XVIII.

Philipin nimitys kuvernööriksi oli luettu kaikissa Man-saaren kirkoissa ja maalattu oikeussalien oville, ja kuvernöörinsihteeri valmisteli kaikin voimin virkaanasettajaisjuhlaa.

»Sopisiko pääsiäisen edellisenä tiistaina», hän kirjoitti, »ja tietenkin Rushen linnassa? Eronnut kuvernööri on valmis saapumaan tänne siksi päiväksi ja antaa itse teille virkasinetin ja tarkastaa virkanimityksenne.

P.S. — Yksityistä. Ja jos teidän mielestänne se pehmeä-ääninen tyttö on nauttinut kyllin kauan »Hänen Majesteettinsa suosiota», toimitan minä hänet heti vapauteen. Eipä silti, että hänellä olisi mitään hätää, mutta kuitenkin olisi parasta järjestää nämä pikku seikat, ennenkuin teidän suuri päivänne tulee. Sitä ennen voitte kuitenkin pitää huolta hänen tulevaisuudestaan. Olkaa antelias, Christian — siihen teillä kyllä on varaa. Mutta mitä minä puhuinkaan? Tiedänhän edeltäkäsin, että tässäkin olette liiallisen, naurettavan antelias.»

Philip vastasi heti tähän kirjeeseen. »Pääsiäistiistai sopii yhtä hyvin kuin mikä muu päivä hyvänsä. Mitä rouvaan tulee, antakaa hänen jäädä sinne, missä on, juhla-aamuun asti, jolloin minä itse järjestän kaikki.»

Philipin kirjeenvaihto oli nyt sangen laaja ja hänen täytyi ahkerasti työskennellä saadakseen kaikki suoritetuksi. Saaren neljä kaupunkia kilpaili osoittaakseen hänelle kunnioitustaan. Douglas, joka oli ollut hänen menestyksensä näyttämönä, tahtoi panna toimeen loistavat juhlapidot; Ramsey, hänen syntymäkaupunkinsa, halusi järjestää juhlakulkueen. Hän hylkäsi kaikki nämä ehdotukset.

»Minulla on surua», hän kirjoitti, »ja sitäpaitsi en ole vielä oikein terve.»

»Ah, ei!» hän ajatteli. »Kenelläkään ei saa olla syytä moittia minua, kun aika tulee.»

Maailman suosionosoituksilla ei ollut rajoja, ei sääliä — hän ei saanut hetkeäkään lepoa. Hänen mielikuvituksessaan kaikki tuo alkoi tuntua pirulliselta julmuudelta aivan kuin kaiken takana olisi kaikunut paholaisen pilkkanauru.

Hän kyseli, kuinka oli Peten laita, tuskin kukaan tiesi tai välitti tietää hänestä mitään. Se tomppeli oli nyt tuhlannut viimeisen killinkinsä ja myynyt asumuksensa typö tyhjäksi. Pääsiäisen edellisenä maanantaina hävitettäisiin koko koti lopullisesti. Siinä kaikki. Avioerosta ei puhuttu sanaakaan. Onneton, hylätty uhri, joka unohdettiin osoitettaessa suosiota väärintekijälle, vielä lopuksikin osoitti niitä suuria ominaisuuksia, jotka eivät koskaan voimakasta jätä hänellä oli voimaa vaieta ja anteeksi antaa.

Philip kyseli myöskin lapsesta. Se oli yhä Jalavaharjussa sen naisen hoidossa, jolla oli pysty nenä ja kirkuva ääni. Joka ilta hän teki suunnitelmia saadaksensa haltuunsa Katen pienokaisen, mutta joka aamu hän hylkäsi ne, koska, niitä oli vaikea panna täytäntöön, ne olivat julmia ja herättäisivät vastustusta.

