XXI.

Aamu oli ihana, ilma lämmin ja raitis ja suloiset kevät tuoksut kevään kukista levisivät kaikkialle. Ruusut hohtivat pensaissa ja orvokit hymyilivät penkeissänsä. Vihreällä nurmikolla ajelivat nuoret lampaat toisiansa ja leivonen liversi sinitaivaalla.

Kun he saapuivat kaupunkiin, oli siellä vilkasta liikettä ja vilinää. Tien mutkassa käräjätalon lähellä oli ihmisjoukko tihein. Muuan poliisi kohotti kätensä hevosten edessä ja Jem-y-Lord pysäytti. Pormestari astui vaunun ovelle ja luki adressin. Siinä puhuttiin myöskin Rauta-Christianista ja nimitettiin häntä »Suurimmaksi tuomariksi.» Kaupunki oli ylpeä siitä, että Man-saaren ensimmäinen man-saarelainen kuvernööri oli syntynyt Ramseyssa.

Philip vastasi lyhyesti rajoittuen lausumaan vain kiitoksensa, jota seurasi iloinen eläköönhuuto ja vaunut vierivät edelleen. Matka muodostui suurenmoiseksi riemukuluksi. Sulbyn ja Ballaughin kaduilla liehuivat liput ja ihmisiä oli tungokseen asti. Vähitellen liittyi heihin yhä uusia vaunuja, niin että jono kävi pian sangen pitkäksi. Piispa odotti piispan kartanon portilla ja hänen vaunuillensa järjestettiin tilaa heti kuvernöörin jäljessä.

Tynwaldissa kohtasi heitä liikuttava näytelmä. St. Johnin koulun lapset olivat asettuneet vuorelle neljään riviin, toisiin tytöt ja toisiin pojat ja tällä vuosituhantiselta esi-isäin muistolle pyhitetyltä paikalla he lauloivat kansallishymnin, kun Philip ajoi ohitse.

Onneton mies istui kyyristyneenä vaunuissansa. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja kurkkua kuroi niin, että oli vaikea hengittää. »Oi, kuinka toisin kaikki olisikaan saattanut olla!»

Harry Delanyn puun luona odotti joukko kalastajia, joilla oli kirje mukanansa. Se oli heidän tovereiltaan Kinsalesta. Retkellä olijat eivät itse voineet ottaa osaa päivän juhlallisuuksiin, mutta ajatuksissaan he olivat mukana. Lippu kohotettaisiin joka laivan mastoon ja kello kaksitoista kohottaisi jokainen man-saarelainen kalastaja Irlannin vesillä iloisen eläköön huudon. Jos irlantilaiset heiltä kysyisivät, mitä he sillä tarkoittavat, he vastaisivat: »Näetkös, kalastajain ystävän, kuvernööri Philip Christianin kunniaksi.»

Onneton mies ei tuntenut enää tuskaa. Hänen kurjuutensa oli niin suuri, että se oli yläpuolella tällaisen tunteen. Jonkinlainen jumalainen hulluus käsitti hänen olentonsa. Hän heitti maailman ja tämän maailman ruhtinaan selkänsä taa. Maailman kunnia ja ihmisten kiitos ja ylistys eivät olleet muuta kuin saatanan viettelyksiä. Jumalan apu oli estävä häntä sortumasta. Hän vastustaisi. Hän oli selviytyvä kaikesta voittajana.

Jem-y-Lord käännähti kuskipenkillänsä. »Katsokaa, teidän ylhäisyytenne! Kuunnelkaa!»

Castletownin liput liehuivat yli linnan Kotkatornin. Kuului moniäänisiä sorinaa ja lopuksi ääretön riemuhuuto: »Nyt, pojat! Kolme kertaa kolme! Eläköön, eläköön, eläköön!»

Kaupungin portille oli pystytetty ikivihreistä kasveista riemukaari. Siihen oli kirjoitettu manin kielellä: »Dooiney Vannin, Ihiat myr hoilloo» — Oikea man-saarelainen, seuratkoon sinua onni, minkä ansaitset.»

