V.

Katherine Cregeen, Peten puolustaja koulussa, oli sen ohessa hänen leikkitoverinsa. Hän oli kaksi vuotta Peteä nuorempi. Hiukset hänellä oli mustat kuin mustalaisella ja kasvot olivat ruskeat kuin pähkinä. Kesäisin hän viihtyi parhaiten hihattomassa punaisessa hameessa, ilman kaulusta ja päähinettä ja avojaloin. Käsivarret ja sääret, alinomaa kun olivat alttiina auringolle ja sateelle, olivat yhtä verevät kuin hänen poskensa ja silkinhienon untuvan peitossa. Hampaat olivat alati näkyvillä, joten näytti siltä, kuin hän olisi aina nauranut. Vallatonta nauruaan lasketellessaan hän kallisti päänsä sivulle ja vilkaisi silmillään kuten pieni, pähkinää nakerteleva orava, joka istuu korkealla turvassa kaikelta vaaralta.

Koulussa oli Pete ensi kertaa nähnyt tyttösen ja siellä hän koetti herättää hänen huomiotaan keinoilla, jotka ovat tunnettuja vain sankareille, villeille ja pojille. Leikkikentällä hän oli piehtaroinut Katherinen edessä aivan kuin huima varsa, hän oli viskellyt päätään, huitonut käsivarsillaan, väännellyt ruumistaan, potkinut säärillään, kulkenut käsillään, karannut jokaisen pojan kimppuun, joka oli häntä kahta vertaa isompi ja loppujen lopuksi karjaisemalla huikean intiaaniulvonnan hän oli pudota mätkähtänyt takapuolelleen istumaan juuri sille kohdalle missä Katherine seisoi. Muut pojat pysyivät tykkänään välinpitämättöminä näistä suunnattomista ponnistuksista osoittaa, mihin hän kelpasi, jos vain tahtoi, eikä Katherinessakaan ollut minkäänlaisia ihailun merkkejä huomattavina, vaikka Pete oli salaisesti pitänyt häntä silmällä. Mutta toiset seikat lähensivät lapset toisiinsa.

Philipin lähdettyä oppikouluun, Petestä ja Katherinestä oli tullut hartaat ystävät. Koulusta päästyään ei Pete mennytkään kotiin äitiänsä odottamaan ja maantiellä vetelehtimään; hänestä oli hauska kulkea Ballajoraan ja sieltä polkutietä myöten kiertää Cornaan myllylle. Se oli kyllä aimo koukku, mutta Caesarin mylly oli matkan päämäärä. Se pilkisti esiin Ballaglassin laakson läpi juoksevan joen viheriäisestä syrjästä. Laululintuset visertelivät keväisin sen pensaikossa ja Caesarin pieni satakieli-tyttönen lauleli siellä aina.

Miten hauskaa hänellä olikaan, kun Pete läksi kotiin sitä tietä. Hän kahlasi joessa, kapusi kivillä, leikitteli nuorallatanssijatarta kumoon kaatuneilla puupölkyillä, jotka yhdistivät joen rannat, hän liukahti, putosi ja tarttui käsin tahi jaloin kiinni lahoneisiin vedessä riippuviin oksiin puolittain itkien, puolittain nauraen huutaen Peteä avuksi. He heittivät lastuja ja tikkuja myllyrattaan takana kuohuvaan veteen seuraten sitä katseillaan sen pyöriessä koskea alas, he juoksivat kilpaa genistapensaitten välissä, ja sitten Katherine ymmärtämättä vähääkään kainostella laskeutui pitkälleen maahan ja makasi siinä liikkumattomana kuin lammas Peten nyppiessä hänen verisistä jaloistaan orjantappurapiikkejä. Tyttö oli laakson villisorsa, poika kömpelö ankka, joka lönkytteli hänen jäljestänsä.

Mutta tuo ihana, onnellinen leikin aika loppuikin äkisti. Mahtavan John Tuomas Corlettin rottinkikeppi ja toisen, häntä vielä taipumattomamman hirmuvaltiaan ruoska synkistivät molempain lasten päivänpaistetta. Pete erotettiin koulusta, ja Katherinen isä muutti pois Cornaasta.

