XIX.

Samana iltana Pete jalallansa heilutteli pientä kätkyttä. Toinen käsi oli pöydällä ja hyväili hellästi sormusta ja korvarenkaita, jotka hän oli löytänyt pukeutumispöydän laatikosta. Silloin kuului ovelta kiireellinen koputus, joka kumisi hänen korvissansa kuin tyhjä ruumisarkku.

»Sisään», hän huudahti.

Tulija oli Philip, mutta tuntui kuin itse kuolema olisi astunut sisään, niin syvälle olivat hänen poskensa — painuneet, niin hurjannäköiset olivat hänen silmänsä, niin kylmä hänen kätensä.

Pete oli valmistunut kaikkeen. »Sinäkin olet kuullut siitä — näkeehän sen», hän sanoi kuin uhmaten. »Sinun ei tarvitse mitään sanoa — minä olen nyt merrassa.»

»Ole rohkea, Pete», pyysi Philip. »Se on oleva ankara isku sinulle.»

Pete katsahti häneen ja koko hänen olentonsa muuttui. »Puhu suoraan, ystäväni. Se on huono ihminen, joka ei voi kestää — —»

»Minä tuon sinulle surullisimman viestin», huokasi Philip istahtaen niin kauaksi kuin suinkin.

»Sinä olet löytänyt hänet — sinä olet nähnyt hänet. Missä hän on?»

»Hän on — —» alkoi Philip, mutta vaikeni.

»Jatka, toveri; minulla on ennenkin ollut murheita», pyysi Pete.

»Voitko sinä sen kestää?» kysyi Philip. »Hän on — —» ja hän vaikeni taaskin.

»Hän on — missä?» hätäili Pete.

»Hän on kuollut», sai Philip vihdoin sanotuksi.

Pete hypähti seisoallensa. Philip teki samoin ja nyt hän antoi kuulua yhtenä ryöppynä kaikki tietonsa.

»Se tapahtui jo joku aika sitten, Pete, mutta minä en voinut ennemmin pakottaa itseäni kertomaan sitä sinulle. Minä koetin, mutta minä en voinut. Se tapahtui Douglasissa — kuumeeseen — muutamassa vuokra-asunnossa — yksin — tuntemattomana — —»

»Odota vähän! Anna minulle aikaa!» huohotti Pete. »Minä sain kerran Kimberleyssa haavan kylkeeni kiväärin kuulasta, siitä asti on joskus vihlonut kylkeäni niin, että on vaikea hengittää.»

Hän hoippui ovelle ja heitti sen auki sekä palasi sitten takaisin puuskuttaen: »Kuollut! Kuollut! Kate on kuollut!»

Nancy tuli keittiöstä juuri sinä hetkenä ja kuultuaan hänen sanansa nosti molemmat kätensä kohti korkeutta kimeästi parahtaen. Pete tarttui hänen olkapäihinsä, työnsi hänet ulos ja sulki oven ja virkkoi sitten painaen oikealla kädellänsä lujasti kylkeänsä: »Naiset ovat kyllä hyviä, veikkoseni, mutta kun myrsky kohtaa miestä — —» Hän vaikeni taas ja mutisi: »Kuollut! Kirry on kuollut!»

Lapsi oli havahtunut Nancyn huudahduksesta ja alkoi itkeä. Pete astui kätkyen luo ja keinuttaen toisella jalallansa hyräili »Tuuti lulla, aa, aa, aa!»

Philip hengitti raskaasti. Hän oli kuin ihminen, joka on joutunut pohjattoman kuilun partaalle ja aikoo heittäytyä sinne. »Jumala minulle anteeksi suokoon», hän sanoi. »Minä olisin mieluummin lopettanut päiväni. Minä murran sinun sydämesi — —»

»Minusta ei ole pelkoa, hyvä veli», sanoi Pete. »Minä olen vanha kulkuri, joka olen nähnyt tuulta jos tuiskuakin. Ei sitä niin vähästä kuole. Anna minulle aikaa, veli, anna minulle aikaa». Ja sitten hän jatkoi puoliksi hyräillen: »Kuollut! Kirry kuollut! Hussa lullaa, aa, aa, aa! Minun Kirryni on kuollut!»

Pienokainen nukahti. Pete istahti tuolillensa ja hiillokseen nyökytellen virkkoi heikolla, lapsellisella äänellä: »Minä olen tuntenut hänet lapsesta asti, tiedäthän. Hän on ollut minun pikku lemmikkini siitä asti, kun hän oli pienoinen tyttö, jolloin hän minun puolestani antoi korvatillikan koulumestarille, kun se minua syyttömästi pieksi. Oh, kyllä hän niihin aikoihin oli suloinen pikku olento ruskeine kinttuineen ja liehuville kiharoinensa! Ja nyt hän on täysi nainen ja kuollut! Jumala, Jumala minua armahtakoon!»

