V.

Puolen yön aikaan talkoojuhlan jälkeen Kate meni vuoteellensa suudellen kättänsä, koska Philipin käsi oli sitä koskettanut. Herätessään seuraavana aamuna koko hänen olentonsa täytti ääretön onni. Avattuaan silmänsä hän kohosi puoliksi ylös ja katseli ympärillensä. Tuossa olivat vaaleanpunaiset sänkyverhot, jotka kätkivät hänet kuin telttaan, tuolla olkikaton vuotiaiset, tässä olivat valkaistut, halkeilleet seinät, tuolla kaappi ja pesupöytä, lattialla lampaannahat ja aurinko paistoi puutarhan puoleisesta akkunasta. Mutta kaikki oli kuin muuttunut, kaunistunut ja käynyt salaperäisen ihanaksi. Hän oli kuin ihminen, joka nukahtaa aavalla merellä ympärillään taivaan ja meren saavuttamaton yhdyntäviiva, ja herää sitten semmoisen vieraan maan satamassa, jossa on lämmintä ja ihanaa ja koko maailma täynnä päivän paistetta. Hän sulki silmänsä, ettei mikään saisi häiritä, kun hän tutkisteli tätä salaperäistä maata. Hän asetti pyöreät käsivartensa niskan taa ristiin kuin tyynyksi, nojautui taapäin vuoteellensa ja hänen kasvoillensa ilmestyi riemukas hymy, joka kertoi sanoin kuvaamattomasta onnesta ja autuudesta. Oi, ihmeitten ihme! Koko maailma oli muuttunut.

Hän kuuli puukenkien kopinan alakerrasta. Nancy siellä liikuskeli kirnuten voita maitokamarissa. Hän kuuli ääntä puutarhan takaa — siellä hänen isänsä kokosi kuhilaita; hän kuuli äitinsä juttelevan ravintolahuoneessa ja myllynrattaan loiskuttavan koskessa. Hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että jokapäiväinen elämä oli saattanut alkaa ikuisen yksitoikkoisen kulkunsa.

Oliko hän itse sama kuin ennen? Hän ojensi kätensä ottaaksensa pienen peilin ja tarkastaaksensa kasvojansa. Hänen ottaessansa sitä pöydältä se luiskahti hänen sormistansa ja pudoten alassuin särähti kappaleiksi. Hetkeksi hän tunsi piston rinnassansa, ikäänkuin tuo olisi ollut huono enne, mutta samassa tuli Nancy kirje kädessä. Se oli sama kirje, minkä Philip oli Balluressa kirjoittanut edellisenä iltana. Kun hän oli taas yksin, hän luki sen. Sitten hän pisti sen povellensa. Hänestä tuntui, kuin se olisi tuoksunut metsäruusuilta ja laaksonkuilulta; noidan asunto, Philip ja kaikki muodostivat oman ihanan maailmansa.

Ohi kiitävä häpeän tunne säikähdytti hetkeksi häntä. Oliko hän tehnyt syntiä omaa sukupuoltansa vastaan? Oliko alentavaa, että hän oli kosinut eikä ollut odottanut, että hänet olisi valloitettu? Häpeäisikö ehkä Philipkin häntä huolimatta rajattomasta rakkaudestaan? Hänen poskensa kuumottivat. Hän tiesi, että hän punastui, ja hän peitti kasvonsa aivankuin hänen rakastajansa olisi katsellut häntä. Sellaiset ajatukset eivät viipyneet kuitenkaan kauan. Hänen riemunsa oli liian rohkea voidakseen antaa tilaa otaksutuille ikävyyksille. Niin rajaton oli hänen onnensa, että ainoa, mitä hän pelkäsi, oli, että hän jonakin hetkenä havahtuisi ja huomaisi tämän kaiken olleen haihtuvaa, suloista unta.

Tänään oli perjantai-aamu ja puolen päivän seuduilla tuli sanoma Kirk Michaelista, että vanha tuomari oli eilen kuollut.