Kun Caesar oli päättänyt naida oli hänen valintansa osunut Betsyyn, Sulbyn ravintolan omistajan tyttäreen. Sitten hän oli »herännyt» ja hän kannatti jyrkästi sitä käsitystä, ettei uskovaisen kodissa saanut juoda, ei liioin ostaa eikä myydä juomia. Mutta Mummin isä kuoli jättäen tyttärelleen ja vävylleen talonsa, »Man-saaren Keijukaisen», sekä Glenmooar-nimisen maatilansa. Samoihin aikoihin kuoli myöskin Sulbyn mylläri, ja saaren paras mylly kaipasi omistajaa. Caesar otti myllyn ja maatilan ja Mummi otti ravintolan, hän kun oli kasvanut sen hengessä eikä mitenkään ollut arkaluontoinen tällaisiin asioihin nähden. Tästä hetkestä alkaen Caesar tukki suun kaikilta parjaushaluisilta kadehtijoiltaan raamatunlauseella:

»Se kuin suusta menee sisälle ei turmele ihmistä, vaan se, mikä hänen suustansa kuohuu ulos, saastuttaa ihmisen.»

Yhtä kaikki muuttui Caesar vuosi vuodelta yhä puritaanimaisemmaksi katsantokannaltaan. Puolinaisuus ei ollut Caesarin luonteen mukaista. Ihminen oli joko pelastunut tahi oli hän helvetin syvyydessä, jos kohta sen ammottava kita ei vielä ollut sulkeutunut hänen ylitseen. Ken oli pelastunut, oli selvillä siitä ja jos hän tunsi Hengen todistuksen, niin hän saattoi elää synnittä. Kolmeen pääkohtaan hän luotti järkähtämättömästi: — silmänräpäykselliseen kääntymykseen, armotilan varmaan tuntoon ja täydelliseen vapauteen synnistä. Tuhansia kertoja hän oli kertonut ja kertoi yhäti, miten hän oli tullut kääntymykseen Douglasin torilla kappaleen matkan päässä vanhan Mateuskirkon vasemmalta portilta, kaksikymmentäviisi minuuttia yli kuuden eräänä sabbatti-iltana heinäkuussa; samana syksynä hän täytti kahdennenkolmatta ikävuotensa.

Cornaassa ollessaan Caesar oli toiminut paikallissaamaajana, ollut raamatunkeskustelujen johtajana ja kirkonisännöitsijänä, mutta Sulbyyn muutettuaan kävi hänelle »seura» liian ahtaaksi ja hän perusti oman seurakunnan. Sen jäsenille antoi hän nimen Kristityt, joka samalla kertaa oli nimi, taisteluvaatimus ja vastalause, ja he pitivät jumalanpalvelusta Caesarin myllyn takana olevassa pitkässä ladossa. Ihmisen ulkonaiseen käytökseen nähden heillä oli suuret vaatimukset. Herännyt ihminen ei saanut näyttäytyä kullassa ja kalliissa pukimissa, ei jättäytyä veltoksi eikä suosia mukavaa elämää; hän ei saanut käydä markkinoilla huvitellakseen, eikä näyttäytyä kujeilijoita varten pystytetyissä teltoissa, ei laulaa maailmallisia lauluja tahi lukea kirjoja tahi harrastaa mitään, joka ei tarkoittanut Jumalan yhä likeisempää tuntemusta. Mitä lihallisiin lankeemuksiin tuli, täytyi syyllisen joutua uskovaisten seurakunnasta poissuljetuksi, sillä vanhurskasten sieluja ei pahennus saanut koskettaa.

»Nykyajan kirkossa on paavillisuus taas vallalla», sanoi Caesar. »Palatkaamme vanhaan, lämminhenkiseen metodismiin ja karkoittakaamme Rooman oppi.»

