← Table of contents
Man-saaren tuomari

XXIII.

Reading edition

Kate seisoi huoneessaan, jonka ovi oli auki, väännellen avuttomassa tuskassaan käsiään, kun hän näki miehen nousevan portaita. Tulijan polvet näyttivät lysähtelevän, niin että hän vaivoin pysyi pystyssä; hän käytti kumaralta ja heikolta ja koko olennossa kuvastui vanhuuden avuttomuus. Lähestyessään hän kohotti kasvonsa, jotka olivat kuihtuneet ja syvälle painuneet. Silloin Kate hänet tunsi. Se oli Philip.

Tahdottomasti hän parahti ja Philip koetti hymyillä hänelle — särkynyttä, jäistä, kauheata hymyä. »Hän on mennyttä miestä», ajatteli Kate. Hänen kauhistunut ilmeensä viilteli Philipiä sydänjuuria myöten. Hän tiesi, että Kate oli nähnyt kaiken. Hän yritti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Silloin valtasi hänet hullu halu hyökätä hänen kimppuunsa, tarttua hänen käsiinsä, olkapäihinsä, kurkkuunsa. Hän voitti tämän päähänpiston ja seisoi liikkumattomana työntäen sormensa tukkaansa. Kate painoi päänsä rinnallensa ja katseli alas. Heidän alennuksensa toistensa silmissä oli täydellinen. Philip häpesi häntä, hän häpesi Philipiä.

Hetkisen he seisoivat siten silmä silmää vasten vaieten ja kauhistavan äänettömyyden raadellessa, mutta sitten hitaasti, hyvin hitaasti, tyhmistyneenä ja muserrettuna, Philip kääntyi ympäri ja hoippui ulos talosta.

»Kaikki on lopussa — lopussa.» Mitä hyödytti mennä enää pitemmälle? Hän oli langennut jo liian syvälle. Hänen kurjuutensa ja alennuksensa oli löytänyt rajansa. Kaikki oli toivotonta, auttamatonta, peruuttamatonta. »Lopeta kaikki — lopeta kaikki!» kehoitti ääni hänen ontossa sielussansa.

Hän hoippui rantalaiturille ohjaten askeleensa sinne, missä oli veneitä vuokrattavana. Muutamana iltana hän oli vuokrannut niistä yhden ja soutanut ulomma niemien taa hengittämään meren raitista ilmaa ja nauttimaan sen tyynestä rauhasta.

»Aikooko teidän kunnianarvoisuutenne soutaa kauksi tänä iltana?» kysyi veneitten hoitaja.

»Kauemmaksi kuin koskaan ennen», hän vastasi.

Souda, souda! Pois, pakoon kauheata menneisyyttä. Pois piiloon hirveällä nykyhetkellä. Laiva oli saapunut ja matkustajat olivat astuneet maihin. Se oli vielä paikoillaan punaisen satamajohteen vieressä ja huohotti kuin hevonen pitkän matkan juostuansa.

Soittokunta kaiutteli valssin säveleitä jossain kävelypuistossa. Huvialukset puikkelehtivat sinne tänne lahdella. Vesilinnut lekottelivat vedenpinnalla suurissa joukoissa siellä, johon pienen kaupungin likaviemärit tyhjentyvät.

Souda, souda! Hän pakeni omaatuntoa, epätoivoa, elämän alentavaa kaksinaisuutta, valhetta, joka oli tappanut sisäisen ihmisen. Kuinka syvälle hän olikaan vajonnut! Voisiko hän vajota vielä syvemmälle tulematta julkiseksi rikoksentekijäksi?

Souda, souda! Seuraava askel tekisi hänestä rikoksentekijän. Kun mies on häväissyt itsensä omissa ja rakastettunsa silmissä, rikollisuus nyökyttää hänelle. Hän saattaa yrittää, mutta ei voi sitä vastustaa. Hänen täytyy antautua — ja langeta. Se oli hänelle ainoa kuilu, johon hän saattoi langeta. Parempi lopettaa kaikki kuin joutua siihen.

