XIX.

Sill'aikaa Philip itse kärsi hirveitä sieluntuskia. Kun hän kuuli Katen sairaudesta, hänen omatuntonsa syytti häntä, ja kysyessänsä oliko hän hourinut, hänet valtasi merkillinen alhaisuuden tunne, joka oli hänelle aivan outo. Kohdatessaan Peten hän käsitti, miten syvälle hänen kaksinaamaisuutensa oli hänet johtanut. Hän oli ylpeillyt olevansa kunnian mies ja äkkiä hän oli joutunut kokonansa syrjään siltä polulta, jota kunnian ihmiset kulkevat.

Kun ensimmäinen tuskan puuska oli ohi, hän muisteli keskusteluansa kuvernöörin kanssa. Tuomarin arvo kiihoitti hänen mieltänsä, kunnes hänessä oli syntynyt kuumeentapainen himo, mutta sittenkään hän ei lähettänyt hakemuspapereitansa. Hän ei edes maininnut Nan-tädille koko jutusta. Tämä kuuli hänen tulevaisuuden toiveistansa Peter Christian Ballawhainelta, joka ensimmäisen kerran astui jalkansa hänen taloonsa, tullessansa häntä onnittelemaan. Vanha herttainen neiti oli pois suunniltansa ilosta. Kaikki hänen elämänsä suuret toiveet olivat nyt toteutumaisillansa. Hänen unelmansa ja suunnitelmansa muuttuivat todellisuudeksi. Philip saisi takaisin sen, mitä hänen isänsä oli menettänyt. Oliko hän lähettänyt hakemuksensa? Ei? Hän tietysti lähettäisi, se olisi hänen velvollisuutensa.

Mutta nyt oli Philipin mahdoton hakea koko tuomarin virkaa. Jos hän istuutuisi pöytänsä ääreen ja kylmästi kirjoittaisi hakemuspapereita sisäasiain ministerille, sill'aikaa, kun Kate makasi sairaana vuoteellansa, se olisi samaa, kuin vaatisi perkeleeltä palkkaansa siitä, että on tyttöparan uhrannut. Sitten tuli Pete puhumaan häistänsä. Se ei oikeastaan häntä peloittanut. Sehän oli vain viimeinen yritys saada toteutetuksi se vanha asia, joka oli pantu alulle silloin, kun Pete lähti matkalle. Kate ei siihen suostuisi. He olivat häneltä kysymättä pitäneet hänen suostumustansa varmana. Siinä suhteessa hän oli kylmä, tyyni ja huoleton. Tämän jälkeen tuli hänen entinen opettajansa, hänen isänsä vanha ystävä ja koulutoveri, jolla oli nyt paikka arkistonhoitajana. Hän oli ylpeä oppilaastansa ja oli saanut tietää, että Philip oli kuvernöörin parhaimmassa suosiossa ja ensimmäinen ehdokas.

»Aina minä olen sen tiennyt», hän sanoi. »Minä tiesin sen, hyvä neiti, minä tiesin sen. Ensi kerran kun minä näin hänet, minä ajattelin: 'hänestä tulee parhain asianajaja, mitä tällä saarella koskaan on ollut', ja nyt — — me saamme nähdä, että minä olin silloin oikeassa.» Tämä ystävällinen herra oli suuriääninen, sydämellinen, voimakas ukko, vanhapoika, ja kun hän sitten puhui äsken kuolleesta tuomarista hän sanoi, että naiset tavallisesti ovat suurimpana vaarana, joita vastaan miehen tulee olla varuillansa. Sitten hän pyysi Nan-tädiltä anteeksi, mutta vanha neiti ei ollut ollenkaan pahoillansa. Hän myönsi, että niin tapahtuu joskus. Nuorten miesten tuli olla varuillansa, etteivät itse asettaisi esteitä tiellensä.

Philip istui ja kuunteli hiljaa näitä epäitsekkäitä neuvoja, mutta ei voinut olla tuntematta katkeraa välinpitämättömyyttä. Hän ei kuitenkaan lähettänyt hakemuksiansa tuomarin virkaan. Sitten tuli Caesarin kirje, jossa ilmoitettiin häistä ja määrättiin päivä. Tämä herätti hänessä ellottavan vastenmielisyyden. Varmaankin tässä oli harjoitettu hirvittävää pakotusta. Tyttöparka joutui onnettomuuteen ja hänen velvollisuutensa oli estää koko avioliitto. Mutta miten? Hänellä oli kyllä yksi selvä keino, mutta sitä hän ei voinut käyttää. Hän ei voinut eikä tahtonut muuttaa entistä päätöstänsä, ettei itse naisi tyttöä. Yksi oli enää jäljellä — luottaa Kateen. Hän ei ikinä antaisi myöntymystänsä. Kun hän ei voisi saada mieheksensä häntä, hän ei menisi naimisiin kenenkään kanssa. Hän tekisi niinkuin hänkin — eläisi ja kärsisi yksin.