Kun Pete käänsi selkänsä Ballawhainen herraskartanolle, oli hänen ensi ajatuksensa Caesar ja hänen myllynsä. Oikeampaa olisi ehkä sanoa, että hänen ensi ajatuksensa oli Katherine ja Mummi. Hän oli sekä koditon että rahaton. Juottopaikan luona oleva tupa oli nyt mahdoton hänen asuttavakseen, äiti kun ei enää ollut suojaamassa hänen uhattuja hartioitaan Mustan Tomin nyrkiniskuilta. Philip oli kotona vain parisen viikkoa vuodessa ja Ballure oli kadottanut viehätysvoimansa. Niinpä hän ohjasi matkansa Sulbyyn, tarjoutui Caesarille myllytöihin ja otettiinkin heti paikalla siihen. Palkkaa hänelle luvattiin vapaa ylläpito sekä kahdeksantoista penceä viikossa.

Merkillinen oli perhepiiri, jonka jäseneksi Pete nyt liittyi. Siihen kuului ensinnä Caesar itse nahkatakkeinensa, jonka hihat oli jätetty napittamatta neljänteen nappiin saakka, polvihousuineen, värjäämättömine villasukkineen ja puolikenkineen, joista kieli tavallisesti riippui ulkona — tuikea mies, jolla oli kankea kasvoja varjostava poskiparta ja huolellisesti ajeltu paksu ylähuuli, joka täydelleen korvasi tuuheita viiksiä, sillä kun uskonto, sellainen kuin Caesarin oli, anastaa ihmisen haltuunsa, näkyy se ensin hänen suustaan. Sitten Mummi, kodikas, myssypäinen olento, hyvänsuopaisuutta ja ystävällisyyttä säteilevä, yksinkertainen, helläluonteinen ja rauhaa rakastava sielu, joka ei vastustanut ketään eikä mitään ja jolla aina näytti olevan huulillaan »Ihmisparka! Ihmisparka!» tahi »Voi tok! Voi tok!» Sitten oli Nancy Cain, myöskin Nancy Joen nimisenä tunnettu, palvelija nimeltään, mutta emäntä viraltaan, Mummin sisarentytär, hiukan pakanallinen, aamun virkku, väsymätön raataja, ruma kasvoiltaan, kaikkia miehisiä olentoja karsaasti katsova, hyväsydäminen, rumapuheinen ja äkäluontoinen. Ja viimeksi Katherine, joka nyt oli kasvanut isoksi tytöksi ja sitoi mustalaishiuksensa nauhalla ja käytti mustaa, valkeilla nauhoilla reunustettua esiliinaa.

Pete edistyi tasaisesti työssään. Aluksi hän suoritti myllyssä vähäpätöisempiä töitä, hän sai sytyttää tulen kuivausuunin alle ja puhdistaa hammasrattaat, mutta sitten hänelle uskottiin sulkujen avaaminen aamulla ja myllynrattaan käynnin järjestely päivän töiden mukaan. Kahden vuoden kuluttua hiin oli reima mylläri ja jauhatti kelvollisesti sekä karkeita jauhoja eläimille että hienoja valkeita leipäjauhoja. Caesar luotti häneen. Hän lähti usein Peeliin tai Douglasiin saarnamatkoille ja jätti silloin Peten myllyä hoitamaan.

Tämä johti moninaisiin seurauksiin. Pete pystyi jauhattamaan talollisten viljaa, mutta ei heidän tilejään laatimaan. Hän merkitsi muistiinpanonsa liidulla myllytalon oveen — suoran viivan kymmenestä kahdeksaankymmeneen leiviskään ja poikkiviivan kustakin sadanleiviskän painosta. Isän poissaollessa tuli Katherine kerran päivässä ravintolasta myllyyn ja muutti Peten viivat tilikirjaan laskusarekkeiksi. Nämä rahataloudelliset toimitukset olivat suloisen hämäännyttävät. Pete oli hyvin ihastunut niihin — kun ne olivat loppuun suoritetut.

Yön pimeässä Pete usein valvoi muistellen, miten Katherine oli tavaillut, laskenut ja summannut hänen variksenvarpaitaan ja jokainen nimi, jokainen tilierä kävi Petelle rakkaaksi, kun Katherine oli ne lausunut. Ne lauloivat hänen sydämessään kuin leivoset. Ne olivat kuin virsiä ja säveliä ja runoutta.

