I.

Philip oli voiteltu, sen hän tiesi, mutta hän ei ollut surullinen eikä masentunut sen vuoksi. Luonnotonta olisi ollut vastustaa Katen rajatonta hellyyttä ja antaumusta. Siksi Philip tunsi, ettei hän ollut menetellyt väärin, ei katunut eikä hävennyt. Mutta päästyään Ballureen hän ei mennyt tapansa mukaan Nan-tädin huoneeseen, vaikka siellä paloi tuli ja hän kuuli tädin ompelevan. Hän hiipi yläkertaan omaan huoneeseensa ja istahti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen ensimmäinen rakkauskirjeensä.

»Minä lasken päiviä, tunteja ja minuutteja, kunnes taas saan tavata sinut, lemmittyni, ja lakkaamatta kyselen itseltäni, eikö hetki pian lyö. Kun meidän kuitenkin täytyy olla niin kauan erossa, meidän on mietittävä keino, miten voimme siitä huolimatta olla yhdessä. Kuule! — Minä kuiskaan salaisuuden korvaasi. Huomeniltana ja joka ilta sinun tulee syödä illallisesi kello kahdeksan täsmälleen. Minä teen samoin, ja silloin me syömme illallista yhdessä, sinä pikku vaimoni, vaikka kaksikymmentä penikulmaa on meidän välillämme. Jos joku pyytää minua illalliselle kanssaan, kieltäydyn, että saan olla sinun kanssasi. 'Minä olen luvannut eräälle ystävälle', vastaan vain ja istahdan sitten yksin omaan huoneeseeni ja silloin sinä olet minun luonani.»

Ilosta väristen hän kirjoitti tämän kirjeen Katelle, vaikkei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun hän oli hänen luotaan lähtenyt, ja meni viemään sen postiin. Hän oli menossa takaisin yläkertaan varpaisillansa pää käännettynä sivulle, kun sinisestä kamarista kuului Nan-tädin ääni: »Philip!»

Hän kääntyi hämillänsä ja outo tunne valtasi hänet, niinkuin hän olisi ollut alasti. Mutta Nan-täti ei katsonut häneen. Hän ompeli lammasta kanavakankaalle ja kurottui eteenpäin ottaaksensa muutamasta laatikosta jotakin ja antaaksensa hänelle. Se oli pienoiskuva joka esitti lapsen päätä — poikaa, jolla oli pitkät vaaleat kutrit kuten tytöllä ja kasvot kuin päivänpaiste.

»Onko tämä minun isäni, täti?»

»On; eräs ranskalainen maalari, joka oli tullut Thurlotista, maalasi sen isoisäsi tilauksesta.»

Philip pani sen pöydälle. Enemmän kuin ennen hän oli vakuutettu siitä, että Nan-täti oli kuullut jotakin. Sellaiset olivat hänen hellät tapansa varoittaa häntä. Hän ei voinut siitä pahastua.

»Minä olen väsynyt tänä iltana, täti, ja sinäkin näytät uniselta. Taas sinä olet istunut ja odottanut minua. Kuule, siitä sinun tulee luopua. Sitäpaitsi, se kahlehtii toisen vapautta.»

»Ei se mitään. Sinähän sanoit, että tulisit kotiin käytyäsi tuomariparan luona, ja niin — —»

»Hän on kurjassa kunnossa, tätiseni. Juo — näkee menninkäisiä — sellainen hylky! Hyvää yötä, täti!»

»Luitko sinä ne kirjeet, lemmikkini?»

»Oh, tietysti, isäni kirjeet. Luin, kyllä minä ne luin. Hyvää yötä.»

»Eivätkö ne ole kovin kauniita? Eivätkö ne ole täynnä innostusta ja kunnianhimoa? Mutta isäparkasi! Kuinka pian hävisikään valo hänen tieltään! Hän ci kuitenkaan koskaan valittanut. Oi, ei, ei koskaan! Päinvastoin hän usein nauroi ja laski leikkiä meidän unelmistamme ja pilvilinnoistamme. 'Sinun täytyy suunnitella ja rakentaa yksin, Nannie, ja niin sinä saat myöskin yksin nauttia niistä.' Vieläpä kuolinvuoteellaankin hän saattoi jutella noin. Mutta joskus hän muuttui kovin vakavaksi ja sanoi: 'Anna pikku Philipille osa onnestani ja unelmistasi. Hän ansaitsee sen paremmin kuin minä.' 'Oi, Jumala', sanoi hän kerran, 'salli minun ajatella, kun minä olen siellä, että kaikki se, minkä minä elämässä menetin, tulee poikani osaksi. Minä jäin laaksoihin, mutta hän, hän pääsee kukkuloille. Tyynny rauhaan, levoton sydän, lepää rauhassa ja nuku nurmen alla'.»

