XXI.
Reading edition
Philip oli Douglasiin saanut kuvernöörinvirastosta seuraavan kirjelmän:
»Hänen Ylhäisyytensä toivoo, ettei herra Philip Christian lähtisi saarelta lähimmässä tulevaisuudessa, ilmaisematta Hänen Ylhäisyydellensä oleskelupaikkaansa.»
Tämä uutinen oli sangen yksinkertainen. Se ei sanonut paljon, ei tarkoittanut eikä luvannut mitään, mutta siitä huolimatta se kiihoitti tavattomasti Philipin mieltä. Rauhoittaaksensa levottomuuttaan hän lähti ulos kävelemään. Matkailijakausi oli lopussa ja »Ben-my-Chree» oli lähdössä satamasta. Sanomalehtipojat juoksivat laiturilla, pujotellen ihmisjoukossa myymässä Man-saaren iltalehteä, huutaen: »Tuomarin sairaus — tärkeitä uutisia.»
Philipin tukka tuntui nousevan pystyyn. Hän asetti yhteen nämä kaksi asiaa. Päästäksensä vapaaksi tästä ennenaikaisesta tulevaisuuden suunnittelusta, hän kääntyi palataksensa asunnollensa, katseli kaikkia, mitä kohtasi matkallansa meluisilla kaduilla, puhutteli kaikkia, jotka tunsi, mutta ei kuullut eikä nähnyt oikeastaan mitään. Elämän peto oli iskenyt terävät kyntensä häneen.
Päästyään huoneeseensa, hän otti taskustansa paketin, jonka Nan-täti oli pistänyt hänen käteensä, kun hän lähti Ramseystä. Siinä oli kimppu hänen isänsä vanhoja kirjeitä hänen »serkku-siskollensa», jotka hän oli lähettänyt Lontoosta niinä aikoina, jolloin hän lueskeli lakia ja elämä oli hänen edessänsä kuin sarastava päivä. »Muste on nyt keltaista», sanoi Nan-täti, »mutta se oli mustaa silloin, ja se käsi, joka on ne kirjoittanut, on nyt kylmä. Mutta niissä sykkii vielä elämä veripunaisena. Lue ne, Philip.» sanoi hän merkitsevästi katsahtaen ja silloin Philip tiesi, että hän oli kuullut jotakin Sulbystä.
Philip luki isänsä kirjeitä myöhään yöhön ja tutki tarkasti jok'ainoan rivin. Ne olivat kirkkaat kuin auringon paiste, vapaat kuin vuoriston tuuli, vilkkaat, leikilliset ja vakuuttavat ja kieli oli kuvarikasta. Ne olivat itsetietoiset ja kertoivat ylpeistä tulevaisuustoiveista, joita syntyy jokaisen lahjakkaan nuorukaisen sielussa. Juuri tuo itsetietoisuus valloitti Philipin. Hän nautti siitä täysin siemauksin aivan kuin nuori varsa raikkaasta tuulesta. Tästä ei suinkaan voi häntä moittia. Ne pilvilinnat, joita hänen isänsä silloin oli rakentanut, saivat nyt varman pohjan; mutta hänen poikansa rakenteli tänä yönä mielikuvituksissaan pilvilinnoja, joiden rinnalla hänen isänsä muinaiset pilvilinnat olivat viheliäisiä hökkeleitä. Philip ahmi nämä kirjeet. Oli aivan kuin hän olisi itse ne kirjoittanut ollessansa jossain toisellaisessa olotilassa. Hänen kuvernöörinvirastosta saamansa ilmoitus oli hänen oikealla puolellansa pöydällä ja silloin tällöin hän asetti avoimen kätensä sille, istuessaan siinä lampun ääressä, joka oli hänen vasemmallansa ja luki edelleen:
… »Eilen illalla kuulin vanhan Broomin puhuvan ylähuoneessa ja tänään olin päivällisellä hänen kanssaan Tableyn luona. Häntä pidetään erinomaisena puhujana ja keskustelutaidon kuninkaana. Hänen puheensa juoksee kuin virta ja keskustelu käy yhtä helposti. Siinä ei ole vakuuttavaisuutta, ei mitään suoruutta, ei mitään lupauksia. Minua kohtaan hän oli kuitenkin erittäin huomaavainen ja kuultuaan, että minun isäni oli tuomari hän kertoi minulle, mitä merkitsee sana 'tuomari' ja kysyi minulta sitten, tiesinkö minä, mitä tarkoitetaan nimellä 'House of Keys' ja selitti, että se johtuu irlantilaisesta tavasta, jonka mukaan suljettiin ne arkut, joissa arkistoa säilytettiin kahdellakymmenelläneljällä avaimella, ja jokainen valtaherra sai niistä yhden. — Kun hän oli lähtenyt, kysyi Tabley, eikö hän ollut merkillisin henkilö, mitä oli olemassa, sillä hän tietää kaikki, ja minä sanoin: »tietää kai lukuunottamatta muutamia seikkoja, joista minä hieman tiedän, mutta joista hän ei tiedä mitään»… Kynäni juoksee, juoksee. Mutta, Nannie, minun pikkuinen Nannieni, jos tuo on sitä, mikä Lontoossa antaa nimen 'suuri mies', silloin kohoaminen minulle on helppoa kuin tanssi.»