Caesar palasi kotiin saarnakierrokseltaan suurta ajatusta päässään hautoen. Hän oli käynyt kehoittamassa vieraita pakenemaan tulevaista vihaa, ja hänen omassa talossaan oli vielä väkeä, joka ei ollut alkanut Sionia kohti vaeltaa. Samana iltana hän piti yöllisen rukouskokouksen Katherinen ja Peten käännyttämiseksi. Kuusi tuntia hän lakkaamatta huusi Jumalan tykö hikipäässä, kunnes ääni sortui hänen kurkkuunsa. Nuoret olivat suruttomia, pahan siemen oli päässyt juurtumaan heissä ja vastustushalu syöksi heidät kevytmielisyyteen. Muokkaa Sinä heidän sielujensa pelto, kynnä vaoille heidän sydämensä, älä anna makean hedelmän ja metsäomenan kasvaa samalla oksalla, älä salli kalliin lyhteen unohtua pellolle, salli tämän tytön sielun kantaa runsasta satoa ja tämän pojan sielulle kirkasta armosi valo!

Caesar oli tyytymätön tulokseen. Hän oli tottunut voihkimisiin, vavistuksiin ja pyörtymiskohtauksiin.

»Ettekö tunne rakkauden kouristuksia?» huusi hän. »Minä tunnen — juuri tässä, kellotaskun kohdalla.»

Keskiyön aikaan Katherine alkoi horjua. »Sido kiinni perkele!» huusi Caesar. »Olinpa minä itsekin kerran syvyydessä perkeleen kanssa, mutta nyt olen ylhäällä luhdissa ja näen enkelit olkikaton lävitse. Etkö tunne Hengen vaikutusta?»

Kellon näpsähtäessä juuri ennen kahden lyöntiä Katherine arveli tuntevansa ja siitä päivästä alkaen hän johti laulua »kristittyjen» naiskuorossa.

Pete jäi edelleen suruttomaksi, mutta siitä huolimatta hänet nähtiin aina »kristittyjen» kokouksissa. Hän istui takapenkillä silmät naiskuoroon kiinnitettyinä. Caesar huomatessaan, miten uskollisesti hän tuli näihin kokouksiin laski kätensä hänen päänsä päälle ja vakuutti, että Henki viimeinkin lähestyi hänen sieluansa. Toisinaan Petekin uskoi sen, silloin nimittäin, kun hän sulki silmänsä kuunnellessaan Katherinen enkeliäänen kohoavan ylös, ylös, ylös taivasta kohti. Mutta toisinaan hän taas tiesi, ettei niin ollut asian laita, silloin nimittäin, kun hän keskellä Caesarin voimakkaimpia rukouksia, tapasi itsensä kurkistelemasta konstaapeli Johnny Niplightlyn kaljun pään ylitse nähdäkseen vilahduksen Katherinen hatusta tämän pitäessä katseensa maahan luotuna.

Peten mieli alkoi käydä haikeaksi ja hän turvautui vanhaan lohduttajaansa, soittoon. Kotitekoinen huilu oli saanut väistyä säästörahoilla ostetun viulun tieltä. Sitä hän soitteli navetassa talvi-iltoina ja sen ulkopuolella olevan tunkion päällä kesäisin. Kun tämä tuli Caesarin korviin, niin hän vihastui hirmuisesti. Mikä mies oli viulunsoittaja? Kadotuksen palvelija hän oli, joka kynttilällä valaisi harhaanjoutuneille vaeltajille ja humussa eleleville syntisille tietä perkeleen varustuksille. Ja keitä varten olivat viulut sitten? Ne olivat komeljantteja ja teattereita varten. »Ja tuolla ovat teatterit», sanoi Caesar polkien jalallaan keittiön permantokiveä, »ja tuolla ovat helvetin liekit», lisäsi hän muutellen jalkaansa viereiselle kivelle.

