XII.

Philip oli vaipunut raskaaseen uneen. Kun hän eräsi, hän näki kuin peilissä elämänsä murheellisen näytelmän ratkaisun. Se oli ihana ratkaisu, vapauttava ja anteeksiantava päätös, joka irroitti hänet raskaista kahleista ja hän sai tuntea vapautuksen ensimmäistä riemua. Mitäpä siitä, vaikka taistelu oli ollut kova, vaikka se oli ollut vaikea. Mitäpä siitä, vaikka se oli ollut katkera kuin kuoleman kalkki ja tie jyrkkä kuin Golgatan vuorelle? Hän oli valmis, nyt hän saattoi alkaa. Oh, siunattu uni! Se oli hajoittanut pilvet, jotka olivat peittäneet hänen entisen elämänsä, ja heittänyt valoa sille tielle, joka oli hänen edessään.

Hän avasi silmänsä ja näki Nan-tädin istuvan vieressään lukemassa paksua postillaansa. Kun vanha, herttainen neiti kuuli hänen hengityksensä muuttuvan, katsahti hän ympärilleen, laski kirjan kädestään ja alkoi askarrella huoneessa. »Hiljaa, lemmikkini, hiljaa vain.» hän kuiskasi.

Kuului voimakas yksitoikkoinen sävel aivan kuin rummutus jostain kaukaa tai koneen jyskytys jossain maan alla.

»Täti!»

»Mitä niin, lemmikkini?»

»Mikä päivä nyt on?»

»Sunnuntai. Ah, sinä olet nukkunut hyvin, hyvin kauan, Philip. Sinä nukuit koko eilisen päivän.»

»Onko Luo kirkonkellojen soittoa?»

»On rakkaani ja niin ihana aamu sitten — niin lämmin ja keväinen. Minä avaan akkunan.»

»Minä varmaankin olen saanut kuulooni vian.»

»Oh! He ovat verhonneet kellon — sitä se on. 'Kirkko on niin likellä' sanoivat he, 'soitto ehkä häntä häiritsee'.»

Kärryt kulkivat katua pitkin. Ne jäisivät kivikolla, mutta ääni hiljeni lähelle tullessaan aivan kuin, olisi hiljaa ajettu puista siltaa pitkin. »Mitäs tuo on?» kysyi Philip koettaen, nousta.

»Kadulle on levitetty olkia», selitti Nan-täti. »Ihmiset ovat tuoneet niitä kaikilta ilmansuunnilta. »Meidän täytyy vaientaa jyrinä talon lähettyvillä», he selittivät. Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hyviä ne kaikki ovat olleet. Eilen oli markkinat, mutta minkäänlaista kauppaa ei käyty, ei voitu käydä: he kyselivät vain lakkaamatta sinun vointiasi. »Kuinka tuomari nyt jaksaa?» »Onko hän virkistymään päin?» Se oli aivan saada ihmisen itkemään. Minä olen aivan varma. Philip, ettei ainoakaan koko Ramseyssä mennyt vuoteeseen silloin ensimmäisenä yönä. Jok'ikinen odotti ja odotti voidaksensa olla valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin ja kattila kiehui joka talon liedellä tässä lähettyvillä. Mutta vaiti. Hiljaa nyt, lemmikkini. Mc emme ollenkaan saa puhella niin paljoa. Pysy hän nyt hiljaa, rakas poikaseni.»

»Missä on Pete?» kysyi Philip kasvot seinään päin.

»Hän panee öljyä saranoihin, lemmikkini. Koko eilisen päivää hän asetteli mattoja portaisiin. Vasaraa ei hän kuitenkaan käyttänyt. Mies on kerrassaan ihmeellinen. Hänen nyrkkinsä ovat kovat kuin rauta. Mutta hänen sydämensä sitä vastoin on pehmeä. Mutta kaikki todellakin ovat niin äärettömän hyviä jok'ikinen, ei ole yhtään poikkeusta. Tohtori, pastori ja sanomalehdet — oh, kyllä se on kerrassaan suurenmoista! Pete sanoo aivan oikein.»

»Mitä Pete sitten sanoo, täti?»

»Hän sanoi tässä kerran, että enkelit varmaan ajattelevat, että jokaisessa talossa koko saarella on joku sairas.»

Avoimesta akkunasta kuului nyt laulu, joka voitti tuulen tohinan puissa ja lintujen viserryksen niiden oksilla. Se oli virsi, jota kirkossa laulettiin:

»Siunattu olkoon, ken köyhiä auttaa, hän palkkansa Luojalta saa!»

