VIII.

Seuraavana iltana oli tuomari omassa huoneustossansa Athol-kadun varrella. Hänellä oli hattu päässä ja takki käsivarrella ja nojaten kyynärpäin akkunapenkkiin hän tuijotteli tylsästi kirkkotarhaan. Jem seisoi hänen takanansa vastaillen hänen kysymyksiinsä. He puhelivat aivan hiljaa ja tuskin ollenkaan liikahtivat paikoiltansa.

»Onko yläkerrassa kaikki, kuten olla pitää?» kysyi Philip.

»Kyllä siellä hyvin voidaan, teidän kunnianarvoisuutenne.»

»Onko hän nyt iloisempi ja tyytyväisempi?»

»Paljon tyytyväisempi, paitsi silloin, kun teidän kunnianarvoisuutenne on poissa kotoa. 'Tuomari on palannut', hän sanoo ja hänen suloiset kasvonsa loistavat kuin aurinko sadepäivän jälkeen.»

Philip seisoi hetkisen aivan vaiti, mutta sitten hän virkahti tuskin kuuluvalla äänellä:

»Eikö hän enää yhtä kiihkeästi ikävöi lasta, Jemmy?»

»'Kyllä hän yhtä mielellään kuin ennenkin haluaa kuulla lapsesta. Onko tuomari ollut tänään Ramseyssä? Onko hän nähnyt pienokaista? Onko se pikku raukka terve?' Juuri niitä sanoja hän käyttää, herra.»

Tuomari vaikeni taaskin ja syvään kumartaen tahtoi Jem vetäytyä omalle puolelleen. »Jemmy, minä menen kuvernöörin talolle ja voin viipyä myöhään poissa. Älkää odottako minua», virkahti tuomari pysäyttäen hänet.

Jem vastasi puoliksi kuiskaten: »Joku kuitenkin odottaa teidän kunnianarvoisuuttanne, odotanpa minä tai en. 'Hän on nyt kotona', hänen täytyy saada sanoa ja vasta sitten hän hiipii vuoteeseen.»

Philip mutisi käheästi ja epäselvästi: »Karahvi on tyhjä — avaa uusi pullo ja täytä se.» Sitten hän kääntyi menemään, mutta varoi katsahtamasta palvelijaansa silmiin.

Hän tapasi kuvernöörin yhtä kiihtyneenä kuin edelliselläkin kerralla ja hän alkoi kiihkeästi kysellä, ennenkuin Philip ehti virkkaa ainoatakaan sanaa.

»Minulle on kerrottu, herra tuomari, että aiotun kapinan johtaja on väärän koivun kautta teidän sukulaisenne. Totta kai voitte saada hänet lakkaamaan yllyttämästä kansaa?»

»Minä olen kyllä koettanut, teidän ylhäisyytenne, mutta se ei ole onnistunut», vastasi Philip.

Kuvernööri keikautti päätänsä. »Minulle on sanottu, ettei tuo mies osaa edes nimeänsä kirjoittaa», hän hymähti.

»Siinä on kyllä perää», myönsi Philip.

»Siis mies, joka ei ole saanut minkäänlaista kasvatusta eikä opetusta.»

»Siitä huolimatta hän on kuitenkin viisain ja voimakkain mies koko tällä saarella», päätti Philip varmasti.

Kuvernööri rypisti kulmiansa ja arpi hänen otsallansa tunkeutui selvemmin näkyville. »Tämän saaren viisain ja voimakkain mies saa kuitenkin jättää saaren iäksi», sävähti kuvernööri.

Philip ei vastannut mitään. Hän oli tullut tänne sovittaakseen asian, mutta huomasi nyt yrityksensä turhaksi. Kuvernööri, joka päivällisen jälkeen oli yksin ruokasalissa, pisti oikean kätensä sormet valkean liivinsä, aukkoon ja tuijotti Philipiin vihaisesti ja käskevästi.