Mummi alkoi välitellä. Eihän viulu ollut pahaksi, kunhan sillä vain soitettiin oikeita säveleitä. Eikös raamatussakin lueta, että itse kuningas David soitti harppuja ja symbaaleja ja sen semmoisia? Ja mikäs muu se harppukaan oli kuin jokin viulun tapainen. Harppujahan he kaikki toivoivat taivaassa saavansa soittaa? Niin kyllä, vaikka kyllä meidän Herramme täytyi ensin opettaa häntä ennenkuin harpusta mitään läksisi! Caesarin vakaumus alkoi järkkyä. »No niin, ehkäpä», sanoi hän, »jos viulunsoitolla on sellainen voima, että se voi vapahtaa sieluja kadotuksesta, ja jos Abrahamin helmassakin on oleva viulunsoittoa — no niin — miksikä ei, olkoon sitten — poikahan voi tuoda viulunsa kokouksiimme.»

Mikään ei voinut olla Petelle mieluisampaa. Tästä päivästä alkaen hän ei iltaisin poistunut navettaan, vaan pysyi sisällä harjoittelemassa virsiä Katherinen kanssa. Hirvittävän hauskat nämä jokailtaiset harjoitukset olivat! Ne houkuttelivat ihmisiä ravintolaan niitä kuulemaan ja niinpä Caesarkin älysi ne hyödyllisiksi.

Caesar oli sittenkin ollut osittain oikeassa. Hurskaiden veljien joukossa oli muutamia heikkojakin, jotka eivät halunneet tyhjentää oluthaarikkaansa virsien säestyksellä. Sellainen oli Johnny Niplightly, konstaapeli, joka oli Katherinen virkatoveri kuorossa, hän kun johti mieslaulajia. Hän oli pitkä mies ja hänen pitkää nenäänsä näytti rasittavan alituinen nuha. Eräänä iltana tehdessään tavanmukaisen kierroksensa hän poikkesi »Keijukaiseen». Caesar ja Mummi olivat kumpikin poissa ja Nancy Joe hoiti ravintolatehtäviä. Pete ja Katherine harjoittelivat herätysvirttä.

»Missäs päin maailmaa Caesar on?» murahti hän.

»Peelissä ostoksilla», vastasi Nancy.

»Jumalan kiitosi Tuota — missä on Mummi?» »Rouva Quigginiä hoitamassa.»

Niplightly irroitti nahkahattunsa leukahihnan, ryyppäsi syvän siemauksen olutta ja kääntyen sitten Peten puoleen hyväntahtoisesti hymähtäen ehdotti vaihteen vuoksi jotain muuta soittoa.

Tämän kuullessaan hypähti Katherine koholle kuin, höyhen. »Soitetaan joku tanssi», huudahti hän, »soitetaan tanssi!»

»Varjelkoon sentään!» sanoi Nancy Joe. »Kuunnelkaas vaan sitä tyttöä! Johan sinä olet aivan järjiltäsi, Kitty!»

»Älä ole näkevinäsi mitään, Nancy», sanoi Katherine, voithan nyt tämän kerran tehdä minulle mieliksi… voithan?»

»Ainahan sinä saat minun tekemään mitä tahdot, kun alat houkutella ja viekotella», sanoi Nancy. »Pidä sinä vain lystiä, tyttö, niin paljon kun haluat, kunhan et pidä kovempaa melua kuin kattilan porina.»

Pete viritti viulunsa ja Katherine pisteli nuppineuloilla hameensa liepeet ylös ja asettui odottavaan asentoon.

Hilpeät alkusäveleet houkuttelivat maantieltä sisään muutamia epäilyttävän näköisiä rahvaanmiehiä, jotka tungeskelivat ravintolahuoneen ovelle ja heidän takanaan näkyi muuan toista säätyä oleva mies, — hänen kauniita kasvojaan ja vaaleita hiuksiaan varjosti tyrolilainen hattu. Näistä kutsumattomista vieraista välittämättä tyttö keikahutti vallattomasti niskojaan ja huusi Peteä aloittamaan.

Silloin Peten viulusta syöksähti muuan niitä maallisia säveleitä, joita hän navetassa oli harjoitellut ja ihastuksesta huudahtaen Katherine alkoi. Katsojat vetäytyivät seinää kohden ja kyyristyivät paremmin nähdäkseen ikäänkuin kukkotaistelussa ja rohkaisivat häntä äänekkäillä hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.