Vauhti oli hiljennyt, hevoset kävelivät.

»Aja kovemmin», huudahti Philip.

»Kadut ovat tungokseen asti täynnä, teidän ylhäisyytenne», selitti Jem-y-Lord.

Liput liehuivat joka akkunasta, joka katolla, jokaisessa lyhtypatsaassa. Ihmiset kulkivat hurraten vaunun jäljessä. Heidän suosionosoituksensa oli kiihtynyt korvia särkeväksi meluksi.

Philip ei voinut vastata siihen. »Hän kuulee sen», hän ajatteli. Hänen päänsä painui. Hän kuvitteli Katea kopissaan, jonne seinien läpi kaikui huminana nämä tervehdyshuudot.

He ajoivat satamakatua. Äkkiä pysähtyivät vaunut Miehet riisuivat hevoset vaunujen edestä. »Ei, ei!» huusi Philip.

Hän tahtoi hypätä alas, mutta vaunut lähtivät taas heti liikkeelle. »Tämä on viimeinen rangaistukseni», hän ajatteli horjahtaen paikoilleen selkänojaa vasten. Huudot ja nauru levisi sitten pitkin rantaa, kuin ilakoiva, ratiseva valkea.

Rykmentti sotilaita muodosti kunniakujan laskusillalta pääovelle. Kun vaunut vyöryivat sisään paukahtivat yhteislaukaukset. Samalla aloitti rykmentin soittokunta »Jumala, suojahas sulkeos kuningas.»

Kaupungin pormestari avasi vaunun oven ja esitti adressin. Siinä lausuttiin uusi kuvernööri tervetulleeksi tähän vuosisataiseen linnaan, jossa hänen edeltäjänsä aina oli virkaan asetettu, ja mieluisalta tuntui uudistaa alamaisuuden lupaus kruunulle sen vuoksi, että eräs heidän omista maamiehistään oli katsottu kyllin arvokkaaksi saaren korkeimpaan virkaan. Yksikään man-saarelainen ei ollut osakseen saanut niin suurta kunniaa sitten Illiam Dhonen (Ruskean Williamin) päivien. Tuo mies oli uuden kuvernöörin kunnioitettua sukua, mutta siitä oli kulunut jo pari vuosisataa.

Philip vastasi harvoin sanoin, riemuhuudot kaikuivat uudestaan, soitto raikui ja he astuivat linnaan sen pitkän käytävän kautta, joka johti neuvostosaliin.

Muutamassa etuhuoneessa odottivat virkamiehet. Kaikki he olivat keski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, joilla oli ansioluettelossaan monta palvelusvuotta, mutta he eivät tunteneet kateutta. Kuvernöörinsihteeri otti entisen oppilaansa vastaan huudahduksella, jossa henkilökohtainen ylpeys ja kunnioitus, rakkaus ja alamaisuus kilpailivat keskenänsä. Oikeustoimen ja hallintovirastojen puolesta lausui kenraaliprokuraattori hänet tervetulleeksi ilmaisten erittäinkin ilonsa siitä, että heidän virkatoverinsa oli kohotettu saaren korkeimmalle paikalle. Sitten hän loi silmäyksen hänen sukunsa historiaan Man-saarella, hänen omaan lyhyeen, mutta huomattavaan toimintaansa tuomarina, jossa viisaus, vanhat parhaat menettelytavat ja kaunopuheisuus olivat johtaneet asiat aina oikeaan ratkaisuun, sekä toivotti voimaa ja pitkää ikää toteuttaa ne monet toiveet, joita hänen nuoruutensa ja tahraton miehuutensa herätti.

»Herra kenraaliprokuraattori», vastasi Philip, »minä en voi ottaa vastaan teidän onnittelujanne, niin paljon iloa kuin ne minun sydämelleni tuottaisivatkin, jos voisin ne omaksua. Se tuottaisi minulle vain yhä suurempaa surua, jos te ehkä sangen pian joutuisitte katumaan sitä lämmintä hyväntahtoisuutta, jolla olette minut tervetulleeksi lausuneet.»