Maanantaina ennen pääsiäistä hän askarteli ahkerasti työhuoneessaan Balluressa samalla kun lähetti ratsasti lakkaamatta hänen porttinsa ja kuvernöörin virkatalon väliä. Aamupäivän hän oli kuluttanut laatiessaan kaksi tärkeätä kirjelmää. Molemmat olivat sisäasiainministeriöön. Toiseen hän oli painanut tuomarin leiman; toinen oli laadittu kuvernöörin viralliselle paperille. Hän juuri antoi lähetille määräyksin vakuuttaa nämä kirjeet, kun hän kuuli avoimesta ovesta mahtavan äänen eteisestä. Se oli Peten ääni. Heikistä myöhemmin kiiruhti Jem-y-Lord sisään kasvoillaan kauhistus.

»Hän on itse tullut tänne, teidän ylhäisyytenne. Mitä minä hänelle teen?»

»Pyydä hänet tänne», vastasi Philip.

Jem alkoi änkyttää. »Mutta mutta — piispa tulee, tänne ihan tällä minuutilla.»

»Pyydä piispaa odottamaan alakerran huoneessa.»

Peten ääni kuului portaista. »Kas niin, kas niin, hiljaa nyt vain! Taivuta pikku päätäsi, lemmikkini. Niin juuri!»

Philip ei ollut puhunut Peten kanssa sitten, kun oli juonut konjakin sairasvuoteellansa. Hän ei voinut mitään — hänen kätensä vapisi. Kohtaus oli oleva tuskallinen.

»Taivuta taaskin päätäsi, rakkaani. Sillä tavalla.» Ja sitten Pete astui huoneeseen. Hän kantoi lasta olallansa, ja molemmat he olivat parhaissa vaatteissaan. Pete näytti vanhemmalta ja laihemmalta kuin ennen. Päivettyneistä kasvoista erottautuivat huomattavasti kalpeat juovat silmien alla, mutta silmät olivat kirkkaat. Hän näytti ihmiseltä, joka oli käynyt ankaraa taistelua ja hävinnyt, mutta ei kuitenkaan näyttänyt kantaviin maailmalle kaunaa siitä. Jem-y-Lord ja lähetti katosivat paikalla huoneesta ja ovi suljettiin.

»Mitäs tästä ajattelet. Phil? Eikös se ole suloinen?»

Pete hypitti lasta polvillaan ja katseli sitä haltioituneena pää kallellaan.

»Se on ihana kuin pikku enkeli», vastasi Philip hiljaisella äänellä.

»Eikös olekin?» virkahti Pete ja alkoi laskea leikkiä ja ilakoida, kuin olisi ollut onnellisin mies maailmassa »Sinunkin olisi pitänyt jo aikoja sitten saada tällainen, Phil. Aivan varmaan olisikin. Se ilahduttaisi tavattomasti sinun mieltäsi. On kerrassaan ihmeellistä, miten hauskoja pienet lapset saattavat olla. Ei kannata temppujen tekijöitä verrata niihin. Ne ovat lasten rinnalla surun kureissa kuin muorin myssy. Pyytäen tuota ja pyytäen tätä — niin hurjan hauskoja ne saattavat olla! Kun sinä olisit väsynyt ja masentunut ja tarvitsisit hiukan virkistystä, voisit lyödä kirjat läjään, mennä portaan päähän ja huutaa: »Missä minun pikku tyttöseni on?» Silloin se tepsuttaisi askel askeleelta sinun luoksesi pitäen kiinni käsijohteista ja pian hän olisi luonasi. Ja varjelkoon, miltä elämä siellä sisällä nousisikaan! Sinä laskeutuisit nelin ryömin lattialle ja pienokainen kömpisi ensin selkääsi ja sitten kaulaan. Sinä näyttäisit aivan samanlaiselta kuin taulussa mies, jolla on koko maailma hartioillaan. Ja siellähän sinun koko maailmasi olisikin ja nauraisi ja meluaisi kuollaksensa. Ja entäpä iltaisin, Phil, iltaisin — tultuasi kokouksista tai virastosta sinä hiipisit varpaillasi, hyvin varovasti, pienokaisen huoneeseen ja kyselisit »nukkuuko hän hyvin»; sitten sinä seisoisit ovella kuunnellen sen hengitystä, menisit hiljaa sisään katsomaan sitä ja kaikki olisi vaiti, punainen valo lankeaisi sen kasvoille ja sanoen »Jumala siunatkoon sitä lemmikkiä», vetäytyisit tyytyväisenä takaisin työpöytäsi ääreen. Ah, sinun pitää välttämättä saada tällainen pienoinen olento omaksesi, ihan pian, Phil.»