»Oivallista! Onkos moista ennen nähty! Olipa se hyppy! Kyllä se osaa! Sepä vasta pyörimistä, pojat! Kas niin, hyvin kävi! Vielä vähän korkeammalle, tyttö! Noin sievoisia nilkkoja ei saakaan usein nähdä!»

»Suu kiinni, senkin porosuiset rupattajat!» kirkui Nancy Joe. Hän oli koettanut katsoa toisaalle, mutta ei onnistunut. »Voi, herranen aika!» päivitteli hän. »En sinä ilmoisna ikänä ole tuollaista nähnyt. Niinhän se tyttö mennä surisee kuin koulutalon tuulimylly. No, no, Kitty tyttö! Voi sentään, Kirry, Kirry! Missä ihmeessä hän on tuon oppinut? Niinhän se tyttö kiertyy kuin aikoisi pyörähyttää itsensä solmuun!»

Pete vingutteli nyt viulua molemmin käsin, kuten lankkujensahaaja. Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vapisivat, koko hänen sielunsa näytti tällä hetkellä säteilevän hänen kasvoillaan.

»Tanssi, Kate, tanssi, tyttö!» huusi hän. »Hei vaan! Niinhän se kultamuru tanssii kuin rumpupuikko!»

»Nopeammin!» huusi Kate. »Soita nopeammin!»

Punainen nauha oli irtaantunut hänen päästään ja aaltoileva musta tukka liehui valloillaan hänen kasvoillaan.. Toisella kädellään hän piteli hamettansa ylhäällä, toinen käsi oli puuskassa vyötäisillä. Pyörien, hyppien, kieppuen, kiemurrellen, läähättäen ja kuohuen sitä elämän voimaa, jota kaiken hänen elinaikansa oli masennettu ja kurissa pidetty ja pakotettu huokausten ja voihkimisten muotoon, hän tanssi nyt sisäisen tulen kuumentamana samalla keittiönpermannolla, jota Caesarin oli tapana käyttää opetussaarnojensa havaintovälineenä.

Sillä välin Caesar itse ostettuaan Peelissä eräästä veneestä vuotuisen sillivarastonsa, matkasi kääseissään kotiinpäin päässä korkea, musta kirkkohattunsa. Tien varrella hän tapasi seurakunnan kunnia-arvoisan papin, pastori Quigginin Lezayren kylästä. Huutaen »ptruu» hän seisautti hevosensa ja pyysi vanhusta viereensä istumaan heinäsäkin peittämälle istuimelle. Pastori kiipesi kääseihin ja kehoitettuaan häntä varomaan housujansa sillistä, maiskautti Caesar hevoselle, läimähytti sitä ruoskallaan ja niin lähdettiin jälleen matkaan kääsien lyhdyn valaistessa tamman lautasia, jotka likasuojustimen edessä keikkuivat ja pyörivät kuin myllynkuurna.

Nyt tarjoutui Caesarille otollinen tilaisuus ja hän ei vitkastellut käyttää sitä hyväkseen. Päästyään kahdenkesken kirkonmiehen kanssa Caesar selvitteli hänelle mielipiteitään katolisuuden vaaroista ja paavin opin vahingollisesta levenemisestä. Pastori kuunteli hyväntahtoisesti ja kärsivällisesti. Hän oli suvaitsevainen vanha sielu ja hänen pyöreillä kasvoillaan kuvastui alituinen tyytyväisyys, vaikka hän aina vilkutti pieniä silmiään ja Saarnaajan kanssa hoki, että kaikki maallinen oli turhuutta. Siitä hänelle olikin annettu liikanimi »Turhuuksien Turhuus».

Kääsit olivat sivuuttaneet Sulbyn kappelin, kun Caesar alkoi kuulustella pastorin mielipidettä muutamista raamatunlauseista.

»Ja mitä te, pastori Quiggin, arvelette tästä tekstistä 'Kiitä Herraa sieluni ja kaikki mikä minussa on Hänen pyhää nimeänsä'»?

»Erinomainen lause ruoan jälkeen, herra Cregeen», sanoi pastori vilkuttaen pieniä silmiään pimeässä.