»Kuuntele, Philip. Tuo virsi on aivan erikoisesti valittu. Minä olen aivan varma, että ne laulavat sitä sinulle. Kuinka ihmeen hyviä he ovatkaan! Mutta me puhumme liian paljon, lemmikkini. Tohtori toruu meitä. Minun täytyy jättää sinut nyt. Philip. Mutta minä palaan pian takaisin, minä pistäyn vain Balluressa ja toimitan Cottierin sinun luoksesi.»

»Hyvä on. Lähetä vain Gottier tänne», sanoi Philip.

»Kuulepas nyt, rakkaani», sanoi vanha neiti sitoen kiinni hattunsa nauhoja. Makaathan sinä nyt aivan hiljaa? Lupaathan sinä minulle sen? Kas niin, hyvästi nyt vain, poikaseni.»

Hänen maatessaan siinä yksin Philipistä tuntui, että virren mahtavat säveleet täyttivät koko huoneen. Oh millaista ivaa tämä olikaan. Hullua, inhoittavaa, kauheata ivaa. Hän makasi tässä, hän, rikoksentekijä, ja koko saari valvoi hänen vuoteensa ääressä, surkutellen ja surren häntä tuskin uskaltaen hengittää pelosta, että hän lakkaisi hengittämästä ja se toinen, hänen rikostoverinsa, hänen uhrinsa, hänen viaton uhrinsa, oli vankityrmässä kärsien häpeästä, joka oli pahempi kuin kuolema. Yhä kaikuivat virren voimakkaat sävelet. Hän koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei hän kuulisi. Yhä kaikuivat virren voimakkaat sävelet. Hän koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei hän niitä kuulisi.

Jem-y-Lord tuli kiireesti sisään ja Philip viittasi häntä luoksensa. »Missä hän on», hän kuiskasi.

»He muuttivat hänet myöhään eilen illalla Rushen linnaan, teidän kunnianarvoisuutenne», vastasi Jemmy hiljaa.

»Kirjoita heti kuvernöörin sihteerille», sanoi Philip. »Sano, että hänet täytyy asettaa velkavankien osastoon ja että hänen täytyy saada sairasruokaa ja nauttia kaikkia mahdollisia etuja. Minun Kateni, minun Kateni!» hän kertasi lakkaamatta. »Se ei kestä kuitenkaan kauan, rakastettuni, pian tämä kurjuus on lopussa!»

Parantuminen kävi hitaasti ja Philip oli kovin kärsimätön. »Minä voin paljoa paremmin tänä päivänä tohtori», hänellä oli tapana sanoa, »ettekö luule, että voin jo nousta vuoteesta?»

»Traa dy liooar (siihen meillä kyllä on aikaa, tuomari)», vastasi tohtori yhtä usein. »Meidän täytyy katsoa, mitä muutamat päivät voivat saada aikaan.»

»Suuri ja tärkeä tehtävä odottaa minua, tohtori», sanoi Philip taaskin. »Minun täytyy päästä alkamaan heti paikalla.»

»Teidän elämänne työ odottaa teitä, tuomari, ja sitä teidän pitää päästä sangen pian alkamaan, mutta ei juuri vielä.»

»Mutta minulla on aivan erikoista tehtävää, tohtori», hän väitti lopuksi. »Hetkeäkään ei saa hukata.»

»Teillä ei ole hetkeäkään hukata ja juuri sentähden teidän täytyy vielä maata joku aika.»

Eräänä aamuna hän ei voinut hillitä levottomuuttaan vaan nousi vuoteesta. Mutta päästyään jaloilleen hänen päätään huimasi, koko ruumis vapisi, mutta hän sai kiinni sängynpäästä ja pääsi takaisin vuoteeseen. »Oi, Jumala, sinä olet minun todistajani! Tähän viivytykseen en minä ole syynä», hän mutisi.

