XVII.

Päästyänsä niin kauaksi, ettei voitu kuulla, alkoi Pete juosta. Puolessa tunnissa hän oli takaisin Jalavaharjussa. »Nyt hän varmaankin on jo kotona», hän vakuutti itsellensä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut heti ottaa asiasta täyttä selvää. Hän hiipi arkihuoneen akkunaan ja koetti särjetystä ruudusta kuunnella. Lapsi itki ja Nancy Joe puheli itseksensä ja nyyhkytti kylvettäessänsä pienokaista.

»Jumala siunatkoon sitä sydänkäpystä. Se on kaunis kuin taivaan enkeli. Minä olen kylvettänyt hänen äitiänsä satoja kertoja. Vai satoja, tuhansiakin. Äiti, siinä on sitten äiti! Millaisia äitejä noilla raukoilla näihin aikoihin onkaan? Hänen sydämensä täytyy olla kova kuin kivi, kun hän voi tällaisen raukan jättää. Ei hiukkaakaan luonnollisia tunteita… Herra hyvästi siunatkoon, Nancy, mitä sinä puhut? Katestako sinä puhut? Omasta pikku Kirrystäsi ja sinä saatat mustata häntä! Voi, voi — voi, voi, sitä onnetonta raukkaa!»

Pete ei voinut mennä sisään. Hän hiipi puiston kajuuttaan ja nojasi sen seinään hengittääksensä ja kootaksensa ajatuksiansa. Silloin hän huomasi koiran, joka puuskutti käytävällä ja kieli riippui pitkällä suusta. Se lakkasi puuskuttamasta, päästi surkean ulvahduksen ja kääntyi puiston pimeimpään osaan päin.

»Se ilmoittaa minulle jotakin», ajatteli Pete.

Kärryt jyrisivät silloin ohi kujaa pitkin ja lyhdystä lankesi valo pensaaseen hänen vieressänsä.

»Vanha portti on varmaankin auki», hän ajatteli.

Hän tarkasti ja huomasi, että oli arvannut oikein ja silloin iski mieleen uusi ajatus.

»Hän on lähtenyt Philipin luo», hän sanoi itsellensä. »Hän on mennyt Cloughbanen tietä etsimään minua Balluresta.»

Viittä minuuttia myöhemmin hän kolkutti Balluren ovelle. Hän huohotti ankarasti, hikikarpalot kierivät hänen otsallansa ja hän oli yhä avopäin, mutta hän tunsi itsensä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Pitkä, iloisennäköinen palvelustyttö, jolla oli musta puku, valkea esiliina ja päähine, tuli avaamaan. Pete nyökkäsi ja hymyili hänelle.

»Onko kukaan käynyt täällä minua kysymässä? Ei?» hän kysyi.

»Ei, herra, e-i, en minä ainakaan tiedä», vastasi tyttö ja katsahdettuaan Peteen hän pelästyi.

Sisäpuolelta kuului kuin kuivain lehtien kahina ja visertävä ääni virkkoi: »Onko se kapteeni Quilliam, Martha?»

»On, neiti.»

Ruokahuoneessa pidettiin kuiskaavaa neuvottelua ja sitten Nan-täti kiirehti sipsuttavin askelin eteisen läpi. Mutta Pete oli jo lähtenyt pimeään.

»Ilmoitanko minä tuomarille, Peter?»

»Ah, ei hyvä neiti, ei toki kannata vaivata häntä. Hyvää yötä, neiti Christian, hyvää yötä!»

Nan-täti ja Martha seisoivat vielä valossa oviaukossa, kun rautaportti lusahti rämähtäen kiinni ja Pete hoippui yli tien.

Hän kääntyi polulle, joka Balluren kukkulan juurelta vie rantaan. »Ei hyödytä kieltää», hän ajatteli, »kun tosiasia on kuitenkin toinen. Hänen levottomuutensa on ajanut hänet siihen. Minun onneton, pikku lemmikkini!»

Hän oli taistellut kauheata ajatusta vastaan ja nyt oli hän vaipunut leukaansa myöten epätoivon hyllyvään suohon. Kuu oli painunut kallioitten taa, joiden varjossa hän haparoitsi etsien jotakin jota pelkäsi löytää. Hän ei löytänyt mitään ja hänen läähätyksensä muuttui pitkiksi huokauksiksi.

»Jumalan kiitos, täällä häntä ei ainakaan ole», hän mutisi.

Sitten hän kulki rantaa pitkin satamaa kohden. Nousuvesi oli vielä korkealla ja hän melkein asteli siinä. Hänen toisella puolellaan oli synkeä meri, johon ei valon häivähdystäkään mistään langennut ja toisella uninen kaupunki, jonka valoja sammutettiin ja jossa ihmiset laittautuivat levolle.