Tähän aikaan Philipin rakkaus, joka vastoin hänen tahtoaankin oli viilennyt talkoojuhlan jälkeen hänen kiihkeästi pyrkiessään saavuttamaan maallisia etuja, heräsi nyt äkkiä uudella voimalla hänen saatuaan kilpailijan. Mutta hänen kunnianhimonsa taisteli hänen rakkauttansa vastaan ja hän kyseli itseltänsä, mitä väliä Kateen nähden olisi sillä, ottiko hän tuomarin viran vai jätti. Kate kuului paranevan. Hänestä tuntui, ettei hänen tarvinnut mistään moittia itseänsä ja hullua olisi ollut luopua elämänsä päämäärästä rakkaudesta naiseen, joka ei voinut olla hänen omansa, jonka kanssa hän ei voinut mennä naimisiin. Näin ajatellen hän kirjoitti kirjeensä sisäministerille. Se oli lajiaan loistava kirje, yksinkertainen, luonnollinen, asiallinen ja terävä. Hänellä oli tyyni varmuus, ettei yhtään muuta näin onnistunutta hakemusta lähtenyt tältä saarelta, mutta hän ei voinut viedä sitä postiin. Väristen palasi vanha hellyys hänen mieleensä, kun hän piti sitä kädessänsä ja hän oli näkevinhän Katen värähtelevine huulineen ja suurine, haaveellisine silmineen, jotka kertoivat heidän kylmenevästä rakkaudestaan.

Silloin tuli Pete taas ilmaisten ratkaisevat päätökset. Kate oli suostunut. Ei ollut enää vähintäkään epäilemisen syytä. Hänen entinen pahastumisensa tuntui nyt hullunkuriselta, hänen luottamuksensa järjettömyydeltä. Kate tahtoi mennä Peten kanssa naimisiin ja mitä syytä hänellä oikeastaan oli moittia häntä? Mikä antoi hänelle oikeuden käydä estämään tuota avioliittoa? Olihan hän jo kylliksi rikkonut tyttöä vastaan ja tuottanut hänelle kärsimystä. Jalo mies tuli ja tarjosi hänelle rakkautensa, ja tyttö aikoi ottaa sen vastaan. Kuinka hän uskaltaisi käydä estämään tuota avioliittoa, kun hän ei kuitenkaan itse voinut häntä naida?

Samana iltana hän vei hakemuskirjeensä postiin ja tyynnytteli jäytävää rakkauttansa kunnianhimoisilla unelmilla. Hän saisi takaisin sen aseman, jonka hänen isänsä oli menettänyt; hän uudistaisi isoisänsä aikaiset perinnäistavat. Christianit saisivat takaisin entisen arvonsa Man-saarella; viimeinen heistä olisi voimakas mies ja oikeudenmukainen tuomari. Ei, hän ei koskaan menisi naimisiin; hän eläisi yksin hiljaista, tyyntä elämää; varmaankin se olisi vähän surullista, mutta ei onnetonta eikä myöskään aivan ilotonta.

Näiden ajatusten ja toiveitten välistä kohosi hänen mieleensä ja antoi hänelle voimaa salainen katkeruus Katea kohtaan — hän jollain tavoin halveksi häntä hänen huikentelevaisuutensa, kevytmielisyytensä, hänen pinnallisen rakkautensa vuoksi, hänen valmiudestaan vaihtaa vanha rakkaus uuteen. Hän oli ylpeä siitä, että hänen tunteensa olivat syvemmät ja rakkautensa kestävämpi. Pete kutsui häntä häihinsä, mutta hän ei menisi, hän keksisi kyllä jonkin tekosyyn.

Silloin muutettiin hääpäivä, jotta hän voisi olla saapuvilla, ja tuli myöskin Katen kutsu. Olkoon sitten niin, mitäpä tuosta. Kate uhmasi häntä. Hänen kutsunsa oli taisteluvaatimus. Hän ottaisi sen vastaan; hän menisi häihin, ja jos heidän katseensa kohtaisivat toisensa, hän tiesi kenen katse painuisi alas.