Päivät pitkät hän odotteli yötä voidaksensa sulkea silmänsä ja pimeässä ajatella Katea. Hän koetti muistella häntä sellaisena kuin hän ennen oli — iloisena, onnellisena, viisaana, säteilevänä, rakastettavana ja kiihkeänä, joko kiivenneenä omenapuuhun tai hiipien puun runkoa pitkin laakson puron yli vetäen ja viekoitellen häntä. Se oli kuitenkin mahdotonta. Hän saattoi ajatella häntä nyt vain vankilan pimeydessä. Se täytti hänen mielensä kauhulla. Joskus yön pimeinä hetkinä hänen mieleensä ilmestyi ihmeellisiä harhakuvia, koska hänen ruumiinsa oli niin heikko. Hän pyysi paperia ja kyniä ja tahtoi kirjoittaa kirjeen, mutta ei saanut paperille ainoatakaan luettavaa sanaa, ainoastaan epäselviä koukerolta ja mustia tahroja. Sitten hän taittoi ne huolellisesti, antoi Jemy-Lordille hyvin juhlallisesti ja salaperäisin elein kuiskaten hiljaa: »Anna tämä hänelle.» Sellaiset yöt eivät tuottaneet hänelle lepoa eikä rauhaa ja kun päivä alkoi sarastaa, hän oli jo kauan sitä odottanut, että voisi avata silmänsä ja auringon valossa ajatella: »Hänen on parempi olla siellä, missä on; Jumala lohduttakoon häntä!»

Kului kaksi viikkoa, jolloin hän ei ollut nähnyt vilahdustakaan Petestä. Vihdoin hän kokosi kaikki voimansa ja rohkeutensa ja kysyi: »Täti, miksi ei Pete koskaan tule tänne.»

»Kyllä hän tulee, rakkaani, mutta vain silloin, kun sinä nukut. Silloin hän seisahtuu sukkasillaan tuonne ovelle. Minä nyökkään hänelle ja hän tulee sinun luoksesi ja katselee sinua. Sitten hän menee sanaa virkkamatta matkoihinsa.»

»Mitä hän tekee nykyjään?»

»Minä luulen, että hän usein matkustaa Douglasiin. Sanotaan — mutta ihmisethän puhuvat niin hirveän paljon kaikenlaista.»

»Mitä ihmiset sitten sanovat, täti?»

»Ne puhuvat avioerosta, rakkaani.»

Philip huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.

Eräänä päivänä, kun Philip heräsi unestaan, hän näki Nancy Joen rehelliset kasvot, jotka olivat reunustetut punaisella nenäliinalla. Tämä yksinkertainen olento Puhui Nan-tädille ja nämä kaksi vanhaa naimatonta neitiä neuvottelivat, niinkuin asia olisi molempia koskenut.

»'Miksi te ette pidä lupaustanne?' sanoin minä. 'Ettekö te sanonut, että te otatte hänet takaisin, mitä hän lienee tehnytkin ja minkälainen hän olkoonkin?' muistutin minä. 'Eikö hän raukka ole saanut hävetä jo tarpeekseen, tarvitseeko teidän häväistä häntä vielä? Eikö teillä ole ollenkaan sydäntä? Oletteko te kuiva kuin paistettu silli vartaassa?' sanoin minä. 'Miksi te ette pidä kiinni lupauksestanne?' 'Sentähden', sanoi hän, 'että minä tahdon tehdä suhteeni selväksi myöskin toiseen', hän sanoi ja niin hän lähti tiehensä astellen rantaan päin.»

»Se on aivan epäkristillistä, Nancy», sanoi Nan-täti, »mutta se on kuitenkin inhimillistä, sillä vaikka mies antaakin anteeksi vaimolle, on vaikea odottaa, että hän antaisi anteeksi miehelle, eikä hän voi rangaista toista ilman, että sama rangaistus myöskin kohtaa toista.»

»Mutta mitä hyödyttää nyt ruveta rankaisemaan heitä kumpaistakaan?» sanon minä. »Mitä varten hänen enää tarvitsee asettaa matoja koukkuun, kun hän kerran on koukun jo nielaissut? Mutta sellaisia ne miehet ovat. He puhuvat ja puhuvat lakkaamatta rakkaudesta ja rakkaudesta, mutta kun kova päivä tulee, ei se ole enemmän arvoista kuin hapan kerma ukkossäällä. Kyllä on parasta, että me emme ole antautuneet siihen pyykkiin — ettekös tekin, neiti Christian, ajattele aivan niin. He saavat meidän puolestamme meistä puhua, ettei kukaan ole meitä huolinut — minä en yhtään välitä heidän puheistaan — vai välitättekö te, neiti Christian? Minä olen kerran koettanut — en voi kuitenkaan tietää, oletteko te neiti. Minulla ainakin oli sulhanen — se nyt oli joka tapauksessa jonkinlainen sulhanen, sanottakoon mitä tahansa. Mutta enemmän hän rakasti rahoja kuin minua. Lakkaamatta hän kyseli, kuinka paljon minä olin säästänyt sukkaan, ja kun hän kuuli, että olin laittanut kolme uutta leninkiä, hän sanoi: 'Nancy, eiköhän meidän nyt ole paras mennä papin puheille, ennenkuin sinä olet ne leninkisi lopen kuluttanut?'»