Hän saapui kivisen suojalaiturin päähän ja nojaten selkäänsä majakan merenpuoleiseen nurkkaan tuijotteli vihertävään veteen, joka valittaen loiskui vasten kivistä seinää. Musta pilvi kuin kallionlohkare oli peittänyt kuun ja säikähtänyt alli sukelsi synkkiin aaltoihin. Mitään muuta ei näkynyt.

Hän kääntyi takaisin mennäksensä kaupunkiin seuraten laiturin johdetta ja pysähtyen katsomaan satamaan päästyänsä portaille. Nytkään hän ei nähnyt sitä, mitä etsi. »Mutta silloin oli nousuvesi ja nyt on luoteen aika», hän selitti itsellensä.

Hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä rannalla eikä satamassa, mutta kun hän asteli suojakatoksen ohi, joka oli vastapäätä sitä paikkaa, johon matkustajalaivat pysähtyivät, hän tapasi satamamestarin, joka takki käsivarrellansa asteli kotiinsa yöksi. Silloin hän yritti tehdä kysymyksen, joka poltti hänen kieltänsä, mutta ei uskaltanut, ja siksi hän vain änkytti:

»Mitä uutta kuuluu tänä iltana, herra Quayle?»

»Tekös siellä olettekin, kapteeni? Ellei teillä ole uutisia, minulla ei ainakaan ole. Uutisia tulee kysyä teidänlaiseltanne nuorelta ja vapaalta herrasmieheltä eikä tällaiselta vanhalta nahjukselta, joka on sidottu virkaansa kuin sataman pollari. Minä olin kuulemassa teitä, kuitenkin. Se oli sitten komeata musiikkia, mitä te esititte tänä iltana. Balluressa varmaankin kohosi juhlatunnelma huippuunsa, siitä olen varma.»

»Eikö teille itsellenne kuulu mitään uutta, Daniel?»

»Ei mitään muuta kuin että alan ihan väsyä näihin myöhäisiin lähtöaikoihin ja kuta pikemmin rakentavat uuden aallonmurtajan, sitä parempi. Jos nuori tuomari saa sen aikaan, on hän mies paikallaan.»

He lähestyivät lamppua, joka oli torin nurkassa.

»Tiedätte kai, että nuori Ballawhaine matkusti täältä tänään iltalaivalla. Sanotaan, että vanhus on hieman kimmastunut hänelle. Mutta mihinkäs ihmeessä te olette hattunne menettänyt?»

»Hattuni?» äännähti Pete päähänsä tarttuen. »Oh, minun hattuni? Sen on tietysti tuuli vienyt laiturilla päästäni.»

»Sepä kumma, eihän nyt tuule juuri ollenkaan. Te olette kai matkalla kotiinne nuoren vaimonne luo, vai, kapteeni?»

»Totta kai», vastasi Pete ontosti naurahtaen. Ja satamamestari, joka oli vanhapoika, nauroi sydämellisesti lisäten:

»Te naineet miehet olette kuin Aatami, te olette menettäneet vapautenne kylkiluun, mutta sen sijaan olette te saaneet suloisen pikku eukon rinnallenne.»

»Ha, ha, ha! Hyvää yötä!»

Peten nauru kaikui läpi tyhjän torin.

Satamamestari ei ollut nähnyt mitään. Pete huokasi syvään kulkien laiturin sillalle asti, josta hän kääntyi mennäksensä kaupungin läpi. Hän oli taaskin unohtanut, että hän oli avopäin ja asteli nyt Parlamentin katua reippaasti ja huolettomasti kuin mies, jolle ei ole mitään merkillistä tapahtunut. Ihmisiä seisoi joka kadunkulmassa tirskuen ja supatellen, kuten naiset tekevät, kun ovat saaneet vihiä jostakin salaisuudesta. Niin innostuneita he olivat, että Pete pääsi monen ohi aivan huomaamatta. Muutamia katkonaisia lauseita saapui kuitenkin keskustaluista hänenkin korviinsa.

»Se roisto», kuohahti muuan.

»Joka tapauksessa hän on vienyt vanhan miesparan aivan turmioon», lisäsi toinen.

»Ross Christian siellä on niiden hampaissa», ajatteli Pete. Mutta toinen suurempi salaisuus saattoi kaiken muun varjoon. Taas hän kuuli ohikulkiessaan sanottavan:

»Hän ansaitsee, hurja, rangaistuksensa — hän tiesi millainen mies oli.»

