II.

Kun Philip sinä aamuna aikoi mennä asuntoonsa Douglasissa, hän tapasi kuvernöörin talosta tulleen sanantuojan, joka vakavasti keskusteli hänen palvelijansa kanssa. Hänen Ylhäisyytensä pyysi häntä heti saapumaan Onchaniin ja syömään siellä päivällistä hänen Ylhäisyytensä kanssa.

Kuvernöörin vaunut odottivat ovella ja Philip astui niihin. Nyt hän ei ollut ollenkaan kiihoittunut ja kun hän muisti, miten innostunut hän oli ollut saadessaan kuvernöörin terveiset edellisellä kerralla, hän hymyili. Ennen lähtöään hän ei unohtanut määrätä, että illallisen tuli olla valmiina täsmälleen kello kahdeksan.

Hän tapasi kuvernöörin yhtä kohteliaana ja puheliaana kuin tavallisesti. Hänen huoneensa seinillä oli komeita kuvia edellisistä kuvernööreistä, pitsikalvostimineen ja röyhelöineen, sekä suurenmoinen kuningas Yrjön kuva.

»Olette kai kuullut, että saaren pohjoisosien tuomari on kuollut», hän sanoi.

»Onko hän kuollut?» kysyi Philip. »Minä näin hänet eilen kello yhden aikaan.»

»Hän kuoli kello kahdelta», tiesi kuvernööri.

»Miesparka, miesparka!» huokasi Philip.

Siinä kaikki. Ei räpähtänyt silmäluomi, ei värähtänyt huuli.

»Te kai tiedätte, että hallitus täyttää tällaiset virat?» kysyi kuvernööri. »Hakemukset lähetetään sisäasiainministeriöön, mutta on luultavaa, että minun mieltäni kysytään, ennenkuin nimitys tapahtuu. Silloin ehkä voin auttaa omaa ehdokastani.»

Philipin ilme ei vähääkään muuttunut ja heittäen toisen polvensa toisen yli kuvernööri jatkoi hymyillen: »Niin ainakin näyttävät teidän asianajaja-toverinne asian käsittävän. He nyt jo kiertävät minua kuin ampiaiset liimapannua. Epäilemättä te pian liitytte heihin.»

Philip teki torjuvan eleen, ja kuvernööri heilautti kättänsä jatkaen hymyillen: »Oh, minä en suinkaan moiti teitä! Nuorilla on aina kunnianhimoa. On luonnollista, että he tahtovat päästä eteenpäin elämässä. Mitä teihin tulee, sallikaa minun sanoa, että teillä on erikoinen syy ja kannustin, sillä epäilemättä tahdotte saavuttaa sen aseman, joka teidän suvullenne ammoisista ajoista täällä on ollut, mutta jonka se sittemmin menetti isänne erehdyksen ja onnettomuuden vuoksi.»

Philip kumarsi totisena, mutta ei virkkanut sanaakaan.

»Epäilemättä», virkkoi kuvernööri, »tämä tosi-asia puhuu teidän puolestanne. Suurin syy teitä vastaan on teidän nuoruutenne. Kuinkas onkaan, ettekö te ole kahdenkymmenen kahdeksan?»

»Kahdenkymmenen kuuden», sanoi Philip.

»Ei enempää? Vain kaksikymmentä kuusi? Ja miten menestyksellinen teidän elämänne tähän asti lienee ollut — vaikka minun pitäisi sanoa sitä loistavaksikin — teillä ei kuitenkaan ole vielä elämässä vakaantunutta asemaa.»

Philip kysyi, tarkoittiko hänen Ylhäisyytensä sitä, ettei hän ollut vielä naimisissa.

»Ja vaikkapa tarkoitankin», vastasi kuvernööri teeskennellyn ankarasti, »ja vaikkapa teenkin niin, älkää naurako, nuori mies. Te epäilemättä tiedätte, millaisia vaatimuksia ihmisillä on tällä pienellä vanhanaikaisella saarella. Katsokaahan nyt. Tämä viimeinen tuomari antoi ihmisille esimerkin, jota olisi vaarallista toistaa. Jos se uudistuisi ei siitä suinkaan moitittaisi sisäasiainministeriä, vaan olisi se aivan toinen mies. Tuomari Mylrean velvollisuus oli rankaista juopottelurikokset, ja hän oli itse juoppo. Hänen tuli tuomita irstaisuuden harjoittajat ja hän oli itse irstas.»

Philip ei voinut hillitä itseänsä — hän naurahti hiukan.

»Todellakaan», sanoi kuvernööri kiireesti, »teidän ei tarvitse langeta samanlaiseen kurjuuteen kuin hän, mutta te ette minun mielestäni ole kaikista sopivin ehdokas, ennenkuin olette hankkinut itsellenne sellaisen aseman, jossa ei ole enää samanlaisia eksytyksen vaaroja. 'Ole varoillasi Christianien suhteen', sanoi suuri Derby pojallensa ja suokaa anteeksi, että minä uudistan tämän varoituksen miehelle, joka itse on Christian.»

Philipin kasvoille kohosi voimakas puna. Tällaisenakin hetkenä hän tunsi raivostuvansa, että hänen isänsä hairahdusta saatettiin noin karkeasti vetää esille.