»Hän on tullut sanomaan jotakin», ajatteli Phil.

Lapsi pyörähti alas Peten polvelta ja alkoi ryömiä lattialla. Phil koetti hillitä itseänsä ja keskustella vapaasti.

»Ja kuinkas sinä itse jaksat Pete?» hän kysyi

»Kyllä vain», sanoi Pete upottaen sormensa tukkaansa, »mikäpäs siinä.» Hän katseli mattoon ja lisäsi änkyttäen: »Sinä ehkä ihmettelet minua, Phil, mutta katsos», — hän epäröitsi — »etten valehtelisi sinulle —» sitten purskahduksena: »Minä aion lähteä ulkomaille taas; sellainen on asia.»

»Taasko?»

»Niin, niin olen ajatellut», sanoi Pete näyttäen häpeilevän. »Niin, siten on asia, niin minä nyt aion tehdä. Katsos» — hyvin vakuuttavin ilmein,— »kun mieheen on tarttunut matkustuskuume, hän on kuin ikiliikkuja, jonka on mahdoton pysyä yhdessä paikassa. Hänen täytyy juosta sinne ja juosta tänne — ja juosta lakkaamatta. »Sellainen on minun tilani. Ennen luulin että tämä vanha saari olisi kyllin suuri minulle elämäni loppuun asti. Mutta ei! Minä ikävöin taas ihan kuollakseni kaivoksia, työmaita, neekerejä ja koko sitä villiä elämää. Meri kutsuu minua, ymmärräthän.» Ja sitten hän nauroi.

Philip ymmärsi häntä — Pete tahtoi vetäytyä pois tieltä. »Jäätkö sinä sinne kauaksi?» hän sammalsi.

»Kyllä, niin minä olen ajatellut», vastasi Pete. »Katsos, kalleuksia ei ole enää yhtä runsaasti kuin ennen, eikä nyt enää voi käden käänteessä koota rikkauksia. Eipä silti, että minä nyt enää rikkauksia haluaisinkaan — eikö se ole saman tekevä? Mutta joka tapauksessa luulen viipyväni matkallani jokseenkin kauan.»

Philip koetti kysyä, aikoiko hän pian lähteä.

»Huomenna, veikko, laivalla Liverpoliin ja sieltä edelleen keskiviikkona. Minä olen kiertänyt ympäri sanomassa »hyvästi» vanhoille tovereille — Jonaiquelle, leski Johnille, Niplightylle ja Kelly posteljoonille. Ei heissä nyt paljon sydäntä ole; jotakin muuta lienee sille sijalle pistetty, mutta eihän pidä odottaakaan liikoja. Tämä on ainoa, joka ei näytä tahtovan mielellänsä erota minusta.»

Peten koira oli hiipinyt jäljessä huoneeseen ja istui sangen viisaan näköisenä hänen tuolinsa ääressä. »Se ei anna minkään erottaa itseänsä minusta, se vanha vekkuli.»

Koira nousi ja heilutti hännän tynkäänsä.

»Mc olemme matkustaneet paljon yhdessä, vai mitä, Tuomari? Se ei näytä kuitenkaan vielä väsyneen minuun.» Ilme Peten kasvoilla muuttui. »Mutta sitten on vielä Mummi. Se vanha enkeli tepsuttaa ympäri kuin uhkaava ukkospilvi tietämättä, pitäisikö hänen antaa jyrähtää minulle vai ei. Hänestä ilmeisesti tuntuu, että minä olen ollut julma. Minä en kuitenkaan voi mitään hänelle selittää. Ehkäpä sinä otat sen tehdäksesi sitten, kun minä olen poissa. Sinähän voit tuollaiset asiat helposti suorittaa. En tahtoisi, että hän ajattelisi pahaa minusta, se vanha raukka.»