»Jättää lapsensakin — tunnoton olento.»

Naisten kimakat äänet viiltelivät kuin tuliset miekat Peten raadeltua sydäntä.

»Pidä kitas, muija, tuossa on hänen miehensä», kivahti joku.

Kuului kohina kuin aaltojen pauhu kallioihin ja Pete tajusi, että ryhmät olivat hajonneet ja ihmiset kokoontuneet puoliympyrään tuijottelemaan häntä, kun hän kulki ohi. Hän nyökytti iloisesti molemmille puolille, heitti vallattomasti paljasta päätänsä ja asteli edelleen. Mutta hampaat oli purtu lujasti yhteen, hengitys oli kiivas ja äänekäs.

»Minä ymmärrän, mitä he tarkoittavat», hän mutisi.

Hänen oman talonsa ulkopuolelle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko. Satuloitu hevonen, josta kohosi höyrypilvi, oli sidottu portin pieleen. Se oli Caesarin tamma, Molly. Kaikkien katse oli käännetty taloon eikä ainoakaan huomannut Peteä, kun hän saapui takaa päin.

»Musta Tom väittää, ettei siitä ole pienintäkään epäilystä», selitti muuan eukko.

»Karannut nuoren Ballawhainen kanssa, niinkö?» murahti joku mies.

»Ettei ollenkaan häpeä, se lunttu», iski toinen eukko.

Pete raivasi itselleen tietä molemmilla kyynärpäillänsä hymyillen ja nyökkäillen raivokkaasti. »Suvaitsetteko päästää minut ohi, hyvä rouva? Anteeksi!»

Työntyessään eteenpäin hän kuuli puhetta takanansa. »Miesparka, hän ei vielä tiedä» — »Oikein tulee häntä sääli.»

Eteisen ovi oli auki. Kynnyksellä seisoi muuan nuori mies pitkine tukkineen kädessään suuri paperilehtiö. Hän kyseli parhaillansa: »Viimeksi nähty kello seitsemän — jätetty yksin lapsen kanssa — mies ulkona juhlakulussa — vieläkö mitään muuta selittävää?»

Nancy istui jakkaralla takan ääressä lapsi sylissänsä ja vastaili vastahakoisesti, ja Caesar seisoi ääressä päätänsä nojaten uunin reunustaan.

Silmänräpäyksessä Petelle selvisi koko tilanne. Silloin hän laski suuren kätensä nuoren miehen olkaan ja pyöräytti ympäri, jonka jälkeen piti häntä kuin ruuvipenkissä.

»Mitä täällä on tekeillä?» hän kivahti.

Nuori mies änkytti jotakin. Hän pahoitteli, että hänen täytyi — sekaantua kapteeni Quilliamin onnettomuuteen.

»Mihin onnettomuuteen?» tiuskasi Pete.

»Tarvitseeko minun sanoa — valitettavaan — tuota, tarkoitan ikävään — suoraan sanoen, salaperäiseen katoamisjuttuun — —»

»Mihin katoamisjuttuun?» kysyi Pete näyttäen hyvin hämmästyneeltä.

»Voiko se olla mahdollista, herra, että te ette ole sitä vielä kuullut — —»

»Kuullut, mitä? Kielenne on kuin lanttumainen kellonköliskö ahtaassa liivintaskussa — ettekö voi saada sitä ulos, mies?»

»Teidän vaimonne, kapteeni — −»

»Mitä? Minun vaimoni kadonn − − Niinkö? Sekö täss' on hätänä? Minun vaimoni salaperäinen katoaminen — No, voi, sun —!»

Pete purskahti raikuvaan nauruun. Hän huusi ja hirnui, piti kylkiänsä, kumartui huojutellen edestakaisin ja vihdoin viskautui tuolille heittäen päänsä selkänojan yli ja työntäen jalkansa suoriksi eteen ja hytki niin, että koko talo tuntui tärisevän.

»Ha, ha, ha! Suurenmoista! Lystimpää en ole ikinäni kuullut!» hän huusi.

Lapsi heräsi Nancyn polvella ja sen kimeä parkuna yhtyi Peten mahtavaan bassoon. Caesar seisoi suu ammollaan ja nuori mies, nyt kalpeana ja peloissansa, kumarrellen ja pokkuroiden vetäytyi selkä edellä ovelle sanoen:

»Ehkäpä se ei olekaan totta, kun tarkemmin selvitellään, kapteeni Quilliam?»

»Tietysti, se ei ole ollenkaan totta», huusi Pete.

»Ehkä te tiedätte, mihin hän on mennyt?»

»Totta kai minä sen tiedän, kun itse olen hänet lähettänyt!»

»Sinäkö lähettänyt?» ihmetteli Caesar.

»Niin, minä juuri, Englantiin nyt iltalaivalla.»

»Sehän on ihme!» epäili Caesar.

»Tohtorihan määräsi niin. Itse kuulitte sen, ukki.»

»No, se on kyllä totta», myönsi Caesar.

Nuori mies sulki pitkän kirjoituslehtiönsä ja perääntyi läpi naisjoukon, joka oli tunkeutunut eteiseen asti. »Tietysti, jos te sanotte niin, kapteeni Quilliam — —»

»Minä sanon niin», huusi Pete ja sanomalehden uutishankkija katosi.

Silloin kuului kahden naisen ääni ihmisjoukosta, johon reportteri oli sukeltanut. »Minä olen niin iloinen, ettei se ollut totta, mitä ne hänestä sanoivat, kapteeni Quilliam», ihasteli toinen.

»Niin varmaankin olette, hyvä rouva Kennish», huusi Pete.

»Minä en koskaan olisi voinut sitä uskoa siitä ihmisestä, vaikka lasta syötettiinkin pullosta», lisäsi toinen.

»Ette suinkaan, parahin rouva Kewley», myönsi Pete.

Mutta hän hyökkäsi ylös ja löi oven kiinni tungettelijoitten nenän edessä. Kun he olivat vapautuneet uteliaista, kysäisi Caesar varovasti:

»Onko asia niin kuin sanoit, Pete?»

»Molly höyryää portilla kuin kiehuva viinapannu, isä», vastasi Pete.

»Puoltakaan ei ole sinulle-sanottu, Pete. Kuuntele minua. Se on oikeus ja kohtuus, että sinä saat sen tietää. Kun sinä olit siellä kaukana Kimberleyssä, tuo Ross Christian kiersi tyttöä lakkaamatta kuin villitty.»

»Se varmasti vilustuu, ellei se heti paikalla pääse talliin», hätäili Pete.

»Minä itse rankaisin häntä, kuuletko, ja hän iski minua ohimoon. Katso! Tuossa tukan rajassa on hänen nyrkkinsä jälki ja sen minä saan pitää niin kauan kuin elän.»

»Ross Christian! Ross Christian!» mutisi Pete kärsimättömästi.

»Herran iankaikkisen armon kautta, Pete, minun onnistui pidättää itseäni — mutta ellei Philip herra olisi ollut siellä sinä iltana — minä en kyllä luota ihmisvoimaan enkä vastusta pahaa pahalla — mutta Philip herra höyhensi sen ryökäleen minun puolestani; hän antoi hänelle, Pete; hän — —»

»Piru hänet vieköön, mokoman rakkarin!» huudahti Pete hypähtäen seisoallensa. »Mitä hänellä on minun tai minun vaimoni kanssa tekemistä?» »

Caesar ratsasti kotiinsa loukkaantuneena ja vihoissaan saamatta tyydyttävää selvitystä. Kun vihdoin kaikki olivat menneet eikä Peten tarvinnut enää näytellä, hän otti itkevän lapsen Nancyltä ja suuteli ja hyväili sitä herkeämättä.

»Anna se minulle, se pikku lemmikki», hän sanoi käheästi kuin korppi ja istui sitten jakkaralle takan ääreen koettaen tuuditella sekä lasta että itseänsä. »Ellei minulla nyt olisi viatonta olentoa, josta on huolta pidettävä, minä tulisin hulluksi. Oi, sinä suloinen Katherine! Katherine lemmikkini! Minun oma pikku kultuni! Oma pikkuinen pipanani!»

Myöhään yöllä, kun Nancy oli nyyhkyttänyt ja valittanut itsensä uneen lapsen vieressä, Pete kömpi ylös arkihuoneen sohvalta ja tallusti ulos.

»Ehkäpä nousuvesi aamulla heittää hänet rannalle», hän puheli itsellensä. »Jos hän tulee, antakoon Jumala minulle anteeksi, että valehtelin. Auttakoon Jumala minua, kaikki on nyt minulle samantekevää.»

Ellei hän pian tulisi, hän päätti keksiä juttuja, että Kate voisi milloin tahansa palata kotiin kunniallisena vaimona, missä ikinänsä hän sitten olisi ollutkin.

»Ja kunniallinen hän onkin», hän ajatteli. »Niin, sellainen hän on huolimatta heidän likaisista puheistansa ja ajatuksistansa — niin totta kuin Jumala on taivaassa.»

Koira juosta lepsutti hänen edellänsä, kun hän kääntyi Ballureen menevälle tielle.