Ihmettelevät katseet risteilivät, mutta jalot raatiherrat eivät voineet käsittää noita sanoja sellaisina, kuin ne oli tarkoitettu; he päinvastoin selittivät hänen vastauksensa tavalla, joka parhaiten vastasi heidän persoonallisia hetken tunteitaan. »On kaunista», he kuiskailivat, »kun hyvinkin lahjakas nuori mies kaikesta huolimatta on vaatimaton.»

»Pyydän anteeksi, hyvät herrat», sanoi Philip, »minun täytyy vetäytyä omaan huoneeseeni.»

Kuvernöörinsihteeri seurasi häntä puhellen:

»Ah, tänään Tom Christian-parka tuntisi itsensä ylpeäksi — ylpeämmäksi kuin jos tämä kunnia olisi tullut hänen omalle osallensa — tuhat, tuhat kertaa ylpeämmäksi.»

»Olkaa armollinen, olkaa armollinen ja jättäkää minut yksin», sai Philip sanotuksi.

»En suinkaan tahtonut loukata teitä, Christian», pyyteli sihteeri anteeksi.

Philip laski lämpimästi toisen kätensä hänen olalleen. Voimakas mies sai kyyneleet silmiinsä ja palasi toveriensa luo.

Seinän takaa kuului epäselvää sorinaa ja tohinaa. Tämä oli tuomarin yksityishuone, jota hän käytti silloin kun istui käräjiä täällä. Toinen kahdesta ovesta johti tuomarinistuimelle. Kuten tavallisesti, seisoi muuan konstaapeli vartioimassa sitä ovea. Mies avasi leukahihnan ja otti kypärän päästänsä. Hänen tukkansa oli aivan harmaa.

»Onko istuntosali täysi?» kysyi Philip.

Konstaapeli kurkisti katsomareiästä. »Tungokseen asti, teidän ylhäisyytenne.»

»Pitäkää käytävät vapaina.» »Kyllä, teidän ylhäisyytenne.»

»Onko oikeuden kirjuri saapuvilla?» »On, teidän ylhäisyytenne.»

»Entäs vankilan päällikkö?» »Alakerrassa, teidän ylhäisyytenne.»

»Sanokaa molemmille, että ovat saapuvilla.»

Konstaapeli pisti avaimen oveen ja jätti huoneen. Jem-y-Lord hyökkäsi sisään innoissaan ja hikoillen.

»Entinen kuvernööri on tulossa ruohokentällä. Hän on täällä tuossa paikassa, herra.»

»Anna minun peruukkiin ja vaippani.»

»Tuomarin peruukkiko, teidän ylhäisyytenne?

»Niin.»

»Nyt käytätte sitä viimeistä kertaa.»

»Niin, viimeistä kertaa, poikaseni.»

Ulkoa kuului kannusten kalinaa ja rummun pärinää.

»Nyt hän on täällä», selitti Jem-y-Lord.

Philip kuunteli. Kohina kaikui häneen asti avoimesta ovesta ja kumisevasta käytävästä, niinkuin aaltojen pauhu luolaan kahlehditulle vangille.

»Kate kuulee sen myöskin.» Tämä ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään. Mielikuvituksissaan hän näki Katen kokoon kyyristyneenä takan ääreen vankilassaan painaen kätensä korviinsa, ettei kuulisi ulkoa tulevia iloisia ääniä, jotka kaikuivat viiltävinä näissä tavallisesti äänettömissä ja synkissä muureissa.

Jem-y-Lord kurkisteli katsomareiästä. »Nyt hän lähestyy tuomarin penkkiä, herra. Neuvoston herrat seuraavat häntä ja koko sali on täynnä naisia.»

Syvästi liikutettuna kulki Philip edestakaisin huoneessa. Viereisessä salissa oli epäselvä mumina kiihtynyt vilkkaaksi puheensorinaksi.

Konstaapeli palasi mukanansa oikeuden kirjuri ja vankilan päällikkö.

»Kaikki on valmiina, teidän ylhäisyytenne», sanoi oikeuden kirjuri.