Souda, souda. Hän oli tämän saaren tuomari, mutta lain ja oikeuden oli hän tallannut jalkainsa alle käyttäen väärää arvonimeä, nauttien ansaitsematonta kunnioitusta. Hän oli alentunut niin, ettei ainoakaan mies tämän jälkeen voisi häntä kunnioittaa eikä ainoakaan nainen osoittaa hänelle hyväntahtoisuuttansa. Hänen tuomionsa oli valmis, hänet häväistäisiin niinkuin hän oli häväissyt lakia ja oikeutta ja koko tätä saarta. Souda, souda, souda ennenkuin on liian myöhäistä; ulos, kauas ennenkuin luode kuljettaa sinut takaisin, niin kauaksi, ettei meri tuo rannalle terveisiä.

Hän oli soutanut niinkuin kaleeriorja, joka on paennut kahleitansa ja pelkää joka hetki, että hänet saataisiin kiinni ja raastettaisiin takaisin. Sataman melu oli häipynyt, soitto lakannut kuulumasta, hevoset kaduilla olivat kuin muurahaiset ja ihmisten hyörinä ja touhu kuului vain kaukaisena huminana. Hän oli tullut merelle, jossa saari katseli sinisestä vedestä omaa kuvaansa niinkuin peilistä, ja jättänyt jälkeensä varjon, joka kuvastui vuoresta lahteen. Meri hänen ympärillään oli nyt vihreä ja säteilevä ja punertava auder leijaili sen yllä kuin savupilvi. Vain kaupungin tornit, patsaat ja lasiset kupukatot, jotka kohosivat korkeimmalle, häämöttivät kaupungin valoissa. Hän saattoi nähdä St. Georgin tornin illan auderta vasten. Seitsemän vuotta hän oli asunut sen naapurina ja se oli todistanut hänen elämässään niin monia onnellisia ja kauheita hetkiä. Työn ilo, menestymisen ihanuus, unelmien suuruus, rakkauden suloisuus ja sitten — omantunnon tuskat, harhakuvat, painajainen, salainen häpeä, itsehalveksunta ja lopuksi se kaksinainen elämä, jota hän oli joutunut viettämään piilotettuaan kotiinsa naisen, jonka kanssa hän vietti salaista, epätäydellistä; kiduttavaa elämää. Kaikki tuo muistui sinä hetkenä hänen mieleensä. Se salainen side, joka heitä oli liittänyt yhteen ja oli joskus tuntunut niin tuskalliselta, tuntuikin nyt suloiselta, kun oli hetki tullut, jolloin se oli katkaistava.

Kuinka kaukaiselta tuo kaikki nyt tuntuikaan. Ja tällä tavallako hän pakenisi tältä saarelta? Tuo saari oli kohottanut hänet kunniaan, ennenkuin hän rohkeimmissa unelmissaankaan oli uskaltanut sitä toivoa. Sen miehet eivät olleet häntä kadehtineet, eivät kilpailijat olleet tuottaneet hänelle levottomuutta, ei nuoruus eikä kokemattomuus olleet voineet estää häntä pääsemästä päämäärään − tuo saari oli ikäänkuin avannut hänelle sylinsä ja huutanut: »Philip Christian, sinä olet isäsi poika, sinä isoisäsi pojanpoika, sinä ensimmäinen man-saarelaisista, astu esille.»

Oh, miten toisin kaikki olisikaan saattanut olla. Hyödytöntä on katumus. Souda, souda ja unohda.

Mutta sitten palasi ajatus lapsuuden kotiin. Ballureen, Nan-tätiin — isään, joka kuolinvuoteellansa iloitsi ja toivoi — ja lopuksi, mutta voi, voi kuinka turhaa Port Mooariin — Peteen —. »Meri kutsuu minua» souda, souda eteenpäin. Meri kutsui häntä todellakin. Se kutsui häntä syvyyteensä, jossa oli vastassa unohdus ja kuolema, ei elämä.

Hän oli päässyt kauaksi. Aurinko oli laskenut, saari oli kuin harmaa lintu, joka siivet levällänsä oli asettunut taivaanrannalle; yön majesteetin suuret siivet laskeutuivat taivaasta alas ja meren salaperäisistä syvyyksistä kuului synkkä kohina aivan kuin maailman mahtavimpain urkujen ääni.