»Silloin heidän pitäisi valita Philip Christian hänen seuraajaksensa», hän sanoi rohkeasti, »olen varma, ettei kukaan pysty siihen niin hyvin kuin hän.»

Toiset olivat keskustelleet keittiössä puoliääneen selkä häneen päin, ja nyt kohosivat kaikkien kasvot häneen hämmästynein ilmein.

»Mitä kummaa sinä juttelet, Kirry?» huudahti Nancy.

»Mitä sinä sanoit joku viikko sitten?»

»No, luuletko sinä, että kukaan toistelee iät kaiket samaa tyhmyyttä?» nauroi Kate.

Ohhoh, eipä ei», huokaili Caesar. »Naisen mielipide on yhtä jäykkä ja pysyväinen kuin vonkuvan kissan häntä. Ne tulevat ja menevät, siinä niiden ainoa sääntö.»

Seuraavana päivänä, lauantaina, Kate sai Philipiltä toisen kirjeen, sen, jonka hän oli kirjoittanut Douglasissa illallisen jälkeen saatuansa Peten sähkösanoman. Se oli kirjoitettu poikittain puolelle paperiarkille ja se oli kuin jälkikirjoitus ilman alkua ja allekirjoitusta:

»Erittäin tärkeä asia. Täytyy tavata sinut heti. Tule huomenna kello kaksi Port Mooariin tapaamaan minua. Siellä voimme rauhassa puhella. Ole rohkea, rakkaani. On vakavia asioita, joista täytyy keskustella ja päättää.»

Tämä kirje oli lyhyt, vieläpä kylmäkin, mutta se ci ollenkaan häntä huolettanut. Avioliitto! Se oli ainoa mahdollisuus, joka hänelle selvisi. Tuomarin kuolema on kiirehtinyt asioitten kulkua — siinä oli syy tähän kiireeseen. Port Mooar oli lähellä Ballurea — ja juuri tämän tähden hän sai mennä niin kauas. Heistä varmaankin juoruttaisiin, ehkä parjattaisiin ja häväistäisiin — ja siksi hänen tulisi olla rohkea. Miten ja millä lavalla tuomarin kuolema saattoi vaikuttaa hänen ja Philipin avioliittoon, sitä hän ei tahtonut käydä selvittelemään. Epäselvinä hänen mielessään väikkyivät tarinat tytöistä, jotka huimaavalla kiireellä olivat solmineet ihastuttavat avioliittonsa ja matkustaneet miehensä kanssa ulkomaille, ennenkuin kukaan ehti edes aavistaa, että heillä olisi sellaisia hommia. Mutta tämä tosiasia hänen elämässään oli vain osa siitä suuresta ja salaperäisestä, jota ei voinut selittää jokapäiväisten kokemusten ja tapausten valossa.

Kate juoksi yläkertaan pukeutumaan, ja kun hän tuli takaisin, hän oli kuin ruusun nuppu, joka juuri avaa terälehtensä. Hän oli pukeutunut huolellisemmin kuin koskaan ennen. Philipillä oli suuret vaatimukset: hän ei saisi toiveissansa pettyä. Ollen lähtevinään ostoksille hän aikoi mennä Ramseyhin johtavaa tietä, kun hänen isänsä huusi tallista, että hän aikoi lähteä hevosella samalle suunnalle. Tamma valjastettiin ja he molemmat nousivat kärryihin.

Caesar oli tehnyt suunnitelmansa ja laskelmansa. Hän oli saanut tietää, että ennenmainittu höyrylaiva oli edellisenä päivänä saapunut Kapkaupungista Liverpooliin, ja hän päätti, että Peten tavarat tulisivat »Peveril»'illä, joka tuli joka lauantai Ramseyhin. »Peveril» lähti Liverpoolista kello kahdeksan, ja sen piti saapua perille kolmen seuduissa. Caesar tahtoi joutua laiturille kahdeksi.