Pete vihelteli ja huuteli lapselle ja sitten hän lisäsi hyvin hiljaisella äänellä: »'Minä en ole ollut Castletownissa'. Minä kyllä menin Ballasallalle asti ja sieltä minä saatoin nähdä linnan tornin. Silloin rohkeuteni petti ja minä käännyin takaisin. Sano sinä minun jäähyväiseni hänelle, Phil. Sano hänelle, että minä olen anteeksi antanut — ei, ci juuri niin. Sano, että minun rakkauteni — ei, ei sekään sovi. Sinä tiedät kyllä parhaiten, mitkä sanat sopivat, kun aika tulee, Phil; minä jätän siis koko asian sinulle. Ehkä sanot hänelle, että minä lähdin matkalleni iloisena ja tyytyväisenä ja miksikäs ei — onnellisena? Sehän ei ketään vahingoita, vaikka sanot niinkin. Minun sydämeni kuitenkaan ei ole murtunut, sillä kun mies on mies — hm!» — karistellen kurkkuansa, — »on kerrassaan ihme, mitenkä minä näinä päivinä kiihkeästi kaipaan tupakkaa aamuisin. Saanko minä tupakoida täällä? Eikö se ole kielletty? Sinä olet kovin ystävällinen.»

Hän leikkasi tupakkansa poikkikärkisellä veitsellään, hieroi sitä, ja sitten hän sulloi piippunsa täyteen sytyttäen sen.

»Ikävä on lähteä juuri ennen sinun suuruutesi päivää, Phil. Minä pyydän kapteenia liputtamaan, kun me matkustamme ohi Castletownin, ja jos laivalla on soittokunta, minä annan heille jonkun kolikon, että he soittavat »Myle Charainen.» Kaikukoon se sinun korvissasi kuin satakielen viserrys, kuten sanotaan. Saattaa näyttää siltä, että minä nyt hylkään sinut, mutta ei, ei suinkaan. Sinun suuruutesi päivä ei tullut minulle ollenkaan yllätyksenä. Minä olen tiennyt koko ajan, että se kerran tulee. »Sinä olet oleva ensimmäinen elävistä man-saarelaisista», sanoin minä sinä päivänä, kun matkustin ensi kertaa täältä. Sinä et ole minua pettänytkään. Muistatko sinä sitä aamua laiturilla ja sitä valaa, joka meidän kahden välillä vannottiin. Minä sanelin sen sinulle kuin olisin ollut itse pormestari — ei mikään eikä, kukaan saa koskaan tulla meidän väliimme — muistatko sinä sitä, Phil? Niin ei ole tapahtunutkaan eikä tule koskaan tapahtumaankaan.»

Hän veli piippuansa ahkerasti ja sanoi sitten merkitsevästi: »Sinä menet pian naimisiin. Kyllähän minä sen tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, että se tapahtuu sangen pian.»

Philip ei voinut katsoa häntä kasvoihin. Hän tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi.

»Sinä olet suuri mies, veli, ja viisas mies, mutta tällainen tavallinen tyhmä ja oppimaton saa antaa sinulle neuvon — niin älä heitä sitä asiaa kauaksi tuonnemmaksi Minä en saa olla täällä nähdäkseni sitä. Minä ehkä silloin olen merellä, jossa aallot lyövät laitoihin, tuuli suhisee mastoissa ja laiva luovii eteenpäin pimeässä. Mutta minä tiedän, että kotona on aamu, aurinko paistaa siellä on lämmintä ja lauhaa kaikkialla ja sinä ja hän seisotte yhdessä vanhan alttarin edessä.»

Hän veti kaikin voimin piippuansa.

»Sano hänelle, että minä jätän hänelle siunaukseni. Sano hänelle — mutta johan nyt on ihme, millä tavalla minä vedän. Sinun akkunaverhosi haisevat sala vuotta tämän jälkeen.»

Philipin kosteat silmät katselivat lasta, joka leikki lattialla.

»Mitäs sinä olet ajatellut tästä pienokaisesta?» hän kysyi voimiansa ponnistaen.