Hän otti airot veneeseen ja pieni alus alkoi lekotella merivirran mukana. Sinä hetkenä hänen silmänsä keksivät veneen pohjalla jotakin. Se oli kukka, taittunut oksa, jossa oli vain muutama kuihtuva orjanruusun lehti. Se oli jäänyt siihen niiltä, jotka viimeksi olivat venettä käyttäneet, mutta se toi hänen mieleensä tuoksun rakkaudesta, hellyydestä, säteilevistä silmistä, hyväilyistä, suudelmista. Hänen ajatuksensa palasivat Sulbyyn, talkoojuhlaan, alankoon, puron varrella, niihin päiviin, jolloin elämä oli täynnä ääretöntä rakkautta, jolloin he ilakoivat kuilun partaalla. Sen jälkeen he olivat syöksyneet itse kuiluun. Oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hänen enää tarvinnut häälyä rakkauden ja kunnian vaatimusten välillä.

Entäs Kate? Kun kaikki olisi ohi ja kuuluisi huhu: »Tuomari on hävinnyt», miten silloin kävisi Katen? Hän olisi vielä hänen talossaan Athol-kadun varrella. Se olisikin surkeinta koko asiassa. Hän odottaisi häntä ja kun toivo olisi loppunut, hän itkisi häntä. Se ilmaisisi koko totuuden. Vaikka hän itse makaisi meren pohjassa, repeäisi kuitenkin pilvi, joka nyt peitti hänen elämänsä. Se oli sietämätöntä. Kate saisi yksin kestää koko myrskyn — yksin koko saarta vastaan, joka oli petetty. Yksin Peteä vastaan, jota valhein oli väärille jäljille johdettu ja kavallettu. Oliko se oikein? Oliko se miehekästä?

Ja sitten — entäs sitten? Mitä Katesta sitten tulisi? Julkisesti häväistynä, merkittynä hänen täytyisi kantaa koko rikoksen seuraukset, joita toinen olisi paennut, häpeä tulisi kokonaan hänen osalleen. Mitä tulisi tästä Delilasta ja Isabellasta; miltä olisi hänen kohtalonsa? Mihin hän joutuisi? Kuinka syvälle hänen täytyisi vajota? Hän näki hänen vaipuvan syvemmälle kuin mies ikinä voi vajota; hän kuuli hänen valituksensa ja rukouksensa.

»Oi, mitä minä olen tehnyt», hän huusi, »etten voi elää enkä kuolla!»

Tämä tuska ja epätoivo hämmensi hänet niin, että luonnolliset esineet muuttuivat toisiksi, niin etteivät ulkonaiset esineet enää herättäneet mielikuvia vaan mielikuvat loivat esineitä. Hän luuli näkevänsä veneen pohjalla, jossa ruusu äsken oli ollut, jotakin. Siinä oli miehinen olento ojentautuneena selällensä liikkumattomana ja elottomana. Hän katsoi suoraan sen kasvoihin. Siinä olivat hänen omat kasvonsa. Ne olivat tuhkanharmaat ja silmät tuijottivat tummalle taivaalle. Tämä kuvitelma oli juuri hän itse ja hän oli kuollut. Hän tutki sitä tarkkaan ja vähitellen se häipyi pois. Jäljelle ei jäänyt mitään muuta kuin tuo kuihtunut ruusu irtirevittyine lehtineen ja taittuneine varsineen.

Kauhea varjo oli nyt häipynyt ja hän tunsi, että se oli jättänyt hänet ainiaaksi. Se oli kuollut eikä se kiduttaisi häntä enää. Se oli elänyt niin kauan kuin pahuuden valta oli häntä hallinnut, mutta nyt hän oli tehnyt sen vallasta lopun. Hän ei »näkisi sieluaan» enää tämän jälkeen. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja himmensivät ne. Ne olivat ensimmäiset, jotka hän saattoi muistaa sitten poikavuosien. Yksin, kahden peilin — taivaan ja meren välillä — hän oli katkaissut ne kahleet, jotka hän oli itse takonut ympärilleen ja heittänyt ne pois. Hän oli taaskin vapaa ihminen.

»Palaa takaisin. Sinun paikkasi on hänen rinnallansa. Älä luiki pois elämästä ja jätä toista sovittamaan syntejäsi. Kärsimys on ihana lahja. Se on sielun taistelua vapautuakseen synnistä. Antaudu siihen taisteluun, suorita se ja selviydy siitä puhdistettuna. Palaa saarelle takaisin, sinun elämäsi ei ole vielä loppunut.»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings