II.

Kolme päivää Pete jatkoi samalla tavalla kuin oli alkanut ja luuli voivansa hillitä pahat kielet häntä ympäröivässä pienessä maailmassa, kun ne tahtoivat tahrata ja häväistä sitä suloista nimeä, jota hän kaikin voimin koetti säilyttää puhtaana. Mutta tiistai-aamuna hänen asemansa oli tullut sietämättömäksi. Keksien syyksi liikeasiat, huvimatkat — ja taivas ties mitä — hän alkoi tehdä retkiä saaren eri osiin. Hän kävi jokaisessa kylässä saaren pohjoisosassa, kierteli kaikki pitäjät, kiipesi jokaiselle kukkulalle, löysi tiensä kaukaisimpiinkin torppiin ja antautui keskusteluun jok'ikisen yksinäisen eukon kanssa. Monesti hän oli jalkeilla ennen päivän sarastusta, hiipi salaa, äänettömänä ja vilkuillen pitkin hiljaisia katuja kuin varas, kunnes tuli suurelle maantielle tai pelloille tai autiolle nummelle, jossa saattoi astella rohkeammin ja huolettomammin, hengittää keuhkoihinsa raitista ilmaa ja päästää rintansa raivoavan tuskan valloillensa.

Kaksi pitkää viikkoa hän käytti tähän hyödyttömään etsintään, koettaen koko ajan näyttää iloiselta ja onnelliselta kuin nuori poika — hän vihelteli, nauroi, laski leikkiä, hassutteli ja lörpötteli tyhmyyksiä, heitteli ruumistaan ja kieppui kuin kissanpoika. Mutta mihin hän menikin, kuinka varhain hän lähtikin liikkeelle hän ci koskaan lyönyt laimin palata kotiin kello seitsemäksi illalla. Silloin hän istui pestynä ja kammattuna paitahihasillaan, tohvelit jalassa ja piippua poltellen porttinsa edessä, kun postinkantaja kirjelaukkuineen kulki ohi.

»Hän kyllä kirjoittaa», hän vakuutti itsellensä. »Kun hän hieman vahvistuu, keventää hän varmasti mieltänsä ja kirjoittaa. 'Rakas, vanha Pete, anna minulle anteeksi, kun en ennen ole kirjoittanut —' juuri niin hän sanoo. Ah, se on ihan varmaa, niin hän tekee!»

Mutta päivä kului päivän jälkeen eikä kirjettä Katelta tullut. Kymmenen iltaa hän istui siinä portillansa vedellen piippuansa tyytyväisen näköisenä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta silmänsä lakkaamatta odottivat, milloin postinkantajan lakinlippa pistäisi näkyviin raatihuoneen nurkan takaa ja hän tarkkasi hänen varpaitaan, eivätkö ne kääntyisi vihdoinkin hänen porttiansa kohden — ja väänsi sitten syvästi huoaten ja hiljaa valittaen päänsä toisaalle.

Postinkantaja näki hänet ohikulkiessaan ja hänen pienet, teräksenharmaat silmänsä välähtivät petollisesti.

»Ei vieläkään mitään teille, kapteeni», hän vihdoin virkahti.

»Välipä tällä!» hymähti Pete puhaltaen suustaan mahtavan savupilven, »minä en hoidakaan asioitani kirjeenvaihdolla, herra Kelly.»

»No, tietysti ette, mutta kun eukko-kulta on poissa — — » alkoi postinkantaja.

»Oh, sitäkö te tarkoitatte?» sanoi Pete ilostuvin ilmein ja lisäsi sitten arvokkaasti kättänsä heilauttaen.

»Hän on aivan kuin miehensäkin, herra Kelly — hän ei erikoisesti välitä kirjeitten kyhäilemisestä.»

»Te odotatte kuitenkin muutamaa riviä, kapteeni — se nyt olisi aivan luonnollista.»

»Kaikki uutiset eivät ole hyviä uutisia — hän saa tehdä, kuten tahtoo.»

»Niin kyllä, puhutte aivan totta. Mutta kuitenkin saattaisipa maistua, jos saisi kirjeen — ei se ainakaan vahingoita, kapteeni — helppoahan on kirjoittaa ja ihana vastaanottaa, tiedättehän — siitä näkee, ettei vaimo ole poissaollessaan unohtanut miestään.»