»Ah, sanoakseni sinulle totuuden, Phil, sentähden minä olen tänne tullut. Se nyt oli kuitenkin tärkein syy. Katsohan, lapsi ei oikeastaan ole sovelias sellaiseen leirielämään. Eipä silti, etteivät he osaisi antaa arvoa tuollaisille pikku raukoille, erittäinkin jos ne ovat tyttöjä. Mutta kuitenkin, kun on ympärillä neekerejä ja sellaisia höyläämättömiä miehiä, jotka eivät osaa hallita kieltään ja — —»

Philip keskeytti hänet kiihkeästi: »Aiotko jättää hänet Mummille?»

»En. Sitä minä en oikeastaan ole ajatellut. Mummi alkaa tulla jo vanhaksi ja hänellä on omat tapansa. Sitäpaitsi hän tarvitsee lepoa ja rauhaa vanhoilla päivillään. Saattaa vielä käydä niinkin, että hän menee pois ennenkuin pienokainen on täysikasvuinen — sekin on aina otettava lukuun. Ei, niin minä en ole suunnitellut — minä ajattelin — mutta voitko sinä sanoa, mitä minä ajattelin?»

»Mitä se oli?» sanoi Philip kiivaasti hengittäen. Hän ei kohottanut päätänsä.

»Minä ajattelin — tuota noin — minä suunnittelin, että — todellakin minä ajattelin — minä toivoin, että jos sinä itse — —»

»Pete!»

Philip oli hypähtänyt ylös ja tarttunut Peten käteen, mutta ei voinut sanoa enempää. Peten suuruus ja jalomielisyys tuntui musertavan hänet. Ja Pete jutteli edelleen aivan kuin olisi pyytänyt suurta suosion osoitusta. »'Hän on ollut sinun sydänvertasi', Pete», sanon itselleni, 'eikä ole ketään muuta, jolle voisin hänet uskoa — kenellekään muulle et voisi häntä luovuttaa. Philip rakastaa häntä', ajattelen minä. 'Hän pitää hänestä huolen aivan kuin hän olisi hänen omansa. Hän tahtoo olla sille yhtä hyvä kuin sen oma isä'— —»

Philip ponnisteli voimiaan pysyäksensä pystyssä.

»Minä olen myöskin ajatellut jättää hänelle jotakin», sanoi Pete.

»Ei, ei!»

»Kyllä kuitenkin — jättää hänelle yhden Man-saaren suurimmista maatiloista. Caesarilla oli asiakirjat, mutta niinä olen ottanut ne ja vienyt asian pormestarille ja järjestänyt kaikki. Sitten kun minä olen lähtenyt.»

Philip koetti väittää vastaan.

»Oh! Miehellä lienee toki oikeus jättää omillensa, mitä hän tahtoo, eikös ole?»

Philip vaikeni. Hän ei voinut virkkaa mitään.

Ulkokuori täytyi säilyttää viimeiseen surulliseen hetkeen asti.

»Ja kun minä sitten loikoilen siellä teltassani — käytettävänäni hyvät patjat ja paksut viltit, Phil, ei minulla ole mitään valittamisen syytä — saan nähdä hänen kasvavan suureksi vuosi vuodelta, yhtähyvin kuin itse vaalisin häntä. 'Nyt hän käyttää suuria esiliinoja', ajattelen minä. 'Nyt hänellä on pitkät hameet ja hän alkaa laitella hiuksiansa ylös, nyt on hän suora kuin pajun vesa ja punainen kuin ruusu — kaunein tyttö koko saarella, ilakoiva kuva äidistään sellaisena kuin hän oli nuorena'. Ah, minä näen hänet henkeni silmillä, veli, selvemmin kuin mistään valokuvasta.»

Pete veti kaikin voimin pöllyäviä savuja piipustansa. »Ja äiti, hänet minä myöskin näen. Nainen koko olemukseltansa, Jumala häntä siunatkoon! Missä ikinä hän näkee onnettoman tytön, joka on menehtymäisillään häpeäänsä, sitä hän rientää auttamaan, siitä menen vaikka takaukseen. Ja sinut itsesi — minä näen sinut itsesikin, veli, ehkä vielä valkopäisempänä auringon kallistuessa iltaan, mutta voimakkaampana siitä huolimatta. Ja jos joku onneton raukka on saanut liian kovan iskun ja sen vuoksi joutunut pimeyteen, tulee hän sinun luoksesi saamaan lohtua, neuvoa ja voimaa ja sinä aina ojennat hänelle oikean kätesi, koska sinä itse tiedät, mitä merkitsee lankeaminen ja nouseminen jälleen ja koska sinä olet ihminen ja olet itse sopinut Jumalasi kanssa.»

