XVII.

Philip oli matkalla Balluren kartanosta Jalavaharjuun. Oli myöhäinen ja ilta oli pimeä ja äänetön — sumuinen ja painostava, jolloin eivät tähdet tuikkaneet eikä kuu kumottanut. Tie oli tyhjä, puut seisoivat aivan hiljaa ja vain kaukaisen meren hiljaiset mainingit kuuluivat valittavina.

Matkalla Philip koetti vakuuttaa itsellensä, että se, mitä hän aikoi tehdä, oli hänen puolellansa hyvä työ. »Eihän ole suinkaan väärin uskotella hänelle tuollaista», hän ajatteli. »Sehän tapahtuu vain hänen omaksi hyväksensä. Epävarmuus tappaisi hänet. Hän kuihtuisi vähitellen. Tarmo ja elämänhalu miehen sielusta valuisi pois pisara pisaralta. Miksi hän sitten epäröisi? Sitäpaitsi olihan se puoliksi totta — totta omassa merkityksessään ja tämä merkitys sittenkin oli ainoa oikea. Kate on kuollut — kuollut hänelle. Hän ei ikinä voi enää palata hänen luoksensa. Pete on menettänyt hänet ainaiseksi. Onhan se siis sittenkin totta — niin, se on totta.»

»Se on valhe», sanoi ääni hänen korvaansa.

Hän hätkähti. Hän olisi saattanut vannoa, että joku oli puhunut hänelle. Mutta kuitenkaan ei ollut ketään hänen rinnallaan, hän oli aivan ypö yksin tiellä. »Sen täytyi olla minun oma ääneni», hän ajatteli. »Minä varmaankin ajattelin ääneen», ja sitten hän jatkoi matkaansa ja mietiskelyjänsä.

»Ja vaikkapa se nyt olisikin valhe, onko se sittenkään mikään rikos?» hän kysyi itseltänsä. »Totta se on — se on aivan liiankin totta — kuka viisas mies sen onkaan sanonut — kun ihminen tekee ensimmäisen erehdyksen, takoo hän ensimmäisen renkaan kahleihinsa. Toiset renkaat myöskin saattavat näyttää rikoksilta, mutta eivät ne sitä ole — ne ovat vain ensimmäisen seurauksia. Meidän rikoksemme tapahtui kauan sitten ja silloinkin se tapahtui kohtalon pakotuksesta. Jos menneisyyden saisi takaisin, emme voisi toisin menetellä, ellei kohtalomme olisi toisenlainen. Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut on kaikki seurannut tuota ensimmäistä erehdystä. Sen seuraus oli, että Kate meni naimisiin Peten kanssa; sen seuraus oli, että Kate jätti hänet — ja tämä on myöskin seuraus.»

»Se on valhe», sanoi sama ääni taaskin hänen sivullansa. Hän pysähtyi. Hänen ympärillään vallitsi läpitunkematon pimeys — hän ei voinut mitään nähdä.

»Kuka se on?» hän kysyi.

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän haparoi hermostuneesti käsillänsä. Mitään hän ei kuitenkaan havainnut. »Se oli varmaankin tuuli puissa», hän ajatteli, »mutta eihän se saattanut olla mikään tuuli tällaisena tyynenä, sumuisena yönä. »Se kuului aivan kuin oma ääneni!», sitten hän muisti palvelijansa Douglasissa sanoneen, että hänellä oli viime aikoina tapana puhua itseksensä. »Se oli oma ääneni», hän ajatteli ja asteli edelleen.

»Valhe on huono perustus rakennukselle — siitä olen aivan varma. Mitään pysyvää ei sille voi rakentaa. Se sortuu maahan, jää vain rauniot jäljelle; se turmelee myöskin kaiken muun. Kuitenkin — —»

»Se on valhe», sanoi taaskin ääni. Tällä kertaa siitä ei saattanut erehtyä. Se oli matala, hiljainen kuiskaus. Se tuntui tulevan suoraan hänen korvaansa. Se ei ollut hänen oma äänensä ja kuitenkin se hämmästyttävällä tavalla muistutti hänen omaa ääntänsä. Sen täytyi olla hänen oma äänensä, joka puhutteli häntä itseänsä.

Kun tämä ajatus hänelle selvisi, valtasi hänet kuoleman kauhu. Hänen sydämensä löi rintaa vasten ja jäinen väristys kävi hänen lävitsensä. »Aina sama kiduttava uni», hän ajatteli. »Edellisellä kerralla se oli harhakuva, nyt kuuluu ääni. Se on yksinäisyyden ja erakkoelämän seuraus. Minun täytyy vapautua siitä. Minun täytyy olla voimakas. Muuten se saattaa saada hirvittävän voiman minun ylitseni, niin että minä tulen hulluksi. Ihmisillä on tapana sanoa »näkee oman sielunsa», ennenkuin he tulevat hulluksi uskonnollisista mietiskelyistä tai rikoksiensa vuoksi.»

»Valhe! Valhe!» sanoi ääni.

»Tämä on hulluutta. Nähdä kasvoja pimeässä ja kuulla ääniä ilman läpi on hulluutta. Kaikki hulluthan sellaisia näkevät ja kuulevat.»

»Valhe», sanoi ääni taaskin. Hän katsahti olkansa yli. Hänestä tuntui niinkuin joku olisi koskettanut häntä puhuessaan.

Hän kiiruhti askeleitansa. Ääni tuntui seuraa van hänen mukanansa. »Minun täytyy voida hillitä itseäni ja terästää luonnettani», hän ajatteli. »Minä en saa olla mikään pelkuri. Järki ei ihmistä jätä niin kauan kuin hän itse uskoo ettei se ole häntä jättänyt. »Minä luulen tulevani hulluksi», ajattelee ihminen ja silloin hän huutaa ja on jo hullu. Minä en voi poistua alkamaltani tieltä. Jos minä nyt antaudun, olen minä hukassa. Tuo kauhunkuva saa minut valtoihinsa ja minä olen ikuisesti sen orja.»

Hän oli nyt saapunut pois Balluren alueelta ja asteli tietä Ramseytä kohden, jolloin hän saattoi nähdä kaupungin valojen heijastuksen. Mutta ääni ajoi häntä lakkaamatta jäljestä itsepäisesti, rukoillen ja käskien.

»Suuri Jumala», hän ajatteli, »mitä ovat kuvitellut paholaiset tämän hirveän todellisuuden rinnalla? Miten kauheata, että oma silmä ja oma ääni ihmistä lakkaamatta vainoaa ja seuraa. Ei ole sellaista pimeyttä, joka voisi sen kasvot peittää. Ei niin suurta ääntä, joka tuon äänen voisi vaientaa.»

Hän astui yhä kiivaammin. Mutta ääni seurasi hänen sivullansa, tasaisin, äänettömin askelin ja näkymättömänä, eikä hän siitä vapaaksi päässyt.

Äkkiä hän pysähtyi ja jatkoi sitten hitaammin matkaansa. Hänen polvensa vapisivat ja maa huojui hänen jalkainsa alla ja kuitenkin hän kulki eteenpäin. »Minä en saa peräytyä. Minun täytyy hallita itseni. Minun täytyy tehdä, kuten olen ajatellut. Minä en ole hullu», hän päätti.