X.

Mummi ei saanut nähdä Philipiä sinä iltana. Hän meni kotiinsa vavisten ilosta ja kuitenkin häveten kuollaksensa. Toisinaan hän sanoi itsellensä, ettei hän ollut Juudasta parempi ja toisinaan taas selitti, ettei Pete koskaan tulisi takaisin. Jälkimmäinen ajatus tuli useimmin mieleen. Se risteili hänen päässään, jättämättä häntä hetkeksikään rauhaan. Ehkä se tuli siksi, että hän sitä toivoi. Kun hän mietti mahdollisuuksia, jotka estäisivät Peten paluuta, hänen valtimonsa löi kiihkeästi. Silloin hän taas vihasi itseänsä. Ristiriidat kiduttivat häntä. Mutta hänen raskautetussa sydämessään oli kuitenkin salainen, ihana toivo, niinkuin pieni käen poikanen, joka on tullut munasta västäräkin pesässä.

Monen päivän perästä, kun ei mitään uutisia ollut Peteltä kuulunut, Kate sai Philipiltä tämän lyhyen kirjeen:

»Minä tulen tapaamaan teitä tänä iltana. Minulla on jotakin äärettömän tärkeätä sanottavana teille.»

Iltapäivällä Kate juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa, puki ylleen parhaimman hameensa ja riensi alas auttamaan Nancya, joka poimi omenia hedelmätarhassa. Musta Tom oli myöskin siellä, paikaten talon kattoa ja Caesar punoi olkinuoria, joilla oljet sidottiin kiinni. Ilmassa oli vieno syksyn tuntu, kyyhkyset kujertelivat myllyn lakassa ja kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Kate oli kiivennyt puun haaraan ja heitteli omenia Nancyn esiliinaan, kun puutarhan portti narahti ja hän päästi huomaamattaan lyhyen ilonhuudahduksen huomatessaan Philipin saapuvan. Salatakseen sitä, hän oli olevinaan putoamaisillaan ja Philip juoksi auttamaan häntä.

»Oi, ei se mitään», hän sanoi. »Minä vain luulin, että oksa katkeaisi. Tekö se todellakin olette!» Sitten kirkkaalla äänellä: »Jokos sinun esiliinasi on täynnä? Onko? Hae sitten kori, ota se valkea, jossa on rivat. Tulitteko Laxeyn kautta postivaunuissa? Ratsastitte, vai? Nancy, luuletko todellakin, että meillä on sokeria kylliksi kotona, saadaksemme nämä säilöön?»

»Hyvää iltaa, herra Christian», sanoi Caesar, ja Musta Tom kohotti leveälaitaista olkihattuansa, kulkiessaan tikapuita myöten katolle.

»Laitatteko te uutta kattoa, Cregeen?»

»Korjaan vanhaa, herra, korjaan vanhaa. Jospa meidän Herramme korjaisi samalla tapaa meidän syntejämmekin, taikka mitenkä me muuten itse voisimme peittää itseämme hänen vihansa tulelta?»

»Miten harmillista!» huudahti Kate puusta. »Puolet niistä loukkaantuvat, eivätkä kelpaa muuhun kuin säilöön pantaviksi. Ne. putoavat, jos vähänkin niitä nykäisee. Niin kypsiä ne ovat, näettehän.»

»Kunpa kaikki olisimme kypsiä sinä suurena elopäivänä ja kylliksi hyviä säilöön pantaviksi», ruikutti Caesar. »Katsopas nyt tuota isoa köllikästä. Se on kova kuin sepän nyrkki, mutta mätänee yhtä pian ja helposti kuin pieni ja surkein. Se antaa meille opetuksen, herra, että me kaikki kaadumme — suuret vuoret, samoin kuin pienet kalliotkin. Tämä mailma on katoavainen.»

Philip ei kuunnellut, vaan katseli Katea kasvoillaan puoleksi pelokas ja hellä ilme.

»Tiedättekö», sanoi Kate, »minä luulin, että te taaskin olitte tullut kipeäksi — avaa esiliinasi, Nancy. Se oli hullua, eikös ollutkin?»

»Ei. Minä olen voinut erinomaisen hyvin», sanoi Philip.

Kate katsahti häneen. »Koskeeko se jotakuta muuta», hän kysyi. »Minä sain kirjeenne.»

»Voinko minä auttaa teitä», sanoi Philip.

»Mitä se on? Minä olen aivan varma, että se on jotakin», hätäili Kate.

»Asettakaa jalkanne tuolle oksalle», ehdotti Philip.

»Auttakaa minua alas, minua pyörryttää.»

»Hiljaa sitten. Pitäkää kiinni tuosta. Antakaa minulle kätenne.»

Heidän sormensa yhtyivät ja sähkövirta kävi heidän lävitsensä.

»Miksi te ette sano minulle?» sanoi Kate kiihkeästi puristaen hänen kättänsä. »Ovatko ne pahoja uutisia, ovatko? Aiotteko te lähteä pois?»

»Joku joka on lähtenyt pois, ei tule koskaan takaisin», vastasi Philip.

»Onko se — Pete?»

»Pete-parka on mennyt», sanoi Philip.

Katen kurkkua kuristi. »Mennyt.»

»Hän on kuollut», sanoi Philip. Kate horjahti ja oli kaatua, mutta hillitsi itsensä. »Odottakaa, odottakaa!» hän sanoi. »Onko se aivan totta? Eikö siinä ole mitään erehdystä? Oletteko siitä varma?»

»Se on liiankin totta.»

»Minä voin kestää nyt tämän totuuden — mutta jälkeenpäin — yöllä, huomenna, se ehkä tappaa minut, jos — —

»Pete on kuollut, Kate. Hän kuoli Kimberleyssä.»

»Philip!»

Kate purskahti villiin, hermostuneeseen itkuun ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Philip kiersi kätensä hänen ympärilleen, ajatellen lohduttaa häntä. »Kas niin, olkaa urhea. Koettakaa rauhoittua. Se on kauhea isku. Minä olin varomaton. Tyttö parkani. Urhea tyttö parkani!»

Kate painui hänen turviinsa, niinkuin pelästynyt lapsi. Kyyneleet vuosivat suljettujen silmäluomien välitse. Ne sulut, joita neljä vuotta oli väkivaltaisesti rakennettu ja pidetty pystyssä, murtuivat tänä hetkenä ja hän suuteli Philipiä huulille iloisena ja onnellisena, että oli päässyt näyttelemästä valehtelijan ja petturin osaa, Philip vastasi hänen suudelmiinsa ja he molemmat hymyilivät kyyneltänsä läpi.

Pete-parka! Pete-parka! Pete-parka!