XVI.

Ilta oli pitkälle kulunut ja hän istui huoneessaan, kun hän kuuli melua ja äänekästä puhetta alakerrasta. Joku kaipasi siellä tuomaria. Siellä oli Nancy Joe. Hän oli juuri tullut Sulbystä. Jotakin oli Caesarille tapahtunut eikä kukaan voinut hillitä häntä.

»Menkää hänen luoksensa, teidän ylhäisyytenne», hän huusi ovelta. »Kukaan muu kuin te ei voi hänelle mitään, emmekä me käsitä, mikä ihme häneen on mennyt. Hän on ottanut pässinsarven, johon hän hirveästi puhaltaa kiertäen ympäri taloa kuin mielipuoli ja huutaen Herraa kukistamaan talon, kuten Jerikon muurit hajosivat.»

Philip kutsui vaununsa ja lähti heti paikalla Sulbyyn. Myrsky oli yltynyt. Ukkosen jyrähdykset kaikuivat vuorissa. Välähtelevät salamat iskivät puihin ja livahtelivat kuin käärmeet oksia pitkin. Kun he ajoivat Lezayren kirkkomaan ohi, kääntyi ajaja penkiltään puhumaan taaksensa: »Tuolla on varmaankin jotakin tapahtunut, herra. Näettekö?»

Kirkas loimo valaisi pimeää taivasta sillä suunnalla, johon he olivat menossa. Tien mutkassa lähellä »Ginger»-kapakkaa joku juoksi kiireesti heidän ohitsensa.

»Mitä tuolla on?» kysyi ajomies.

Ja ääni pimeästä vastasi hänelle: »Salama on sytyttänyt »Keijukaisen», ja Caesar on tullut hulluksi.»

Niin todellakin oli käynyt. Silloin kun Caesar kiihkossansa oli puhaltanut pässinsarveensa kiertäen taloa varmasti vakuutettuna, siitä, että se oli Jeriko, oli salama iskenyt siihen.

Tuli oli saanut niin suuren vallan, että oli turhaa ajatellakaan sammuttamisia. Suuri reikä oli puhjennut kattoon ja liekit roihusivat siitä korkealle taivaalle kuin savupiipusta. Koko Sulby oli rientänyt paikalle. Muutamat raahasivat huonekaluja ulos palavasta talosta, toiset kantoivat joesta vettä ämpäreillä ja kiuluilla ja valelivat sillä palavaa olkikattoa.

Mutta huomattavin kaikista oli mies, joka kiersi ympäri, ensin tietä sillalle, sieltä joen toista puolta myllyn padolle ja taas takaisin päästäen hirvittäviä ääniä ja välistä pauhaten voitonriemulla ja ivaten niille, jotka kaikin voimin toimivat pelastustyössä: »Tuo ei hyödytä mitään, minä sanon teille. Ette voi sitä sammuttaa Se on tullut taivaasta. Enkö minä sanonut, että olen saanut sen iskemään?»

Mies oli Caesar. Hänen silmänsä säteilivät, huulensa nytkähtelivät suonenvedon tapaisesti ja hänen kasvonsa olivat lentävästä noesta mustat kuin padan kylki.

Kun hän näki Philipin, levisi kauhea hymy hänen nokisille kasvoilleen ja taloa osoittaen hän huusi niin, että se kaikui yli ihmisten melun, ukkosen jyrinän ja tulen rätinän: »Tuolla sisällä asui rietas henki, herra. Se on kiduttanut minua nämä kymmenen vuotta.»

Hän näytti kuulostavan ja kuulevan jotakin. »Miten hurjasti se mölisee», hän huusi ja sitten nauroi villistä ihastuksesta.

»Rauhoittukaa, herra Gregeen», pyyteli Philip, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.

Mutta Caesar riuhtaisi itsensä irti, puhalsi hirveästi torveensa ja tallusti taas ympäri talon. Kun hän tuli seuraavan kerran samalle kohdalle, kuului synkeä jyrinä, ja hän sanoi: »Tuo on Ballawhaine. Hänellä oli munuaiskivi viisi vuotta ja tuolla tavalla hän juuri valitti.»

Taas Philip koetti rauhoittaa häntä. Se oli hyödytöntä. Lakkaamatta hän kulki palavan talon ympäri puhaltaen torveensa ja kehoitellen ihmisiä lakkaamaan jumalattomasta työstä, koska Herra itse oli käskenyt hänen puhaltaa alas Jerikon muurit, mutta hän oli polttanut ne sen sijaan.

Ihmiset alkoivat pelätä hänen hulluuttansa. »Heidän täytyy kai viedä hänet linnaan», sanoi joku. »Tai sitoa hänet kahleihin johonkin ulkohuoneeseen», keksi toinen. »Kirk Mangholdin hullu sai viisitoista vuotta virua oljilla huoneen ylisillä, sill'aikaa kuin hänen lapsensa sisällä talossa kasvoivat miehiksi ja naisiksi.» »Tytär on tehnyt Caesarille kaiken tämän. Hävetkööt sellaiset tytöt, jotka saattavat vanhat isänsä perikatooni.»

Mutta Caesar jatkoi kiertoansa talon ympäri torveensa puhaltaen ja huutaen: »Ei mitään hyödytä! Se on Herran Jumalan tahto.»

Kuta enemmän liekit leimusivat, sitä turhemmat olivat ihmisten sammutusyritykset ja sitä yliluonnollisempana kaikui Caesarin torvi ja hänen riemuhuutonsa.

Lopuksi Mummi meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. »Tule kotiin, isä», hän nyyhkytti. Caesar katsoi häneen hämmentynein ilmein, sitten hän katsoi palavaan taloon ja näytti hetkeksi saavan järkensä takaisin.

»Tule kotiin, rakas», pyysi Mummi hellästi.

»Minulla ei ole kotia», virkahti Caesar avuttomana.

»Eikä minulla ole myöskään rahaa. Tuli on polttanut kaiken.»

»Älä ole milläsikään, isä», lohdutteli Mummi. »Meillä ei ollut mitään, kun aloimme; me alamme uudestaan.»

Silloin Caesar alkoi mutista raamatunlauseita ja Mummi lohdutteli häntä omalla koruttomalla tavallaan.

»Minun sieluni kulkee syvissä vesissä. Minä olen heikko ja luuni ovat musertuneet. Pelasta minut, Herra, sillä vedet käyvät ylitseni, minä uppoan liejuun eikä minulla ole, mihin jalkani nojaisin.»

»Voi, voi, Caesar, mehän kuljemme maantietä ja tässä toki on ihan kuivaa.»

»Monet härjät ovat minut piirittäneet; suuret Baasanin härjät saartavat minut. Pelasta minut jalopeurain kidasta; sillä sinä olet kuullut minun huutoni, vapahtanut minut sarvikuonon puskulta.»

»Älä välitä koko jalopeurasta äläkä sarvikuonosta vaan tule, että saan muuttaa sinulle kuivat vaatteet.»

»Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että minä lumivalkiaksi tulisin.»

»Ah, kyllä, kyllä me sinut pesemme, kun tulemme Ramseyhin. Tule nyt vain mukaan!»

Caesar oli jättänyt sarven jonnekin ja Mummi otti häntä kainalosta. Caesar antoi johtaa itseänsä, ja niin nämä kaksi vanhaa lasta katosivat pimeään.