Philip tunsi olevansa kuin lintu, joka on joutunut vangiksi verkkoon.

»Minun isäni, täti hyvä, oli runoilija, joka koetti elää, kuten maailman mies. Siinä oli hänen elämänsä suurin onnettomuus, jos ajattelet asiaa oikein.»

Nan-täti kohotti katseensa vieden kädellänsä neulansa kuvion yli ja sanoi värähtelevällä äänellä: »Isäsi elämän todellinen onnettomuus, Philip, oli hänen rakkautensa — se, mitä sanotaan rakkaudeksi. Mutta rakkaus ei ole sitä. Rakkaus tuo tullessaan rauhaa, hyveitä, jaloa elämää — tuo on vain hulluutta ja sokeutta, ja kun ihmiset siitä heräävät, he vapautuvat kuin painajaisesta. Siitä puhutaan kuin pyhästä asiasta — se on kuitenkin saastaisuutta. Sen ylistykseksi on kirjoja kirjoitettu — sellaiset kirjat minä tahtoisin polttaa. Kun mies on joutunut sen pauloihin, hän on kuin sokea, joka on eksynyt taluttajastaan ja hoipertelee kuilua kohden. Naiset ovat sellaiselle yhtä alttiita. Niin, niin, hyvät naiset yhtä hyvin kuin hyvät miehetkin. Minä olen nähnyt heidän joutuvan kiusaukseen — —»

Philip oli nyt varma asiasta. Joku oli pitänyt Sulbyssä häntä silmällä. Hän suuttui ja hänen vihansa purkautui Nan-tätiin sanatulvana. »Olet väärässä, täti, ihan väärässä. Rakkaus on ainoa, jonka vuoksi kannattaa elää. Se on kauneutta, se on runoutta. Sano sitä intohimoksi, jos tahdot — mitä olisi maailma ilman sitä? Se olisi erämaa, jossa jokainen ihmissydän on tyhjä ja yksinäinen kuin autio saari, paikka ilman lapsia, ilman iloa ja riemua, ilman naurua. Ei, ei! Rakkaus on taivaan lahja ja me menettelemme väärin koettaessamme hävittää sen elämästämme. Me emme voi sitä tehdä ja me saamme rangaistuksen ylpeydestämme ja uhkamielisyydestämme. Meidän pitäisi tyytyä jättämään kohtalon määrättäväksi, tuleeko meistä suuria vai pieniä miehiä, meille pitäisi olla kylliksi, kunhan tulisimme hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Ja suurin onni elämässä on rakkaus. Taivaan pitäisi voida tehdä ihmeitä muovataksensa meitä sellaisiksi, että voisimme olla onnellisia ilman sitä. Mutta taivas ei tee sellaisia ihmeitä, koska taivaan suurin ihme on juuri rakkaus itse.»

Neula tärisi Nan-tädin kädessä ja hänen huulensa värähtelivät.

»Sinä olet vielä nuori, Philip», hän sammalsi, »mutta minä olen vanha ja minä olen nähnyt, millaisia hedelmiä kypsyy siitä humaltumisesta, mitä sinä sanot intohimoksi. Oi, mitä olenkaan nähnyt! Se murskaa elämän, hävittää tulevaisuuden toiveet, hajoittaa kodit, nostaa isän poikaa ja veljen veljeä vastaan — —»