»Herra Kelly! Herra Kelly!» äännähti Pete kädet silmillä, kämmenet ulospäin.

»Eikö tarvitse? En tahdo väitellä kanssanne. Hyvää yötä, kapteeni.»

»Hyvää yötä, Kelly», vastasi Pete.

Hän oli nauranut ja lörpötellyt, nostellut kulmiansa ja käsiänsä koettaen hullutellen ja vastaväittein osoittaa välinpitämättömyyttänsä, mutta sittenkin oli postinkantajan puhe sattunut arkaan kohtaan. »Ihmiset epäilevät», hän ajatteli, »he ovat alkaneet sepitellä juoruja.»

Se sai hänet kiroamaan, mutta sitten iski mieleen ajatus, joka herätti katkeraa harmia. »Philip vielä saa sen kuulla. He sanovat hänelle, ettei Kate ole kirjoittanut minulle, etten tiedä, missä hän on, että hän on jättänyt minut ja että hän on huono nainen.»

Hartaasti Pete toivoi, että Philip ajattelisi hyvää Katesta, mutta vieläkin hartaammin hän halusi, että Kate ajattelisi hyvää Philipistä. Muistojen salaperäisestä varjomaasta kohosi mieleen se kamala ilta, jolloin Kate oli jättänyt hänet, vaikka se tähän asti oli ollut unhotuksissa, ja tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Silloin Caesar oli maininnut jotakin Philipin ja Ross Christianin taistelusta. Philip ei ollut koskaan maininnut siitä — se oli hänen tapaistaan. Mutta kun pahat kielet viittaisivat Ross Christianiin ja kuiskuttaisivat ilkityöstä, hän tietäisi jo jotakin. Hän olisi valmistunut siihen, hän kuuntelisi ja uskoisi.

Vielä kaksi päivää Pete istui tämän uuden tuskansa vallassa, mutta piti kuitenkin samalla epätoivon vimmalla kiinni entisistä toiveistansa. »Hän kyllä kirjoittaa. Hän ei jätä minua tietämättömyyteen kauemmaksi.» Mutta kirjettä ei tullut ja kun hän toisen päivän iltana palasi portilta, oli hänellä suunnitelma valmis. Hänen täytyy kaiken uhallakin saada häväistysjutut vaiennetuksi. Kuinka suuresti vuotaisikaan verta hänen oma sydämensä, kuinka kauheasti raatelisikaan epätoivo, pelko ja epäilys hänen rintaansa, Philipin pitäisi kuitenkin lakkaamatta ajatella, että Kate on hyvä, puhdas ja uskollinen.

»Mene heti nukkumaan, Nancy», hän huudahti hoippuen kuin juopunut arkihuoneeseen. »Minulla on paljon työtä tänä iltana ja minä tahdon olla aivan yksin.»

»Herra hyvästi siunatkoon, mikä teidät nyt on saanut puhumaan nukkumaan menosta?» ihmetteli Nancy. »Kello on vasta seitsemän ja lapsi ollut nukkumassa vain tunnin! Ja Luoja tietää, millaista on työskennellä, kun ei ole ystävällisiä ihmisiä ympärillä.»

»Mene nyt vain, tyttöseni, sinä näytät ihan kuoleman väsyneeltä. Pienokainen antaa sulle ylenmäärin työtä. Mutta etkös ole kuullut sanottavan — uni on puoli ruokaa? Se on ihan totta ja siitä tulee myöskin kauniiksi. Menehän nyt vain. Sinä turmelet hienon hipiäsi aivan kokonaan — enkä minä sitten voi hankkia sinulle minkäänlaista miestä.»