Hän nousi ja alkoi raskaasti astella edestakaisin huoneessa, huojuen ja nytkähdellen kuin olisi kulkenut portaita ylös. »Kuinka iloinen ja kaunis hän olikaan, kun minä läksin Kimberleyhin! Hänen kauniit kasvonsa säteilivät, kun hän sinä aamuna vallattomasi nauraen heitti minulle akkunasta hyvästit. Viisi vuotta minä näin hänet sellaisena unissani ja nyt hän on poissa. Kirry on poissa! Minun Kirryni! Jumala minua auttakoon! Oi, Jumala, armahda minua!»

Hän lakkasi hoippumasta ympäri huonetta ja istahti tuleen tuijotellen. Hänen silmänsä olivat punaiset, kuin sydänveri olisi kohonnut niihin, mutta ei näkynyt jälkeäkään kanelista. Philip ei koettanutkaan häntä lohduttaa. Hän tunsi, että heti ensimmäinen sana tukehduttaisi hänet.

»Kyllä minä nyt ymmärrän, miten kaikki on käynyt», hän huokasi. »Kun minä olin poissa, hänen sydämensä oli muuttunut, mutta kun minä palasin, hän luuli, että hänen täytyy pitää sanansa. Minun onneton karitsani! Hänhän oli vielä aivan lapsi. Mutta minä olin mies — minun olisi pitänyt nähdä, kuinka asiat olivat. Minä olen nyt kuin hukkuva — kaikki eletty palaa uudelleen mieleen. Nyt minä näen sen aivan selvästi. Mutta kaikki on liian myöhäistä! Voi onneton Kirry-parkani! Ja minä kun luulin, että tekisin hänet onnelliseksi!» Sitten hän lisäsi avuttomasti katsahtaen. »Usko minua, veli, kertaakaan minun mieleeni ei juolahtanut mitään muuta. Ei, ei milloinkaan, sen vakuutan. Minä olen kuin merimies, joka koko kotimatkan valmistaa kullattua häkkiä jollekin lämpimän maan linnulle. Mutta tuskin hän on saanut suojattinsa sinne, kun se kiihkeästi haluaa sieltä vapaaksi, se pikkuinen raukka.»

Philip istui ja kuunteli ja oman kelvottomuuden tunto jäyti hänen sieluansa. Silmät harhaillen lattiassa hän vihdoin virkahti: »Ei sinun tarvitse mistään syyttää itseäsi. Sinä teit kaikki, mitä ikinä voit — kaikki. Myöskin hän oli syytön. Se oli jonkun muun syy. Hän tuli teidän väliinne. Ehkä hän ajatteli, ettei voinut sitä auttaa — ehkä siten uskotteli itsellensä — mutta Kate oli syytön, Pete. Usko minua, hän on — —»

Pete iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että sormukset lensivät kilisten ylös. »Mitä se minuun koskee?» hän huudahti käheästi. »Mitä minä siitä välitän, onko hän syytön tai syyllinen? Hän on kuollut, eikö ole? ja siinä on kylliksi. Kirottu olkoon se mies! Hänestä en tahdo mitään tietää. Kate on minun nyt. Miksi se vieras tunkeutuisi minun ja minun omieni väliin?»

Raadeltu sydän ja kidutetut aivot eivät voineet kestää enempää. Peten pää vaipui pöydälle. Samalla hänen vihansa haihtui. Kohottamatta päätänsä hän ojensi kätensä sormusten yli tavoitellen Philipin kättä. Philipin käsi vapisi, kun hän sitä puristi. Hän luuli sen johtuvan osanotosta ja häpesi yhä enemmän.

»Anna minulle aikaa, toveri», hän virkahti. »Pian minä taas olen oma itseni. Minä olin niin pyörällä päästäni, ellen tiedä kuulinko oikein, mitä sinä sanoit. Douglasissa — niinkö sanoit? Ypö yksin, niinkö? Ei suinkaan aivan yksin? Eikö hän sinua kutsunut? Olithan sinä silloin kotona, Phil? Olithan sinä hänen luonaan, ettei häneltä mitään puuttunut?»

Philip vastasi epäselvästi, harhaileva katse yhä maahan luotuna. »Jos se tuottaa sinulle jotakin lohtua… kyllä, minä olin siellä — hänellä ei puuttunut mitään.»

»Voi onneton tyttöraukkani.» huokasi Pete. »Lähettikö hän — eikö hänellä ollut mitään — eikö hän sanonut mitään erikoista — lopun lähetessä, eikö?»

Kiemurrellen koetti Philip vapautua tuosta kysymyksestä. Siinä oli kuitenkin jotakin, johon hän saattoi tarttua kiinni tarvitsematta valehdella. »Hän rukoili sinulta anteeksiantoa», hän vastasi. »Hän pyysi minua sanomaan sinulle, että sinä ajattelisit häntä niin vähän kuin mahdollista; ettei sinun pitäisi kovin surra häntä ja että sinä koettaisit unohtaa hänet, niin että hänen syntinsäkin siten unohtuisi.»

»Entäs pienokainen — eikö hän sanonut mitään lapsesta?» kysyi Pete.

»Se oli hänestä kaikista katkerinta», vastasi Philip. »Raskainta hänestä oli ajatella, että sinä mahdollisesti pidät häntä luonnottomana äitinä. 'Katherineni. Pikku Katherineni. Suloinen pikku enkelini'» niitä sanoja hän toisteli koko päivän.»

»Tietysti, tietysti, minä ymmärrän», myönsi Pete nyökytellen yhä tulta kohden; »hän jätti pienokaisen minun tähteni, mutta hän ikävöi sitä lakkaamatta. Onneton raukka. Lohdutithan sinä häntä, Philip? Koetithan sinä tehdä hänen eronsa mahdollisimman helpoksi?»

»Lapsi voi oikein hyvin ja on onnellinen», minä sanoin. »Pete ei ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä», minä vakuutin.»

»Suokoon Jumala hänelle suloisen levon. Lemmikkini! Onneton vaimoparkani!» sanoi Pete juhlallisesti. Sitten hän äkkiä lisäsi toisella äänellä: »Tiedätkö sinä, mihin hänet on haudattu?»

Philip epäröi. Hän ei ollut voinut odottaa tätä kysymystä. Missä oli hänen järkensä ollut, kun hän ei ollut voinut sitä ajatella? Mutta nyt ei ollut mahdollisuutta palata. Hänet pakotettiin jatkamaan samaan suuntaan. Hänen täytyi valehdella valehtelemasta päästyäänkin. »Kyllä», hän sammalsi.

»Voitko viedä minut hänen haudalleni?»

Philipin oli melkein mahdoton hengittää; hikikarpalot kohosivat hänen otsallensa.

»Älä pelkää minun puolestani, ystäväni», sanoi Pete, »kohta minä olen oma itseni taas. Voitko sinä viedä minut vaimoni haudalle?»

»Voin», myönsi Philip. Hän oli joutunut virran vietäväksi. Vauhti kiihtyi ja kuohut yhä yltyivät. Hänen täytyi mennä eteenpäin. Hän ei voinut vaihtaa suuntaa, valhe seurasi valhetta, oli lausuttava valhe valheen jälkeen.

»Silloin me matkustamme huomen-aamuna postivaunuissa», päätti Pete.

Philip nousi ja hänen jäsenensä olivat kankeat. Hän oli ajatellut päästää vain yhden valheen, mutta nyt niitä oli tullut jo monta. Totta on, mitä sanotaan: »valhe on raajarikko», se ei yksin pysy pystyssä »Hyvää yötä Pete. Minä menen nyt kotiin. En voi oikein hyvin tänä iltana.»

»Me pysäytämme postivaunut tätisi portille, huomenaamuna», sanoi Pete.

Yhdessä he astuivat ovelle ja seisoivat hetkisen kosteassa, sysimustassa yössä.

»Maailma on tullut ihmeellisen tyhjäksi, hyvä ystävä, ja sinä olet nyt ainoa, mitä minulla on, Phil — sinä ja lapsi. Mutta en kuitenkaan tahdo valittaa. Kun sain Luon kiväärin kuulan kylkeeni, olin kaukana ihmisasunnoilta, satojen penikulmien päässä niistä, joita rakastin. Näin vain pensaita, korkeata ruohoa, kivikkoa ja hietikkoa — voisin sanoa, olen joutunut maailman ääriin, jossa maailma loppuu, enkä koskaan enää luullut saavani nähdä häntä enkä tätä vanhaa saarta enkä vanhoja tuttuja kasvoja. Niin yksin en toki nyt ole. Hyvää yötä, vanha ystävä. Jumala sinua siunatkoon.»

Portti avattiin ja lyötiin taas kiinni. Hoiperrellen Philip kulki tietä pitkin. Hän vihasi Peteä. Viha tuota avomielistä miestä kohtaan, joka oli kietonut hänet tähän loppumattomaan valheiden verkkoon, oli ainoa, mihin hänen omatuntonsa häntä ohjasi.

Pete palasi takaisin arkihuoneeseen mutisten: »Kirry on kuollut. Kirry on kuollut.» Hän pani ketjun oveen ja sanoi: »Sulje akkunaluukut, Nancy» ja sitten hän palasi tuolillensa kätkyen ääreen.