»Te tarkoitatte», hän sanoi, »että meillä on taipumusta solmia avioliittomme epäviisaasti.»

»Niin, sitä tarkoitan», myönsi kuvernööri.

»Sitä on vaikea sanoa», huomautti Philip lyöden keveästi näppiänsä, ja kuvernööri rypisti kulmiansa — ja rokonarvet ilmestyivät selvemmin esille.

»Tietysti tämä asia on minun velvollisuuteni ulkopuolella, herra Christian — sitähän minun ei tarvitse teille sanoa. Mutta te herätätte erikoisesti minun mielenkiintoani ja minä olen tehnyt teille jo jonkun palveluksen, vaikka nuoret niin mielellänsä luulevat, että he itse saavat kaiken aikaan. Ah», hän virkahti nousten ylös kuullessansa vaskirummun äänen, »päivällinen on valmis. Menkäämme naisten luo.» Sitten hän lisäsi tuttavallisesti, laskien kätensä Philipin olalle: »Vain yksi sana vielä, herra Christian. Lähettäkää hakemuksenne heti paikalla — ja seuratkaa vanhan ystävän neuvoa — menkää naimisiin niin pian kuin suinkin. Mutta omatessaan sellaiset tulevaisuuden mahdollisuudet kuin te, ei kukaan voi menetellä kyllin varovasti. Jos hän on englantilaisen hienon perheen tytär, sitä parempi, — jos valitsette tältä saarelta, pitäkää varanne.»

Philip aterioi kuvernöörin rouvan seurassa, ja rouva kertoi muistavansa hänen isoisänsä. Pöydässä oli myöskin kuvernöörin naimaton tytär, joka kertoi kuulleensa, miten Philip puhui kalastajain puolesta Peelissä. Kesän viimeinen virallinen »vastaanotto» pidettiin iltapäivällä puistossa, ja Philipiä pyydettiin myöskin jäämään. Hän jäi ja sai omin silmin todistaa miten liima vetää ampiaisia puoleensa. He kiertelivät kuvernöörin ja hänen rouvansa ympärillä, he hyväilivät hänen koiraansa ja kesyä hirveänsä, joka söi rypäleitä vieraiden kädestä.

Vanhanpuoleinen herra, joka istui yksin vaunuissa, ajoi tietä ja pysähtyi ruohokentän reunaan. Se oli vanha Peter Christian Ballawhaine näyttäen entistään heikommalta ja kalpoammalta ja hänen säärensä olivat tavallista enemmän lenkassa. Philip astui likemmäksi tarjoten sedällensä kätensä auttaaksensa häntä vaunuista. Mutta Ballawhaine sysäsi sen syrjään ja työntyi kuvernöörin luo, ja puheli hänelle muutaman minuutin pojastaan Rossista, jolle hän oli lähettänyt sanan saapua tänne, jotta isä saisi esitellä hänet Hänen Ylhäisyydellensä.

Jos ei Philip näyttänyt iloiselta ja tyytyväiseltä ja jos hänellä ei ollut hauska, ei syy suinkaan ollut hänen isäntänsä. »Ettekö tahdo viedä rouva Sitä- ja -Sitä teepöytään?» saattoi kuvernööri sanoa ja heti sen jälkeen tapasi Philip itsensä arvokkaassa rouvaparvessa, joiden miehet itse kuningatar oli nimittänyt ritareiksi ja ladyn arvon he olivat saaneet — Jumala ties keneltä. Puhe siirtyi lakkaamatta äsken kuolleeseen tuomariin.

»Sellainen elämä! Armosta hän sai elää niin kauan!»

»Sääli miesparkaa, kai tarkoitatte sanoa, ystäväni, eikö se ole liikaa sanottu.»

»Onneton raukka! Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. Sellainen mies tarvitsee vaimon, joka pitää hänestä huolen. Ettekö tekin ajattele niin, herra Christian?»

»No», sanoi eräs valkohapsinen rouva, »ettekö te ole kuulleet hänen elämänsä tarinaa?»

»Ah, kertokaa siitä. Kuka oli se jalosukuinen nainen?»

»Se jalosukuinen nainen — —» seurasi äänettömyys. Valkohapsinen rouva yskähti, hymyili, sulki tirkistelevät silmänsä, alensi ääntänsä ja sanoi teeskennellyn juhlallisesti: »Se jalosukuinen nainen oli sepän tytär, ystäväni.» Sitä seurasi iloinen naurunhelähdys.

Philip tunsi voivansa pahoin, kumarsi isäntäväelle ja lähti. Ennenkuin hän ehti pois, hänen setänsä asettui kädet levällään hänen tielleen.

»Mistä tämä johtuu, Philip? Sinä et enää koskaan tule Ballawhaineen. Kyllä ymmärrän! Tietysti minä ymmärrän. Liian paljon hommaa naisten kanssa voidaksesi muistaa vanhaa miestä. Kaikki he puhuvat sinusta. Annat kaikille puheen aihetta, häh? Kyllä tiedän, kyllä tiedän, ei tarvitse selittää mitään.»