III.

Pete istui alimmalla portaalla pesemättömänä, kampaamattomana, vaatteet puoliksi auki ja kengännauhat lattiassa roikkuen.

»Phil», hän huudahti hypähtäen seisoalleen ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

Yhdessä he menivät yläkertaan. Sänkykamari oli täynnä höyryä ja kaksi naista hyöri siellä kuin utuolennot.

»Tuossa hän on, se pikku raukka», sanoi Pete surkealla äänellä.

Lapsi lepäsi hervottomana Mummin sylissä näyttäen aivan tajuttomalta ja osoittamatta mitään elonmerkkejä ellei ota lukuun vinkuvaa hengitystä, joka kuristustaudille on ominaista.

Philip tunsi oudon liikutuksen valtaavan koko olentonsa. Hän istahti sängynlaidalle ja katseli alas. Pienet kasvot, nytkähtelevä suu ja nenä, jossa sieraimet laajenivat ja supistuivat joka kerta kuin pienokainen koetti hengittää, olivat Katen. Pieni pää pyöreine otsineen ja ohimoilta kaareutuvine vaaleine kiharoineen oli hänen omansa. Hänet valtasi salaperäinen, outo tunne, suunnaton hellyys, haikea ikävä, jokin, joka oli hänelle uutta. Se syntyi sinä hetkenä hänen sielussaan ja täytti koko hänen olentonsa. Merkillinen sisäinen pakko, jota hän tunsi ensimmäistä kertaa, vaati häntä heittäytymään polvillensa lapsen viereen, ottamaan sen syliinsä, painamaan povellensa, hyväilemään sitä ja nimittämään omakseen, päästämään valloillensa sanoin kuvaamattoman tuskansa ja rakkautensa, jota hänen oli niin vaikea hillitä. Mutta toinen oli jo polvistunut siihen ja mustasukkaisessa kaihossansa hän tajusi, että hänen kiihkeän ja tukahduttavan surunsa täytyi jäädä mykäksi.

Mummin jalkain juuressa Pete hyväili äidin hellyydellä pienokaisen käsiä ja otsaa.

»Pikku lemmikki! Onko sen nyt helpompi olla, eikös olekin, Mummi? Onhan se ainakin rauhallisempi? Ei yski enää niin paljoa, vai kuinka teidän mielestänne?» Samassa tuli tohtori ja Caesar seurasi häntä huoneeseen kasvoillaan alistuva hautajaisilme.

»Katsokaa», huudahti Pete. »Tuossa on teidän pieni potilaanne, tohtori. Se lepää nyt niin hiljaa, niin hiljaa, eikä ole ainakaan tuntiin juuri ollenkaan yskinyt.»

»Hm!» virkahti tohtori merkitsevästi. Hän tutki lasta, kyseli jotakin Mummilta ja annettuaan Nancylle muutamia tarkempia ohjeita hän nyökkäsi huoaten päätänsä.

»Olemme joka tapauksessa tehneet kaiken voitavamme», hän sanoi. »Jos lapsi elää yli yön, voi tauti mennä ehkä ohi.»

Naisilta pääsi valitus ja Philip huudahti tuskasta, mutta Pete, joka oli hengittänyt raskaasti, tuijotellut kiihkeästi tohtoriin ja sulkenut lapsen syliinsä kuin suojellaksensa häntä taudilta, kuolemalta, vieläpä taivaaltakin, päästi nyt riehuvan tuskansa valloilleen.

»Lörpötystä, tohtori, mitä te puhutte?» hän huusi »Teitä on aina pidetty etevänä ja viisaana miehenä, herra tohtori, mutta nyt te puhutte tyhmyyksiä. Ettekö näe, että lapsi vain nukkuu rauhallisesti? Ja enkö minä sanonut teille, ettei se ole yskinyt tuntimääriin? Luuletteko, ettei oppimattomalla ole ollenkaan järkeä eikä tuntoa?»

Tohtori oli yhtä kärsivällinen kuin viisaskin — hän jätti huoneen virkkamatta sanaakaan. Mutta Caesar ajatteli vuodattaa öljyä Peten haavoihin huomaamatta, että hänen öljynsä saattoi polttaa ja myrkyttää. Hän virkkoi:

»Jos se on Herran tahto, ei kukaan voi sitä vastustaa. Isäin pahat teot kostetaan lapsille — niin, ja äitien myös, Jumala heille anteeksi suokoon.»

Vihan vimmoissaan Pete hypähti ylös.