Konstaapeli käänsi avainta ovessa ja seisoi käsi oven kahvassa.

»Vain hetkinen — odottakaa hetkinen», pyysi Philip.

Kiusauksen viimeiset tuskat kiduttivat nyt häntä. Sisäinen ääni tuntui kysyvän, mitä oikeutta hänellä oli kutsua ihmisiä tänne tehdäksensä heistä pilkkaa. Ja toinen ääni tuntui nauravan hänen teatterimaisille tempuillensa koota arvohenkilöitä yhteen ja lähettää heidät sitten tyhjin toimin kotiinsa kuin pahanilkiset koululapset.

Tämä ajatus askarteli kiihkeästi hänen mielessänsä sanoen hänelle, että hän pöyhkeili, että hän teki suuren numeron omasta onnettomuudestansa, että hän oli näyttelijä ja että minkä vaikutuksen hänen aikomansa kohtaus tekisikin, olisi se tarpeeton, sopimaton ja halveksittava. »Sinä puhut häpeästäsi ja alennuksestasi — mikään parannus ei voi niitä huuhtoa pois. Sinä tulit tänne uskotellen itsellesi, että peseydyt puhtaaksi ja vapaudut entisyydestäsi — ihmisvoima ei voi sitä tehdä. Turhuutta, turhuutta ja samalla järjettömyyttä! Entistä enemmän narripeliä ja kerskailua ja isku oikeuden arvokkuudelle!»

Näiden ajatusten ja tuskain kiduttaessa häntä hän tuli ajatelleeksi, että voisihan hyvinkin antaa päivän juhlallisuuksien tapahtua häiriöttä, voisi ottaa vastaan kuvernöörin viran, koska ihmiset sitä odottivat ja vasta sitten ehtisi antaa saaren yhteiskunnallisille ennakkoluuloille iskun ottamalla Katen vaimoksensa. »Ei ole vielä liian myöhä», kuiskasi kiusaaja.

Philip pysähtyi ja muisti ne kaksi kirjettä, jotka hän eilen oli lähettänyt. »Jumalan kiitos, nyt on jo liian myöhäistä!» hän virkahti.

Hän oli lausunut sanat ääneen ja läsnä olevat virkamiehet katsahtivat häneen. Jem-y-Lord seisoi hänen takanaan vavisten ja purren huuliaan.

Oli todellakin liian myöhäistä enää taipua tähän kiusaukseen. Ja miten julmaa, turhaa ja ellottavaa olikaan kuunnella enää sen ääntä! Hän oli ollut kyllin kauan maailman palvelija; hän tahtoi tästä hetkestä asti olla sen herra. Ei väliä, vaikka kaikki hornan henget nauraisivat hänelle! Hän tahtoi kuitenkin toteuttaa päätöksensä. Ainoastaan yhdellä ehdolla hän saattoi elää maailmassa — hänen tuli luopua siitä kokonaan. Ei ollut kuitenkaan olemassa kuin yksi keino maailmasta luopumiseen — hänen tuli luopua siitä palkasta, minkä maailma antoi, ja riisua yltänsä naamari ja valheverho. Hän ei ollut tehnyt syntiä vain Katea ja Peteä, vaan koko saarta vastaan ja saaren tuli myöskin antaa hänelle vapaus.

Hitain, epävarmoin askelin hän lähestyi ovea, mutta päästyänsä parin askeleen päähän konstaapelista hän pysähtyi. Hän hengitti kuuluvasti. Jos virkamiehet olisivat lähemmin tarkastaneet häntä tällä hetkellä, he olisivat luulleet häntä mieheksi, joka on matkalla mestauspaikalle. Mutta poliisi seisoi hänen edessään valtavasti eteensä tuijottaen kypärä toisessa kädessä ja toinen valmiina oven kahvassa.

»Nyt», sanoi Philip syvään huoaten.

Monet kasvot kurkottuivat esille, hajuvedet tuoksuivat, nenäliinat liehuivat ja puhkesi suosionosoitusten myrsky.

Philip oli astunut Oikeussaliin.