»Herra tuomari», hän sanoi, »ellette voi; kuten sanotte, asettaa tuota sivistymätöntä lurjusta, voitte te kuitenkin tehdä erään asian — te voitte jättää hänet oman onnensa nojaan.»

»Se merkitsee», hymyili Philip suupielellänsä, »teille.»

»Minulle, niin, ja kenellä on häneen suurempi oikeus?» kivahti kuvernööri tulistuneena.

Philip hillitsi itsensä. Hän vaikeni ja hänen äänettömyyttään pidettiin myöntymyksen merkkinä. Kuvernööri rikkoi muutamia pähkinöitä ja mutusteli niitä, ennenkuin jatkoi toisenlaisella äänellä:

»Minä olisin pahoillani, hyvin pahoillani, herra Christian, jos jotakin väärinymmärrystä tulisi meidän välillemme. Me olemme olleet kauan hyviä ystäviä, ja te ehkä mielellänne myönnätte, että olette jostain minulle kiitollisuuden velassa. Ettekö te itsekin huomaa, että tuo mies tahtoo häväistä minua tämän saaren asukkaitten silmissä? Jos te olette tehnyt kaikkenne estääksenne häntä pistämästä päätänsä kiikkiin, kärsiköön hän itse seuraukset.»

»Kuinka niin?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.

»Tarkoitan, että te olette täyttänyt velvollisuutenne miestä kohtaan ja sillä hyvä. Ottakaa itsellenne lasi viiniä.»

Vieläkään Philip ei puhunut mitään. Kuvernööri huomasi ylivoimansa, mutta hän ei suinkaan saattanut aavistaa, kuinka julma hän oli käyttäessään sitä hyväksensä.

»Mies on teidän sukulaisenne, enkä minä tahdo pakottaa teitä tuomitsemaan häntä, herra tuomari. Se olisi epäinhimillistä. Ellei meillä ole mitään keinoa hillitä tuota miestä huomenna — ellei hän tahdo kuulla järjen ääntä, vaikka onkin niin viisas, niin minä pyydän teitä vain — mutta sehän onkin poliisin asia. Te olette nyt korkea virkamies. Ikävä olisi tuottaa teille mitään mielipahaa. Jääkää kotiin — minä suon teille mielelläni vapautta — te näytättekin siltä kuin päivän lepo tekisi teille hyvää.»

Philip tyhjensi viinilasin ja vielä toisenkin. Kuvernööri itse kaasi hänelle kolmannen ja jatkoi:

»Minä en luonnollisesti voi tietää, millaisin tuntein te ajattelette tuota miestä — teidän ystävänne hän ei ainakaan voi olla. Olen aivan varma, että hän on pistin teidän lihassanne. Ja niin kauan kuin hän viipyy tällä saarella, hän tulee aina sellaisena pysymään.»

Philip kohotti häneen kysyvän, epäilevän ja pelokkaan katseen.

»Niinpä niin — tiesinhän minä sen. Vaikkapa tämä asia jotenkin selviäisikin, tulee kuitenkin jotakin muuta. Te joudutte riitaan sen miehen kanssa — ennemmin tai myöhemmin — te itse tiedätte, että niin on asia jos hän on sellainen mies kuin te sanotte.»

Philip joi kolmannen lasin viiniä ja nousi mennäksensä.

»Jättäkää hänet vain minulle — minä kyllä suoriudun hänestä. Te pääsette hänestä kerta kaikkiaan rauhaan, enkä luulisi sen tuntuvan teistä vastenmieliseltä. Ja nyt me menemme naisten luo — he varmaankin tietävät, että te olette täällä.»

Philip keksi sopivia tekosyitä ja meni tiehensä järkytettynä sydänjuuriansa myöten.

»Kuvernööri on ihan oikeassa», hän ajatteli astellessaan mietteissänsä kotiinsa. Pete oli pistin hänen ihossansa ja tulisi aina sellaisena pysymään. Huolimatta vanhasta ystävyydestään ja rakkaudestaan hän tulisi olemaan hänen vihamiehensä — leppymätön vihamiehensä.