»Se on valhe, se on valhe!» hän huusi. »Jumala ei rankaise syytöntä syyllisten puolesta. Jos Hän sen tekee, ei Hän ole hyvä Jumala, vaan hirviö. Miksi olisi tämä lapsi luotu kärsimään ja kuolemaan äitinsä syntien tähden? Tai isänsä? Näyttäkää minulle ihminen, joka menettelee niin kunnottomasti, niin minä lyön hänen päänsä seinään mäsäksi. Minäkö häpäisen Jumalan? En minä, vaan te! Jumala on hyvä, Jumala on oikeus ja vanhurskaus ja asuu taivaassa, mutta te, te teette hänet hirveimmäksi roistoksi, mustimmaksi perkeleeksi, mikä milloinkaan on helvetissä asunut.»

Kauhistuen Peten jumalatonta puhetta Caesar meni matkaansa. »Ellei Herra kaupunkia varjele», hän sanoi mennessänsä, »niin vartijat turhaan valvovat.»

Peten kova ääni oli herättänyt lapsen. Se kirkui hiukan ja Pete koetti heti tyynnytellä sitä. Eukot kostuttivat sen huulia ohravedellä vaientaakseen sen kitinää.

»Tule!» sanoi Philip tarttuen Peten käsivarteen.

»Anna minun nojata sinuun, Philip», pyysi Pete ja horjuen tämä voimakas mies laahusti portaita alas.

He istahtivat molemmin puolin takkaa jättäen portaitten oven auki kuullaksensa, mitä yläkerrassa tapahtui.

»Mene sinä nukkumaan, Nancy», kuului Mummin ääni. »Jumala tietää, kuinka pian sinua taas tarvitaan.»

»Herättäkää minut kello kaksitoista, Mummi — muistakaa nyt, että herätätte.»

»Pete-parka! En todellakaan luule, että hän on niinkään väärässä. Mitenkäs sanottiinkaan sanassa? »Sallikaa lasten — —»

»Mutta Caesar oli myöskin oikeassa tällä kertaa, Mummi. Lapsi on kuoleman kidassa niin totta kuin varma on varma. Viimeksi kun lapsi oli ulkona, minä näin saman variksen, joka nähtiin hääpäivänä, lentävän kirkuen parkuen lapsen päällitse.» Pete kuunteli henkeä pidätellen. Philip katseli puolueettomana tuleen.

»Minä en voinut sitä auttaa, hyvä veli — en todellakaan voinut», kuiskasi Pete lieden yli. »Kun lapsi on kipeä, voidaan kyllä puhua sielun pelastuksesta, mutta mitä lohtua siitä on isälle? Hän ei ollenkaan välitä sielun pelastamisesta, vaan hän tahtoo pelastaa lapsen — etkö sinäkin voi sitä ymmärtää?»

Philip vastasi epäselvästi mutisten.

»Tietenkään sinä et voi tätä ymmärtää, Philip. Sinä olet suuri mies, sinä olet teräväpäinen ja tunteellinen ihminen, mutta en minä sittenkään usko, että sinä ymmärrät tätä — kuinkapa se olisi mahdollistakaan? Maailman typerin nahjus, joka on isä, on tässä suhteessa viisaampi kuin sinä, Philip. Sen voin sinulle vakuuttaa. Vasta sitten kun mies on saanut oman lapsen, voi sanoa, miltä se tuntuu. Jokin huutaa hänelle — se on veren ääni se on kuin… En tiedä ymmärränkö sitä itsekään oikein — en ainakaan osaa sitä selittää.»

Jokainen sana Peten puheessa viilteli Philipin sydäntä kuin kaksiteräinen miekka. Hän huohotti kuin tukehtumaisillaan.

»Minä tiedän, että sinä voit ottaa osaa toisen suruun Phil — Jumala suokoon, ettei sinun tarvitsisi omasta kohdastasi tällaista tuntea. Kirjat ovat sinun lapsiasi ja ehkäpä ne ihmiset ovatkin onnellisimmat, joilla ei ole mitään rakkaampia siteitä. Mutta kun on tuollaisia pienokaisia Jumala heitä auttakoon — ja saa nähdä heidän sairastuvan ja kärsivän ja kuihtuvan — eikä voi heille mitään tehdä eikä auttaa — kuulla sen valittavan ja huutavan apua — huutavan lakkaamatta — oh, minä en osaa sanoa — Jumala, Jumala!»