Pete pisti peukalonsa piippuun ja työnsi sen sitten savuavana liivinsä taskuun. »Kas niin», hän sanoi käheästi. »Miten puheliaaksi mies tuleekaan, kun aikoo lähteä ulkomaille! Pelkkää runoutta vain ja mieli niin lämmin ja lauhkea. Hm! Hm!» Hän karisteli kurkkuansa. »Minä luulen, että minun täytyy lakata tupakoimasta; se hävittää ääneni kokonaan.»

Philip ei voinut virkkaa sanaakaan. Tuon miehen voima ja suuruus musersi hänet. Hänen sydäntänsä viilsi, kun hän ajatteli, ettei Pete saisi nähdä eikä kuulla, kuinka hän oli pessyt itsensä puhtaaksi häpeästä.

Lapsi oli ryöminyt yli lattian avoimelle nurkkakaapille, josta hän otti käteensä näkinkengän asettaen sen korvaansa näyttääkseen sitä.

»No katsopas nyt Luota!» huudahti Pete. »Oletkos sinä sellaista nähnyt? Hän tuntee tuon näkinkengän, siitä ei epäilystä. Noin hän ryömii aamusta iltaan lakkaamatta. Tahdotkos nähdä kauneimman näytelmän maailmassa. Phil?» Hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä. »Tule tänne, sinä pikkuinen tupu. Työnnä tuolia vähän likemmä — sillä tavalla. Hyvä, ettei Nancy ole nyt täällä. Hän olisi kuin vimmattu meidän kimpussamme. Mutta ihmeellisen taitava lapsenhoitaja hän on ja jos tarvittaisiin hoitajaa — äitipuolen käsi on kylmä — mutta Nancy! Ei voi kurkistaa edes pensaan yli hänen karitsaansa niin hän huutaa ja parkuu jotta maa tärisee. Seiso suorana nyt, tyttö, seiso suorana, lemmikki. Nancy on kuitenkin oikeassa pienokaisen sääret ovat aivan kuin kalan kylkiluut. Tule, kultani, tule.»

Pete oli asettanut lapsen selkä tuolia vasten ja ojensi nyt kätensä hyvin lähelle sitä. Lapsi astui nyt askeleen siihen kyynärän laajuiseen mereen, joka oli välillä, katsahti sitten jätettyyn tuoliin, käänsi silmänsä lattiaan ja tepsutti sitten eteenpäin, kunnes hermostuneesti naurahtaen heittäytyi Peten syliin.

»Mainiota! — Eikö se ollut sievää. Phil? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa kuin lapsen ensimmäiset askeleet? Vielä, Kitty, lemmikkini. Mutta mene nyt uuden isäsi luo. Hiljaa nyt, hiljaa!» (Sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun.) »Suutele minua ensin!» (tukahduttaen nyyhkytyksensä) »Vielä yksi, lemmikkini», (koettaen nauraa) »Nyt kasvot toisaallepäin. Yksi — kaksi, oletko valmis, Phil?»

Philip ojensi pitkät, valkeat, vapisevat kätensä.

»Olen», tukahduttaen nyyhkytyksensä.

»Kolme — neljä — astu nyt!»

Lapsen sormet hukkuivat Philipin kouraan; se pysähtyi, astui taaskin, kuului toinen hermostunut naurahdus ja lapsi oli Philipin sylissä; Philip painoi päänsä sen yli ja puristi sitä sydäntänsä vasten.

Hetkisen päästä hän huudahti kohottamatta silmiänsä: »Pete!»

Mutta Pete oli salaa hiipinyt ulos huoneesta.

»Pete, missä sinä olet?»

Missä hän oli? Hän oli ulkona itkien kuin lapsi — ei, kuin mies — ajatellessaan sitä onnea, jonka oli jättänyt yläkertaan.