsimään heitä.

»Tuolla ne ovat», huusi Caesar. »Te olette sitten pehmittäneet häntä. Te iskitte varmaan häntä kalloon, sitä ainakin toivon. Ja minä olen aivan varma, että saatte sen anteeksi, herra. Hänen antamansa iskut olivat melkein vaikeammat kuin syntinen liha voi sietää. Ennenkuin armo oli minut käsittänyt — mutta ylistetty, olkoon Herra armostansa, sinä hetkenä raivo kiehui minussa, ja minä olisin antanut hänelle, ellei reumatismi olisi iskenyt lonkkaani. Mutta mitä tuo on?» kohottaen lyhtyä yli päänsä, »teidän kasvoissanne on verta, herra?»

»Pieni naarmu — ei mitään muuta», sanoi Philip.

»Niin, ne naiset, ne ovat kaiken pahuuden alku ja juuri», sanoi Caesar.

»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö naiset ole yhtä hyviä kuin miehet», sanoi Nancy Joe.

»Hm», sanoi Caesar. »Sanotaanhan sanassa, että miehet ovat vain vähän alempana enkeleitä, mutta mitä naisiin tulee, siitä saamme tehdä omat johtopäätöksemme.»

»Raamatulla ei ole mitään tekemistä Ross Christianin kanssa, isä», sanoi Mummi.

»Jumala varjelkoon siitä», sanoi Caesar. »Voiko kissa muuttaa nahkansa? Ja voiko Christian Ballawhainesta polveutua ihminen?»

»Mitä siihen tulee, niin emmekö me kaikki kuitenkin polveudu Aatamista?» sanoi Muniini.

»Niin, niinpä kyllä, ja Eevasta myös, sitä pahempi», sanoi Caesar.