Philip ei tahtonut jäädä alakynteen. Hän astui kiivaasti edestakaisin huoneessa ja keskeytti: »Taas sinä olet väärässä, täti. Sinä aina erehdyt tässä asiassa, koska sinä yksityisestä tapauksesta teet yleisiä johtopäätöksiä — sinä ajattelet lakkaamatta vain minun isääni. Mitä sinä sanot isäni lankeemukseksi, olikin vain hänen kohtalonsa. Hän oli sen ansainnut. Jos hän olisi ollut kelvollinen siihen korkeaan asemaan, johon pyrki — jos hän olisi ollut kelvollinen tuomariksi, hän olisi siksi päässyt eikä olisi painunut alas. Että hän lankesi, on todistus siitä, ettei hän ollut kelvollinen. Jumala ei ollut tarkoittanut häntä siihen tehtävään. Minun isäni taipumukset eivät olleet vakavan ja yksitoikkoisen virkamiehen, vaan häntä elähdytti runoilijan kunnianhimo. Jos hänen kova onnensa olisi tehnyt hänestä tuomarin, hän pian olisi itse ymmärtänyt, ettei hän siksi sopinut, koko saari olisi sen huomannut ja sinä itse, täti hyvä, olisit suruksesi saanut sen selville ja koko maailma olisi huomannut erehtyneensä. Runoilijana hänestä ehkä olisi tullut suuri mies, tuomarina hän olisi herättänyt naurua ja ivaa — hän itse olisi ollut petturi ja kerskuri, joka olisi oikeudelle tuottanut häpeätä.»

Nan-täti nousi seisoalleen. Kauhistus kuvastui hänen rakastettavilla vanhoilla kasvoillansa ja jokin helähti pudotessaan lattialle.

»Oi, Philip, Philip, jos minun täytyisi ajatella, että sinä laukeaisit samaan erehdykseen — —»

Mutta Philip ei antanut hänelle aikaa lopettaa. Hän pyyhkäisi otsalle-langenneet hiuksensa taakse ja hyökkäsi ulos huoneesta.

Päästyään yksin hän alkoi tutkistella itseänsä. Oliko todellakin hän itse saattanut puhua noin? Vieläpä omasta isästänsä? Ja Nan-tädillensä! Hän huomasi, kuinka asia oli: hän oli puhunut isästään ja ajatellut koko ajan itseänsä; hän oli koettanut puolustaa itseänsä, vahvistaa ja terästää mieltänsä. Mutta niin tehdessään hän oli hävittänyt pyhän muiston, jota oli koko elämänsä ajan kunnioittaen mielessään säilyttänyt ja samalla hän oli häväissyt Nan-tädin nuoruuden unelman.

Omantunnontuskissa hän laahusti alakertaan huudellen murtuneella äänellä: »Täti! Täti!»

Mutta huone oli tyhjä, lamppu oli sammutettu ja käsityö heitetty sivulle. Jokin rasahti hänen jaloissansa ja hän kumartui ja otti sen ylös. Se oli hänen isänsä kuva, joka oli haljennut kahteen osaan. Tapaus kauhisti häntä ja hän värisi. Hänestä tuntui kuin hän olisi tallannut isänsä kasvoja. Pistäen särkyneet palat taskuunsa hän hoippui huoneesta kuin rikollinen ja hiipi hiljaa pimeässä vuoteeseensa.

Mutta seuraava aamu toi hänelle palkkion yön tuskista — hän sai Katelta kirjeen.

»Vihdoinkin on talkoojuhla ohi ja minä saan olla yksin omine ajatuksineni. Sinun lähdettyäsi he lauloivat. »Kuningas lempii morsiantaan ja minä teen kuin hän, ja minä teen kuin hän.» Mutta täällä todellakaan ei ole tapahtunut kerrassaan mitään kertomisen arvoista. Hyvää yötä! Minä menen nukkumaan vietyäni tämän kirjeen sillankorvaan. Parin tunnin kuluttua saan nähdä sinut unissani, ellen valvo sinua ajatellen. Niin tavallisesti teen. Hyvää yötä, kallis mieheni ja herrani! Sinähän ilmoitat minulle, mitä on paras tehdä. Sinun vaikeutesi minua hirveästi peloittaa. Ymmärräthän, rakkaani, me kaksi aiomme tehdä jotakin aivan tavatonta. Hyvää yötä! Minä kohotan pääni, jotta voit suudella minua vielä kerran silmiin ja minä suutelen kahdesti sinua.»

Ja sitten seurasi tyhjiä sulkumerkkejä ( ), joihin Kate oli painanut huulensa, toivoen että Philip ottaisi siitä vastaan hänen suudelmansa.