Philip oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui kuin hän jo seuraavana hetkenä kavaltaisi itsensä.

»Ehkä tohtori sittenkin oli oikeassa. Ehk'ei lapsi tahdo jäädä minun luokseni, kun sen äiti on mennyt — ehkä sekin haluaa täältä pois, pikkuinen raukka. Ja kuka tietää? Ehkäpä äiti odottaa lasta jossain rajan tuolla puolen — odottaa rannalla ja viittoo ja viittoo — sellaisesta olen kuullut.»

Philip vaikeroi. Hänen päässänsä humisi ja maailma tuntui menevän sekaisin. Jalat kävivät kylmiksi ja puutuneiksi kuin kivi. Musertava kauhu valtasi hänet. Hän ei ollut rikkonut vain Peteä vastaan. Kuullessaan tätä tuskaista itsetutkistelua, joka paljasti jokaisen ajatuksen ja raateli auki jo arpeutuneet haavat hän tunsi taistelevansa itse Jumalaa vastaan.

Kirkonkellot alkoivat soida.

»Mitä tuo on?» huudahti Philip. Se soi hänen korvissaan kuin kuolonkellot.

»Oiel Verree», vastasi Pete. Vanhan man-saarelaisen tavan mukaan soitettiin ihmisiä kirkkoon laulamaan jouluvirsiä. Ne saivat muistojen kielet väräjämään Peten sielussa. Hän alkoi kertoa jouluistansa ulkomailla — kuinka talven asemesta oli kesä ja kuinka lumen sijasta kypsinä riippuivat hedelmät puiden oksissa — ihmiset jotka eivät olleet ikinä toisiansa nähneet pudistivat toistensa käsiä ja iloisesti toivottivat onnellista joulua. Vihdoin hän lopen uupuneena ja Philipin läsnäolosta rauhoittuneena nukahti tuolilleen.

Yö oli saapunut. Talossa oli kaikki hiljaa, ainoastaan lapsen vaivalloinen, vinkuva hengitys kuului yläkerrasta.

Pahat ajatukset tunkeutuivat valhevaatteissa Philipin sieluun. »Jumala tietää», hän sanoi itsellensä. »Jumala on armollinen. Hän tietää, mikä on parasta meille kaikille. Mitä olemme me, kurjat maan matoset, että voisimme rukoilla häntä muuttamaan suunnitelmiansa? Se on turhaa. Se on jumalatonta… Niin kauan kuin lapsi elää, ei ole rauhaa kenelläkään. Jos se kuolee, seuraa rauha ja lepo ja siitä voi alkaa onnellinen elämä. Äiti on varmaankin mennyt jo edeltä ja silloin meidän elämämme musta sivu on kokonaan unohdettu. Jumala on viisaus, Jumala on hyvä.»

Lapsi äännähti heikosti ja Philip hiipi yläkertaan nähdäksensä, miten se jaksoi. Mummi oli nukahtanut tuolilleen ja pieni Katherine oli vuoteessaan. Peitteellä makasi suullaan nukke, joka välinpitämättömästi oli siihen heitetty. Tuli oli riittynyt eikä kattila enää höyrynnyt sammuvilla hiilillä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lapsen vaikea hengitys, joka pihisi ja raastoi kuin viilan terä. Silloin tällöin kuului käheä yskähtely kuin kaukainen ääni usman läpi.

Philip hiipi ääneti sisään, polvistui vuoteen ääreen ja nojasi tyynyihin. Uunin reunalla palava kynttilä valaisi heikosti pientä päätä, joka siinä lepäsi. Kasvot olivat laihannäköiset, pienet, hyvinmuodostuneet sieraimet sykkivät kuin valtimo, pienellä ylähuulella oli hikipisaroita, pyöreä, kaunis otsa oli kostea ja silkinhienot vaaleat kiharat olivat liimautuneet yhteen.

Philipistä tuntui että lapsi teki kuolemaa, ja hänen inhoittava tekohurskautensa hävisi. Sängyssä liikahti. Pieni kätönen, joka oli puristunut lujasti rintaa vasten livahti peitteen päälle, johon se aukinaisena vaipui. Hänestä se oli kuin pyyntö, äänetön, avuton pyyntö ja isän sydämen tukahdutettu hellyys leimahti uudestaan ilmiliekkiin. Katen lapsi, hänen lapsensa, oli tässä kuolemaisillansa eikä hän kuitenkaan uskaltanut omistaa häntä julkisesti omaksensa!