Kuvernööri, joka yhä oleskeli Lontoossa, kirjoitti erinomaisen ystävällisen ja myötätuntoisen kirjeen. Kuvernöörinsihteeri oli järjestänyt asian siten, että ensimmäisestä päivästä lähtien hänelle lähetettiin päivittäin kaksi sähkösanomaa, joissa tehtiin selkoa Philipin tilasta. Lopuksi tuli tuo sihteeri itse katsomaan ja Nan-täti aivan kauhistui hänen hermostunutta ja kovaäänistä esiintymistään.

Hän huudahti ja puhui äänekkäästi tullessaan käytävään eikä ollenkaan hillinnyt itseänsä päästessään eteiseen ja arkihuoneeseen, ja kun hän nousi portaita ja astui sairasvuoteen ääreen, huusi ja pajatti hän taaskin nähdessään Philipin, väittäen ja vannoen, että tämä sairas oli arvokkaampi kuin viisisataa kuollutta; kirosi — kyyneleet silmissä — että hänen tekisi mieli panna kiikkiin sellaiset hullut, jotka säikyttelevät turhilla uutisilla ja peloittavilla huhuilla. Sitten hän ajoi kaikki pois huoneesta, saadakseen keskustella Philipin kanssa kahden kesken. »Menkää ulos, Cottier. Mitä siinä nahjustelette, mies.»

Kauhuissaan Nan-täti livahti ulos huoneesta. Kun hän vihdoin kokosi kaiken rohkeutensa palatakseen takaisin sille paikalle, jossa karhu oli iskenyt kyntensä hänen karitsaansa, nousi kuvernöörinsihteeri tuoliltaan sängyn jalkopäästä ja sanoi:

»Asia saa siis jäädä siihen, Christian. Nämä hiton − − sellaistahan tapahtuu; mutta älkää vaivatko itseänne koko tuolla asialla. Minä selvitän sen kyllä ilman muuta. Sitä paitsi, eihän tuo ole mitään — ei kerrassaan mitään, kerrankos sellaista sattuu? Haaste minun täytyy joka tapauksessa teille lähettää. Sen ei tarvitse kuitenkaan huolestuttaa teitä, heittäkää se uuniin.»

Philip oli painanut päänsä alas, katsellen peitteitään ja heikko puna oli kohonnut hänen laihtuneille kasvoilleen.

»Kas, johan te olette tullut takaisin, neiti Christian? Minun täytyykin lähteä. Hyvästi, vanha veikko. Pitäkää huolla itsestänne — hyviä miehiä on niin harvassa. Hyvästi, neiti Christian. Hyvästi, kaikki, hyvästi, Phil. Jumala teitä siunatkoon.» Touhuten ja meluten hän meni alakertaan, mutta tulla jyristi hetken päästä takaisin, pistäen oven raosta päänsä sisään ja huutaen.

»No, ihme ja kumma, enkös minä unohtanut puhua teille eräästä uutisesta, hyvin tärkeästä uutisesta. Siitä ei ole vielä sanomalehdissä mainittu, mutta minä olen saanut luotettavista lähteistä tietää. Voitteko arvata, mitä se on? Kuvernööri on ottanut eron. Se on totta kuin vettä. Toissa iltana hän on jättänyt erohakemuksen sisäasiainministeriöön. Minä kyllä odotin sitä. Hän ei ole ollutkaan entisensälainen Tynwaldin tapausten jälkeen. Pitäkää nyt huolta itsestänne. Hyvästi.»

Seuraavana päivänä Philip nousi ensi kertaa jalkeille. Ilma oli kaunis, ja keväimen kuiskeet täyttivät luonnon; akkuna oli avattu ja Philip istui sen ääressä katse käännettynä merelle. Nan-täti istui hänen vieressään huvittaen häntä kaikenlaisilla pikku jutuilla. Iloinen ja kevyt ajatusleikki leijaili hänen sielunsa pinnalla kuin lokki meren yllä silloin tällöin kuvastellen itseään veden kalvoon, jota se joskus hipaisi, kadoten välistä sen syliin ja joutuen pois oikeasta suunnastaan.