Viime kuukauden tuska ja kärsimys oli ollut niin kauhea, ettei sitä jaksaisi enää sietää. Lakkaamaton ilmitulemisen pelko, lakkaamaton varovaisuus, ettei sanoisi liikaa, jolloin tuli pitää huolta jokaisesta katseesta ja liikkeestä — tänään, huomenna, ylihuomenna ja niin edelleen päivästä päivään, viikosta viikkoon, elämän loppuun asti — sellaista ei jaksaisi kestää, se olisi niin suuri onnettomuus, että se tekisi hänestä lopun.

Ja sitten tuli mieleen ajatuksia, jotka olivat liian kauheita voidaksensa saada selvän muodon — liian hirveitä sanoin tulkittaviksi. Ne olivat kuin näkymättömien siipien räpyttely hänen korvissaan yön pimeydessä, mutta niiden tarkoitus oli tämä: jos Pete aikoo pysyä päätöksessään, syntyy siitä kapina. Jos joku haavoittuu, joutuu Pete syytteeseen ja tuomitaan vankeuteen. Jos joku kaatuu, joutuu Pete maksamaan hengellään hänen elämänsä.

»Kaikissa tapauksissa minä olen täyttänyt velvollisuuteni häntä kohtaan», koetti hänen sydämensä hänelle vakuuttaa. »Minä olen koettanut puhua hänelle järkeä. Minä olen koettanut sovittaa kuvernööriä. Onnettomuus ei ole minun syyni. Mitä enemmän minä voin tehdä?»

Philip astui kiivaasti. Tässä tarjoutui hänelle aivan itsestänsä tilaisuus vapautua koko pahasta painajaisesta. Itse kohtalo ojensi hänelle auttavan kätensä. Kun ihminen on tehnyt jotakin pahaa, tekee hän usein pahan kaksinkertaiseksi sen kautta, että hän koettaa välttää ensimmäisen vääryyden seurauksia; mutta tässä tapauksessa sellainen ei ollut tarpeen.

Ilta oli myöhäinen. Rivakka tuuli puhalsi mereltä. Suolainen usma hyväili hänen kasvojansa, kun hän kiisi rinnettä rantaa kohden. Kiihkeästi kuohui hänen verensä. Hänet oli vallannut merkillinen tunne, joka oli hänelle aivan outo, se oli hurjan raivokas oman voiman tunto. Jokin sanoi hänelle, ettei hän ollut enää yhtä hyvä ihminen, kuin hän oli ollut tähän asti. Mutta tietoisuus siitä, että hän oli voimakkaampi kuin ennen, tuotti hänelle riemukasta tyydytystä.

Pitäisikö hänen puhua tästä Katelle? Ei! Antaa asioitten mennä niinkuin menevät. Joutukoot kaikki päätökseen. Kun kaikki olisi ohi, näkisi hän, minkälainen heidän asemansa on. Tätä ajatellessaan hän nauroi ääneen.

Kaupungissa oli kaikki hiljaa, kun hän sinne saapui. Niin hajamielinen hän oli ollut, että vaikka tuuli oli sangen kylmä, hän oli kantanut päällystakkiansa käsivarrellansa. Nyt hän pani sen päällensä ja veti päähineen kiinteästi päänsä ympärille. Muuan koira, joku koditon raukka, oli alkanut seurata hänen kintereillänsä. Hän koetti ajaa sen pois, mutta se tuli yhä uudelleen. Kerran se sattui juoksemaan hänen edellänsä ja pysähtyi niin, että hän oli kompastua siihen, kun harppasi tietänsä. Silloin hän potkaisi sitä, niin että se haukkuen lensi toiselle puolelle katua. Hän oli tullut huonommaksi ihmiseksi ja nyt hän sen tiesi.