Uusi pelko valtasi hänet. Hän oli erehtynyt — lapsen kuolema ei tuottaisi hänelle mitään varmuutta, ei rauhaa, ei lepoa, ei tyydytystä. Jos lapsi kuolisi hän kavaltaisi itsensä. Silloin hän ei enää voisi vaieta; hän kertoisi kaiken. »Minun lapseni! Oma lemmikkini! Minun Kateni Kate!» Sitä huutoa hän ei jaksaisi pidättää. Se pääsisi häneltä kaikista ponnistuksista huolimatta. Ja avoimen haudan partaalla tällaisen mustan salaisuuden paljastaminen olisi kauheata, hirmuista ja kammottavaa. »Pelasta hänet, oi, Herra, pelasta, pelasta hänet!»

Hulluuteen asti kiihtyneessä tuskassaan hän hoippui alakertaan ja pudisti Peteä olkapäästä herättääksensä hänet. »Tule pian», hän pyysi.

Pete avasi silmänsä hämmentynein ilmein. »Onko hän nyt parempi, onko?» hän kysyi.

»Rohkeutta», vastasi Philip.

»Onko hän huonompi?»

»Nyt on kysymyksessä elämä tai kuolema. Meidän täytyy koettaa jotakin, jota minä näin ulkomailla.»

»Herra Jumala, ja minä olen nukkunut! Pelasta hänet, Philip; sinä olet voimakas, sinä olet viisas — —»

»Ole hiljaa, Jumalan tähden, ystäväni. Toimita pian kattila kiehuvaa vettä — viltti ja lämpimiä pyyhinliinoja.»

»Ah, sinä olet ystävä ja sinä pelastat hänet. Tohtorit eivät tiedä mitään.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin äännähti lapsi heikosti, yski helpommin, suusta tuli limaa ja niin lapsi palasi horrostilasta, jossa se oli ollut kokonaisen viikon. Kun vielä oli kulunut kymmenen minuuttia istui se Peten sylissä lämpimiin liinoihin käärittynä iloisen takkavalkean ääressä avaten pienet silmänsä, supistellen pientä suutansa ja puhellen omalla käsittämättömällä tavallansa.

Silloin Mummi heräsi hätkähtäen moittien itseänsä, että oli nukahtanut. »Herra siunatkoon!» hän huudahti lyöden käsiänsä yhteen. »Lapsikultahan on parantunut aivan ihmeellisesti.»

Nancy palasi myöskin unisena ja sukkasillaan, haukotellen ja silmiään pyyhkien. Nähdessään lapsen hän huusi iloiten hieroen käsiänsä. Silloin löi keittiön kello kaksitoista, kirkonkellot olivat alkaneet uudestaan soida, virrenlaulajat tulivat ulos kirkosta, lumi narskui heidän jaloissansa ja paljaan taivaan alla laulettiin joulu uusin virsin tervetulleeksi.

Tohtori pilkisti sisään kirkosta palatessaan ja onnitteli itseänsä tapahtuneen parantumisen johdosta. Ratkaiseva hetki oli ohi ja lapsi pelastettu.

»Oh, parempihan se on, paljon parempi!» hän puheli iloisesti. »Minä ajattelinkin, että lapsi pelastuisi tällä kertaa.»

»Se oli tuomarin ansio», huusi Pete. Hän puhalteli, leikki ja kujerteli pikku Katherinen kanssa, kun se siinä liinoihin käärittynä hörritti. »Enempää hän ei olisi pienokaisen hyväksi voinut tehdä, vaikka se olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.»

Philip ei uskaltanut puhua. Liikutuksen valtaamana hän riensi pois tästä talosta. »Ei vielä», hän ajatteli, »ei vielä.» Hänen tunnustuksensa hetki ei ollut vielä lyönyt. Se oli kuitenkin varma kuin kuolema hänen edessään — se odotti häntä jossakin. Kerran, jossakin paikassa se tapahtuisi — jonakin vuodenpäivänä, jossakin osassa maapalloa. Ehkä hän oli nähnyt sen päivän kalenterissa, ehkä oli hän jaloillansa tallannut sitä paikkaa, vielä ei sitä voinut sanoa. Joskus ja jossakin — Jumala tiesi missä — Jumala tiesi milloin — Hän säilyttää vielä salaisuutensa omanansa.

Sen yön Philip nukkui »Mitressä» ja seuraavana aamuna hän ohjasi askeleensa Ballureen.