»Tämä on minun velvollisuuteni isänä, Kate», hän sanoi. »Mikä on sen luonnollisempaa kuin että siellä on jotakin sinulle? Se on minun velvollisuuteni myöskin Herran palvelijana, sillä löytyy monta manilaista, jotka ovat antautuneet ahneuden perkeleelle, ja Jumalan valtakunnan työtä on koettaa estää heitä joutumasta kiusaukseen. Heille saa saarnata niin, että hahmonsa mustenee ja kuitenkin se on yhtä tyhjää kuin heittäisi päärlyjä sikojen eteen. Ei siis mitään ruikuttelua, ei kellojen soittoa edeltäpäin, vaan kerta kaikkiaan kiusaus pois!»

Kate oli vaiti ja Caesar lisäsi tuttavallisesti: »Luonnollisesti se on myöskin minun oikeuteni, sillä kun syntyperä on tuollainen, ei ole olemassa minkäänlaisia rintaperillisiä ja se joka ensiksi ennättää, voittaa yhdeksän kymmenesosaa omistusoikeudesta. Niin se on, Kate. Ei sinun tarvitse noin kylmästi tuijottaa minuun. Se on totinen tosi, tyttö. Minä olen kysynyt, mikä on lakimiesten ajatus asiasta.»

Kate oli katsellut, mutta ei ollut kuunnellut mitään. Asia oli liian vähäpätöinen eikä ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Heidän ajaessaan hän lakkaamatta katseli merelle ja kyseli, mitä kello on.

»Ohhoh, tyttöseni», sanoi Caesar, »kyllä meillä on aikaa. Ei tarvitse olla ollenkaan levoton. Kestää vielä tunnin, ennenkuin laiva ilmestyy taivaan rannalle. Aiotko sinä tulla minun kanssani laiturille? Et? No, ehkäpä onkin parasta, ettet tule.»

Kangaskaupan ovella Kate laskeutui alas kärryistä ja kielsi isäänsä odottamasta häntä paluumatkalla. Caesar kostutti etusormeansa ja kohotti sen hetkeksi ylös.

»Älä sitten viivy kovin myöhään», hän sanoi, »myrsky on tulossa.»

Muutamia minuutteja tämän jälkeen Kate riensi kiireisin askelin Ballurea kohden. Kulkiessaan Ballure Housen ohi hänen mielensä täytti harras kunnioitus. Hän oli kuin olisi joutunut pyhälle maalle. Hän ei katsellut ympärilleen, ei osoittanut mitään mielenliikutuksen merkkejä, silmäluomet vain värähtelivät, suu nytkähteli ja käsi puristi vähän lujemmin rahakukkaroa, kun hän, pää painuksissa kulki talon ohi. Astellessaan kaivon sivu hän huomasi Mustan Tomin pyöreän pään, kun tämä kuluneesta kotelosta ottamallaan kiikarilla tuijotteli pensaikon yli merelle. Vaikka mies oli hänelle vastenmielinen, Kate kuitenkin tervehti häntä iloisesti.

»Kaunis päivä tänään, herra Quilliam.»

»Näytti tulevan kaunis päivä, neiti, mutta nyt lentävät mehiläiset pesiinsä», vastasi Tom.

Tom katsella murjotteli häntä kuin vihollinen vakoojaa, mutta siitä ei Kate välittänyt. Hän oli ylen onnellinen. Aurinko paistoi yhä. Päästyään kukkulan laelle hän alkoi hyppiä ja juosta Folieuhon viettävää tietä. Hän kiiti kevein sydämin ja nopein askelin, ajattelematta pahaa kenestäkään ja rakastaen koko maailmaa, kun hän kiiruhti kuulemaan tuomiotansa.

Meri hänen allansa oli tyyni ja sininen. Sen pinnalla ei näkynyt muuta kuin musta häipyvä savupatsas, joka kohosi vielä näkymättömän höyrylaivan piipusta.