Hän avasi oven varmuuslukosta ja löi sen kajahtaen perässään kiinni. Mutta tuskin hän oli hengittänyt lämmintä, hiukan seisonutta ilmaa, kun hänessä tapahtui täydellinen muutos. Hänen raju voimansa tuntui häipyvän ja hän alkoi vavista.

Käytävä ja portaat olivat pimeät. Itse hän siten oli määrännyt — tullessaan myöhään kotiin hän aina unohti sammuttaa kaasun. Mutta hänen oman huoneensa lamppu paloi portaanpylvään päässä heittäen valoa alas portaille asti.

Käsittämätön pelko oli vallannut hänet ja kun hän astui ensimmäiselle portaalle, hän oli kuulevinaan askeleita, jotka tulivat portaita alas. Nuo askeleet olivat hänelle tutut. Hän oli aivan varma, että hän ne tunsi. Nuo askeleet hän oli kuullut jok'ikinen päivä.

Hän pysähtyi ja tuo toinen tuntui myöskin pysähtyvän. Silloin hän kuuli ylempää portaitten sivusta tohvelien sipsutuksen ja Jem-y-Lordin ääni virkkoi: »Tekö se olette, teidän kunnianarvoisuutenne?» Ponnistaen voimiansa hän vastasi: »Minä.»

»Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?» kysyi palvelija.

»Oliko joku tulossa portaita alas?» kysyi Philip.

»Tulossa portaita alas?» kertasi palvelija ja valojuova muuttui, kun hän nosti lamppua.

»Tekö sitten olitte matkalla alas, Jem?»

»Minäkö matkalla alas? Minähän seison täällä paikallani näyttäen teidän kunnianarvoisuudellenne tietä.»

»Taaskin joku oman mieleni harhakuvista», ajatteli Philip ja tarttuen käsipuuhun hän jatkoi matkaansa. Silloin hän kuuli askeleet uudestaan. Nyt hän sen tiesi; ne olivat hänen omat askeleensa. »Kaiku», sanoi hän itsellensä. »Se oli vain unta», hän ajatteli, »mielikuvituksen omituista leikkiä.» Ja hän pakotti itsensä astumaan yläkertaan. Mutta askeleet tulivat alaspäin. Ne sivuuttivat hänet portaissa, kulkien hänen ohitsensa seinän puolelta. Raskaina, epävarmoina, määrättöminä.

Silloin hänet käsitti merkillinen tajuttomuuden tila, jolloin mielikuvitus ja ulkomaailma sulautuvat yhteen. Hänestä tuntui, että miehinen olento oli kulkenut hänen ohitsensa. Vihdoin hän oli siitä aivan varma. Se oli sama, jonka hän oli nähnyt virkaanasettajaispäivänänsä raatihuoneen käytävässä, hänen oma olentonsa, mutta tällä kertaa puettuna sellaiseen takkiin kuin hänelläkin oli ja päähine lujasti vedettynä pään ympäri. Ruumis oli puoleksi ollut sivulle kääntynyt, kasvot olivat olleet piilossa, mutta koko olento oli ilmaissut halveksumista, vastenmielisyyttä ja inhoa.

»Eikö teidän kunnianarvoisuutenne voi hyvin tänä iltana?» tuntui Jem-y-Lordin ääni kuuluvan kaukaa. Hän piti lamppua niin, että sen häikäisevä valo lankesi juuri tuomarin kasvoihin.

»Hieman väsynyt — siinä kaikki. Menkää nyt vuoteeseen.»

Nyt Philip jäi yksin omaan huoneeseensa. »Omatunto», hän ajatteli. »Pete voi ehkä joutua pois tieltä, mutta tuo seuraa minua elämän loppuun asti. Kumpi niistä on parempi, oi Jumala — kumpi?»

Hän kaatoi juomalasin puolillensa kannusta ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sinä hetkenä hän kuuli kevyitä askeleita yläkerrasta. Siellä tuntui nainen kevyesti astelevan lattian yli ja sitten oli kaikki hiljaa.