XXII.

Seuraavana päivänä tuli Caesarin kirje, jossa hän kutsui talkoisiin ja silloin hän ajatteli Katea hellemmin. Tyttö kärsisi, itkisikin — ja hänen oma sydämensä vuotaisi verta nähdessänsä sitä. Mutta pitäisikö hänen muutamien kyynelten vuoksi unohtaa oman elämänsä päämäärä? Jospa toki Pete eläisi! Jospa häntä voitaisiin odottaa kotiin! Hänen korviansa kuumoitti ja hän häpesi, kun hän muisti ajan — äsken kuluneen ajan — jolloin hänen sydämensä salainen rukous oli ollut aivan toisenlainen. Niin helppoa oli nyt halveksia itseänsä sellaisten alhaisten ajatusten vuoksi.

Philip päätti mennä talkoihin. Se antaisi hänelle tilaisuuden, jota hän niin toivoi, saada lopettaa kokonaan tämän ystävyyden. Enempää kuin ystävyyttä siinä ei ollut milloinkaan ollut, lukuunottamatta salaisia tunteita, mutta niitähän ei voinut ottaa lukuun. Hän tiesi, että hän petti itseänsä; hänelle tuli ilkeä, levoton tunne, että hän menetteli alhaisesti, ja hän tunsi sydämessään rakkauden tuskaa joka kerta, kun Katen kasvot kohosivat hänen eteensä.

Talkoopäivänä hän lähti liikkeelle sangen aikaisin, kääntyen kulkemaan St. Johnin tietä voidakseen Kirk Michaelissa kysyä, kuinka vanha tuomari jaksoi. Tämän korkean virkamiehen talo oli sangen surkeassa tilassa. Portissa oli etulukko ja hänen täytyi kiivetä yli; hopeapajut suhisivat hänen päänsä päällä hänen kulkiessansa käytävää ja varisseet lehdet tarttuivat hänen jalkoihinsa. Päästyänsä lukitulle ovelle hän soitti ja ennenkuin hän ehti vetää sen auki, ilmestyi vanhan naisen likainen pää muutamaan pieneen sivuikkunaan.

»Voi hyvä herra, kauheata elämää täällä pidetään», hän kuiskasi. »Tuomari on tullut juomahulluksi ja tuo kelvoton vuokraaja Billiam Cowley on täällä ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tahtoo ja ajaa kaikki muut ihmiset tiehensä.»

»Saanko minä puhua hänen kanssaan?» kysyi Philip.

»Billiaminko kanssa? Se nyt ei teitä ilahduta. Tuo lurjus kohtelisi teitä hävyttömästi, ja tuomari itse ei kykene mihinkään. Hän istuu vain viinapullo edessänsä ja juo ja juo, syömättä Jumalan jyvää. Mutta tuo kelvoton, joka on kasvanut kankaalla, huutaa lakkaamatta pihvipaistia sekä aamuksi että illaksi, ja päivällinen hänelle täytyy laittaa niin sievästi ja hienosti, että oikein valkeat liinat ja kaikki.»

Varjostimen takaa Philip saattoi avoimesta ovesta katsoa huoneeseen, jossa tuomari aikoi juoda itsensä kuoliaaksi. Verhot olivat akkunain edessä, jottei päivä pääsisi sisään; pullon suihin pistetyt kynttilät paloivat uunin reunalla. Uunissa pihisi tuli ja näytti, että siinä oli poltettu paljon papereita; roistonnäköinen mies istui pöydän ääressä ja söi kuin ahmatti, kokonainen lampaan käpälä oli hänen käsissänsä ja suonet otsassa olivat korkealla kuin pingoitettu nuora — ja tuomari itse, joka oli jakanut oikeutta tällä saarella rauta-Christianin kuolemasta asti, istui tyynyjen varassa nojatuolissa höyryävä lasi pöydällä vieressänsä ja apina kyyhöttäen hänen olkapäällänsä. »Ajakaa ne tiehensä, tuomari, ja lyökää niskat nurin; naiset eivät ajattele koskaan mitään muuta kuin miesten rosvoamista», sanoi mies ja käheä kulunut ääni vastasi hänelle nauraen ilkeällä kurkkuäänellä: »Hm! Sehän on juuri sitä mitä sinä lurjus olet tehnyt ja jos minä olisin menetellyt oikeuden mukaisesti, sinä et olisi saanut viivytellä täällä — enkä minäkään olisi täällä nyt, Jacko, vai mitä, Jacko?» Apinan häntä leiskui tuomarin rinnalla ja Philip hiipi tiehensä inhosta väristen.

Talon ulkopuolella paistoi aurinko kirkkaasti ja ilma oli raitis ja ihana. Hypäten hevosensa selkään, Philip ratsasti reippaasti tiehensä, sillä eläin oli levottomasti kuopinut ja hirnunut portin pielessä viluissansa. »Keijukaisessa» hän hyppäsi taas alas, pani hevosensa kiinni ja meni tervehtimään Mummia, joka oli myllyssä kattamassa pöytiä.