… »Niin, sinä tahdot tietää, missä minä asun — linnassa vaiko ullakkokamarissa! Kuvittele sitten tiilistä Oikeuspalatsia ja sen toista kerrosta. Goldsmith kirjoitti »Wakefieldin maapapin» kolmannessa kerroksessa, mutta niin korkealle minä en ole vielä ehtinyt. Hän asui juuri minun huoneeni yläpuolella. Olen näkevinäni hänen kulkevan oveni ohi tuossa omituisessa luumunvärisessä takissaan. Ja kun iltaisin istun täällä, ajattelen häntä — muistan hänen äkillisen pelkonsa, kuolettavan yksinäisyytensä ja silloin silmistäni katoavat linnat ja töllit. Eteeni ilmestyvät hänen oppilaansa, sieltä tunkeutuu voimallinen Burke ihmisjoukon läpi, Raynolds tulee kuulotorvineen ja Iso Sam räpyttelevine silmineen, ja lopuksi näen hänen tuntemattoman hautansa kirkon seinämällä, Jumala yksin tietää missä. Oliver parka! Sanotaan, että rakkaustarina oli hänenkin loppunsa syynä. Nyt hän on vapautunut siitä, ei ole enää velkoja, ei enää pilkkaa eikä vaivaa: valo on sammunut — kaikki on nyt pimeää.»
… »Mitenkä pikku Nannieni jaksaa? Vieläkö hän hoitaa sairaita koiria ja eksyneitä kissoja? Ja kuinka jaksaa Pastori Lokki, jonka siipi on taittunut ja vieläkö se ruikuttaa niinkuin pastori Kissack messupaidassansa? Minä olin Westminster Hallissa eilen. Esillä oli suuri Mitchellin Parlamentinjäsenen juttu. Tämä mies oli väärentänyt isänsä testamentin. Stevens puolusti häntä — huonosti, huonosti, huonosti, osoittaen vain sangen suurta yksinkertaisuutta, koettaessaan lasketella sutkauksia. Mutta Denmanin syytöspuhe — oh, se oli toista se! Se oli kerrassaan ihmeellinen, niin älykäs, niin terävä! Minulla oli paikka parvekkeella. Tämä suuri vanha sali tarjosi suurenmoisen näyn — suuri ihmisjoukko, heidän ylöspäin kurkistelevat kasvonsa, tuomarit, virkamiehet ja sitten akkunat, kuvapatsaat, ja vanhat historialliset muistot loivat eloa jokaiseen kiveen ja vuoliaiseen — oi, Nan, Nan, kuule, mitä sanon sinulle! Jos saan elää, niin minä vielä kerran istun tässä salissa tuomarin penkillä — se on suurin toiveeni ja siihen vannaankin Jumala minua auttaa!»
Kun Philip lopetti isänsä kirjeet, hän oli kohonnut korkeuksiin ja Kate-parka oli jäänyt kauaksi alas, josta tyttö ei voinut nähdä eikä saavuttaa häntä. Tähän asti hänen kunnianhimonsa ei ollut ollut muuta kuin hänen isänsä toiveitten varjo, mutta nyt hänellä oli omat pyrkimykset, oma sykähyttävä todellisuus edessään.