Laskien leikkiä, mairitellen, imarrellen, houkutellen ja puoliksi pakottaen hän vihdoin sai hänet vuoteeseen. Jäätyään yksin hän katseli ympärilleen, kuunteli, sulki oven saliin ja keittiöön, pisti portaitten oven hakaan, veti eteisen oven ketjun paikoilleen, riisui kengät jaloistaan ja alkoi astella varpaillaan ympäri huonetta. Sitten hän puhalsi lampun sammuksiin, täytti sen ja sytytti uudestansa takan himmeässä valossa. Sen jälkeen hän asetti pöydän vakavasti paikoillensa, veti nojatuolin sen ääreen, otti nurkkakaapista kyniä, mustetta, imupaperia, paketin kirjepaperia ja kuoria, lakkatangon, tulitikkulaatikon, postimerkin, sanakirjan ja harjoitus vihon, johon Kate oli opettanut häntä kirjoittamaan. Kun kello löi yhdeksän, Pete hikoili pöydän ääressä kynä kädessä ja kieli pullottaen vasemmassa poskessa. Hetkisen kuluttua hän hätkähti kuullessaan jotakin kolinaa.

»Kuka siellä?» hän huusi jyrisevällä äänellä hypähtäen kauhuissaan seisoalleen kuin hänet olisi rikoksesta tavattu. Nancy se vain oli hiipinyt alas sillä tekosyyllä, että oli unohtanut lapsen pullon. Pete murahti jotakin kuin anteeksipyytäen, työnsi avatusta ovesta hänelle pullon ja komensi heti nukkumaan.

»Herra varjelkoon!» puheli Nancy ylös mennessänsä. »Onko mies alkanut tehdä väärää rahaa? Vai onko whisky tehnyt hänelle tepposet?»

Kahta tuntia myöhemmin Pete luuli näkevänsä kasvot akkunassa, sieppasi kepin kouraansa ja riuhtaisten ketjun ovesta syöksyi ulos. Siellä ei ollut ristinsielua; kaupunki nukkui, yö oli viileä, vain heikko tuulen henki leyhytteli puiden lehtiä. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä, ainoastaan meren aaltojen ikuinen kohina rannan hietikolla tuuditteli yön majesteettia.

Palattuaan takaisin huoneeseen, jossa hiillos iloisesti loimusi ja kattila pihisi haahlassaan, mutta muuten oli hiljaista ja rauhallista, hän jatkoi työtänsä ja pääsi vihdoin yön pimeimpinä tunteina ennen päivän sarastusta loppuun. Oikean käden sormet olivat silloin musteessa ensimmäiseen niveleen asti, kaulus auki, kaula paljaana, silmät punaiset, kasvojen suonet pullollaan ja sinertävät, otsalla suuret, kylmät hikikarpalot ja matto hänen tuolinsa ympärillä täynnä valkeita siruja kuin kuuropilvi olisi heittänyt mennessänsä suuria lumihiutaleita.

Hän laskeutui polvilleen, kokosi sirut ja poltti ne aivan kuin mies, joka tahtoo hävittää rikoksensa jäljet. Sitten hän asetti mustepullon, sanakirjan, imupaperin ja lakkatangon paikoillensa sulkien kaapin oven ja sen sijaan otti esille leipää, pöytäveitsen, konjakkipullon ja juomalasin. Tämän tehtyään hän heitti lapiollisen hiiliä lieteen, niin että ne kestäisivät palaa aamuun asti, nosti lampun pöydältä akkunalaudalle, että se heittäisi valoansa ulos pimeään yöhön, jos joku haparoisi eksyksissä, ja lopuksi hän irroitti ketjun ulko-ovesta, niin että yövaeltaja saattoi tulla sisään koputtamatta.

Tämän hän teki melkein tietämättään ja koneellisesti aivan kuin hänen tapansa olisi ollut sellainen. Sitten hän avasi yläkertaan johtavien portaitten oven ja kuunteli hetkisen siellä nukkuvien hengitystä ja vihdoin hän vetäytyi pimeään saliin, josta kauan tuijotteli maantielle, kunnes viimein painautui sohvalle nukkumaan.

Nyt se oli tehty! Peten suuri suunnitelma oli toteutumassa! Se suurenmoinen salaisuus, jota hän povessansa säilytti, oli nyt pantu paperille, suljettu kirjekuoreen, varmistettu lakalla, kuoressa oli osoite ja lopuksi koko kirje pistetty hänen povitaskuunsa.

Pete oli kirjoittanut kirjeen itsellensä.