»Minulla on niin kiire, etten jouda mitään tekemään», hän sanoi, »ja vaikka olisitte kuvernööri itse, en ehtisi puhelemaan nyt teidän kanssanne. Hän itse on tuolla pellolla, se on toinen pelto, kun menette Piispan sillan yli, ja tulkaa sitten takaisin poikain kanssa illalliselle.»

Philip löysi pellon, jossa talkoita pidettiin. Siellä oli nelisenkymmentä ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, kuormakärryt ja parihevoset kulkivat edestakaisin. Missä eilen oli vilja niitetty, sinne olivat hämähäkit sängelle laittaneet verkkojansa, niin että se oli aivan kuin matto, mitä ei aurinko eivätkä ihmiset olleet vielä hävittäneet. Ilmassa oli oljen tuoksua, varikset raakkuivat vuoren solassa, niittämätön ohra suhisi tuulessa, viikatteet kihahtelivat, sirpit välähtelivät ja niittäjät kumartuivat ja kohosivat pystyyn reippaassa tahdissa. Toiset sitoivat lyhteitä, toiset latoivat niitä kärryihin ja muutaman kuhilaan vierestä pisti esille pienoisen lapsen pää aivan kuin linnun pää munasta. Punapukuinen tyttö seisoi kauimpana saran päässä, heiluttaen kädessänsä sidettä ja jutellen toverinsa kanssa. Philip tunsi hänet.

Philip hyppäsi ojan yli ja naiset, lukuunottamatta Katea, osoittivat hänelle innokasta suosiotaan, heitellen hänelle lyhteen siteitä ja vaatien panttia, ellei hän saanut niitä kiinni.

»Minä olen tullut työhön», huudahti Philip ja Caesar, joka järjesti työväkeä lopettamaan leikkuuta, toimitti hänet Katen pariksi ja antoi hänelle sirpin. »Hän on David ja hän lyö tuhannet maahan», sanoi Caesar. Sen jälkeen käänsi hän katseensa kentän yli huudahtaen: »Ballabeg ottaa johdon, hän on joutuisa ja voimakas. Ja antaa vanhan Maggien käydä sitomaan hänen jälkiänsä. Punainen Jenny saa kerätä päitä ja Robbie mennä Mollien kanssa laittamaan kuormia. Kas niin pojat, taivuttakaa selkänne ja lyökää vilja maahan.»

Kate ei ollut katsonut Philipiin, kun tämä tuli leikkuupellolle ja oli hätkähtävinään, kun Philip asettui paitahihasillaan hänen rinnallensa. Philip lausui muutamia kohteliaita lauseita, joihin tyttö tuskin vastasi, eikä sitten kuulunut mitään muuta kuin sirpin suhina oljissa. Kate teki kiivaasti työtä jonkun aikaa ja Philip katsahti häneen silloin tällöin, nähden hänen pyöreät paljaat käsivartensa, hänen joustavan vartalonsa, hänen sirot jalkansa ja ohuet punaiset sukkansa. Kaksi perhosta, jotka lentelivät siinä ympärillä, asettui hänen hilkallensa ja sudenkorento levähti hänen ranteellensa.

Pian tuli levon hetki, jolloin Nancy Joe saapui koreinensa, jossa oli pulloja ja kannu.

»Vatsa on kyllä kiittämätön olio, joka unohtaa pian mitä on saanut», sanoi Caesar. »Mutta syökää ja juokaa.»

Miehet ryhmittyivät oluen ympärille, vanhat naiset joivat teetä, lapset saivat kirnupiimää ja nuoret vaimot, joilla oli sylilaspia, menivät hyräillen pientareelle. Siellä käärittyinä saaleihin, makasivat nämä pikku olennot hoidotta, muutamat valveilla selällänsä leikkien lukemattomilla päivänkakkaroilla, jotka huojuttivat kukkiansa niiden ympärillä. Kaikki päästivät riemuhuudon, nähdessänsä äitinsä tulevan ja äidit olivat yhtä onnellisia saadessansa antaa kuin pienokaiset saadessansa ottaa.

Varikset raakkuivat kuilussa, mehiläiset surisivat kuumassa autereessa ja kalalokkien parvi kiisi heidän päittensä päällitse, välkytellen valkeita siipiänsä ja kiitäen merelle kalaretkillensä.

»Nuo voivat opettaa meille jotakin», sanoi Caesar. »Ne lentävät yhdessä yli meren, mutta täällä meidän keskuudessamme on monia, jotka tahtovat kulkea yksin taivaaseen ja iloitsisivat suuresti, jos saisivat olla ainoana kukkona rikkaläjällä.»

Kate ja Philip seisoivat keskustellen siellä, missä olivat työtänsä tehneet hiljaksensa ja osoittamatta suurempaa mielenkiintoa. Työmiehet puhelivat heistä.

Ensin sanoivat miehet: »Hän käyttää sirppiä kuin mies.» — »Kaikissa tapauksissa on hän kelpo poika. Kunhan hän saa harjoitusta, hän kyllä pystyy miesten rinnalle.» Ja sitten naiset: »Tyttö hohtaa kuin uusi tinakannu ja hän on hiin kaunis kuin kuvernöörin tytär.» — »Hän näyttää olevan koko sydämestänsä mukana. Viime viikolla hän sai sanoman Peten kuolemasta ja nyt jo pukeutuu punaisiin.» Ja lopuksi miehet ja naiset: »Jättäkää hänet rauhaan, äiti; tuo Dross turmelee naiset.» — »Jos minä olisin mies, niin kyllä tietäisin mitä tekisin.» — »Minä en luottaisi häneen. Tuo Caesar on sentään onnellinen mies. Hänellä on Herran siunaus toimissansa, ja tytöllä kyllä on ottajia. Mikään ei ole niin tärkeätä kuin usko tässä maailmassa. Se on yhtä hyvä kuin vanha manilainen shillinki — jos vie sen puotiin saa yhdellä pencellä pintasokeria ja saa vielä kaksitoista penceä.» — »Työnnä kannu tänne, poika. Jokos on tyhjä? Niin, niin. Caesar on kyllä tavattoman uskovainen, mutta hänen kekkerinsä ovat kyllä oluesta jokseenkin kuivat.»

Caesar kulki ympäriinsä kuhilaitten välitse ja tuli myöskin Philipin ja Katen läheisyyteen.

»Onko vilja satoisaa tänä vuonna, herra Cregeen?» kysyi Philip.

»Ehkä kahdeksan bollsia akrelta, mutta olki on kelvotonta, herra», sanoi Caesar. »Hei, pojat, tarttukaapa työhön ja lopettakaa leikkuu.»

Työ alkoi uudestaan ja johtajan viikate suhisi hänen lyödessänsä voimainsa takaa kaikkien edellä, hiki alkoi tippua ja miehet puuskuttivat, mutta niin olikin pelto pian ihan paljaana, ainoastaan kolmiomainen nurkkaus oli enää keltaista olkea jäljellä. Molemmat työjoukkueet joutuivat yhteen ja pian oli jäljellä Glenmooarin koko vuoden sadosta vain noin kyynärän levyinen ala. Silloin johtaja pysähtyi ja kaikki miehet kokosivat sirppinsä yhteen kasaan, joka muistutti ohralyhdettä.

»Nyt talkoojuhlaan», sanoi Caesar. »Kuka on oleva kuningatar?»

Kaikki huusivat yhteen ääneen Katea ja hän riensi joustavin askelin reippaana ja työstänsä lämminneenä, hohtaen kuin iltarusko läntisellä taivaalla.

»Vetäise se juuresta poikki, Kirry», huudahti Nancy Joe, ja Kate sieppasi sirpin, kokosi jäljellä olevat oljet vasempaan käteensä ja parilla oikean käden vetäisyllä leikkasi ne poikki.

Silloin kuului suunnaton riemuhuuto. Se kiiriskeli yli laakson ja kaikui vuorissa. Mummi kuuli sen laaksossa ja sanoi itseksensä: »Nyt alkaa Caesarin talkoojuhla.»

»Nyt olemme koonneet kypsän viljan, ylistetty olkoon Herran nimi», sanoi Caesar. »Mutta lienemmeköhän me kaikki kristityt valmiit sinä suurena elopäivänä?»

Kate kohotti viimeisen lyhteen ja sitoi sen sinisellä nauhalla ja Philip poimi peltovilloja pientareelta ja ojensi ne hänelle pistettäviksi lyhteeseen.

Kun tämä oli tehty, siirtyi talkoitten kuningatar hieman sivulle ja tunsi Philipin katseen seuraavan häntä. Sen sijaan astui vanhin naisista esille.

»Tämä kruunun kappale on minulla ollut taskussani jo kyllin kauan Jonney», virkahti Caesar jalomielisesti ja antoi vaimolle tavanmukaisen almun.

Eukko oli arka, nöyrä olento, jonka kasvoille oli aika uurtanut syviä vakoja ja jonka pukuna oli niin lyhyt sininen hame, että raskaat miesten saappaat jäivät näkyviin ja varren raoista pisti esille musta sukka.

Sitten alkoivat nuoret miehet kilpajuoksun yli pellon, hyppivät kuhilaitten yli, tarttuivat olkinuoran päihin ja koettivat saada tytöt ansaan, heilutellen sitä milloin ylös, milloin alas kiitäessään eteenpäin. Tytöt kompastelivat nauraen, mutta hyppäsivät salaman nopeudella ylös taas ja kiisivät kuin tuulispäät tiehensä, saaden reikiä hameeseensa ja hatut riippuivat niskassa aivan kuin viljan tuoksu olisi heidät juovuttanut.

Tämän hurjan ilakoinnin aikana Caesar ja muutamat muut polvistuivat ohrakuhilaan taakse, jolloin Kate sieppasi Philipin päästä hatun ja kiiti kuin vuorikauris kallioitten kuiluun. Philip tempasi takkinsa käteensä ja harppasi hänen jälkeensä.