»Pete-parka! Tuo kelpo Nancy sanoo, että hän on kova ja saattaa hän tuossa väitöksessään olla oikeassakin, mutta kyllä miesparka on surkuteltava. Ross on käyttäytynyt kerrassaan huonosti ja ansaitsee kaiken sen rangaistuksen, minkä hän saa. Hän on minulle yhtä läheinen kuin sinäkin, rakas Philip—veren puolesta, tarkoitan — mutta jostakin syystä minä en ollenkaan häntä sääli… Ah! Sinä olet liian helläsydäminen, Philip, totisesti sinä olet. Sinä selität kaikki asiat parhain päin. Tohtori sanoo, että olet liiaksi rasittunut, lemmikkini, mutta minä sanon, että sinuun vaikutti tuon raukan näkeminen sellaisessa kauheassa tilassa. Voi, miten hirveästi minä pelästyin! Sanoakseni sinulle totuuden, minä luulin, että sinun kohtalosi hetki oli lyönyt. Etkö koskaan ole kuullut, miten isoisäsi pyörtyi tuomarin penkillä? Etkö? Niin hänen kävi, eikä hän siitä enää koskaan tointunut. Kuinka hyvin muistankaan sen! Sana levisi kuin kulovalkea yli kaupungin: »Tuomari on pyörtynyt ja kaatunut tuomioistuimellaan.» Isäsi kuuli sen Ballureen ja juoksi avopäin Oikeustaloon. Isoisäsi vaunut olivat portaitten edessä, ja he toivat hänet Ballawhaineen. Minä muistan, miten minä juuri olin tulossa alakertaan, kun näin vaunujen pysähtyvän portaitten eteen. Hetkistä myöhemmin näin isäsi hurjin katsein ja avopäisenä nostavan jotakin ulos vaunuista. Tom-parka! Hän ei ollut kertaakaan jalallaan astunut taloon sen jälkeen, kun isoisäsi oli osoittanut hänet portille. Ja vähän aavisti sinun isoisäsi, kenen käsiin nojaten hän taivaltaisi viimeisen jakson maisesta matkastaan.»

Philip oli uinahtanut uneen. Jem-y-Lord toi sisälle kirjeen. Se oli suljettu suureen kirjekuoreen ja saapunut kotimaan postissa.

»Avaankohan minä sen?» ajatteli Nan-täti. Hän oli avannut ja vastannut kaikki Philipin kirjeet sairauden aikana, mutta tässä oli virallinen leima ja siksi hän epäröitsi. »Avaankohan?» hän arveli sukkapuikko hampaissa. »Kyllä minä avaan. Ehkä säästän häntä siten ikävyyksiltä.»

Hän korjasi silmälasejaan ja avasi kirjeen. Se oli Korkeimman Oikeuden haaste avioerojutussa. Eron vaatija oli Peter Quilliam — — rikoksesta syytetty — — kanssarikollinen — —

Kun Philip heräsi unestaan suloinen merentuoksu nenässään ja kevätlintujen laulu korvissaan, laitteli Nan-täti juuri parhaillaan kirjettä takaisin kuoreen. Hänen kätensä vapisivat ja kun hän puhui, hänen äänensä värisi. Ensi silmäyksellä Philip huomasi, mitä oli tapahtunut. Täti oli sattunut kaatumaan siihen kuoppaan, johon hänen hoidokkinsa elämän salaisuus oli haudattu.

Sinä hetkenä astui tohtori huoneeseen. Hän katsoi tutkivasti Nan-tätiin ja sanoi merkitsevällä painolla: »Te olette uuvuttanut itseänne liian kauan sairasvuoteen ääressä, neiti Christian, teidän täytyy mennä vähäksi aikaa kotiin lepäämään.»

»Minä lähden heti kotiin», vastasi Nan-täti hiljaisella, myöntyvällä äänellä.

Philipin pää oli painuksissa. Tällainen oli siis hänen ensimmäinen askeleensa parannuksen tiellä. Oi, Jumala häntä auttakoon! Antakoon Jumala hänelle voimaa, ettei hänen askeleensa horjuisi eikä heikkous, pelko tai häpeä häntä kääntäisi pois oikealta tieltä.