Se oli Caesarin mieliteksti ja pastorin ylistyksestä hän lämpeni tykkänään. »Totta tosiaan», hän huudahti ja hänen kuuma hengityksensä kutkutti pastorin niskaa, »siitä tekstistä minä olen saarnannut niin, että olen ollut märkänä hiestä aina liivejä myöten.»

He lähestyivät nyt »Man-saaren Keijukaista».

»Ja ylistyksestä puhuessamme», sanoi Caesar, »kuulen heidän nyt tuolla sisässä harjoittelevan laulujansa. Ette kai pahastu, herra pastori — mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte astua sisään kuulemaan, miten he harjoittelevat virttä 'Kruunaa, kruunaa'!»

»Vai kelpaa viulu metodistien hartausharjoituksiin» sanoi pastori kääsien pysähtyessä ravintolan portaitten eteen.

Puolen minuutin kuluttua ravintola-salin ovi lensi paukahtaen auki ja kynnyksellä tuijotti Caesar takanaan pastorin punakat kasvot. Syntyi hetkisen hiljaisuus. Katherinen pystyyn kohotettu varvas laskeutui hiljakseen maahan, Peten viulu liukui hänen selkänsä taa ja Niplightlyn maiskuvat huulet aukenivat typerään ällistykseen. Silloin kuului pastorin ääni: »Turhuutta, turhuutta, kaikki on turhuutta!» ja äkkiä kynnyksellä yhä seisova Caesar laskeutui polvilleen rukoilemaan.

Caesarin rukous oli aivan lyhyt. Hänen loukattu ylpeytensä vaati repäisevämpää lohdutusta. Koettaen pastorin räpyttelevien silmien edessä näyttäytyä niin arvokkaana kuin mahdollista, hän nousi pystyyn ja änkytti: »Te silmänpalvelijat! Teatteriksi olette tehneet tämän kunniallisen kodin! Ja arvossapidetyn miehen kodin, sanon minä, miehen, joka on saaren ensimmäisiä! Kas niin» — hän kääntyi katsojiin, »suorikaa tiehenne heti paikalla! Ja mitä teihin tulee», ja nyt tuli Katen, Peten ja konstaapelin vuoro, »niin ovat lauluharjoitukset nyt ainaiseksi lopussa. Kyllä minä suoriudun ilman teidän soittoanne ja lauluanne, mokomat uskovaiset. Tästä puoleen panen kolme syntistä johtamaan laulua kokouksissa. Ja vieläpä itse järjestyksen ylläpitäjä joukossa!» lisäsi hän musertavasti hymyillen. Niplightly koetti paraillaan kiemurrella ovelle pastorin selän taitse.

»Kuka aloitti?» huusi Caesar Katherineen katsahtaen.

Siitä saakka kun Caesar lankesi polvilleen oven luona, Pete oli ollut pakahtua pidätetystä naurusta. Nyt puraisi hän huultansa ja vastasi: »Minä.»

»Sinäpä olet hävytön lurjus!» sanoi Caesar uhkaavasti rypistellen silmäkulmiaan. »Sinä erehdyit pahasti ammattia valitessasi, poikaseni. Komeljantti sinusta olisi pitänyt tulla. Ei kannata kallista aikaasi tuhlata minunlaiseni yksinkertaisen, kunniallisen miehen työssä. Sinun täytyy lähteä tästä talosta. Nouda kirstusi luhdilta, poika! Ala sitten patikoida matkaasi, äläkä kuvittele levolle pääseväsi ennenkuin olet hankkinut itsellesi asunnon.»

Pete, joka oli tuijottanut pastoriin, ei voinut kauemmin hallita hilpeyttänsä vaan puhkesi niin äänekkääseen nauruun että huone kaikui.

»Anna tulla vaan, Nebukannezar, äijäseni», huudahti hän ja karkasi pystyyn. »Sen pituinen se lysti, Kitty tyttö! Sen pituinen se! Mutta vielä me jatkamme tätä jonakin toisena iltana ja silloin isä-ukko itse pitelee meille kynttilää.»

Maantielle tultuaan hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olkapäälleen. Hänen takanaan seisoi nuori, tyrolilaishattuinen mies.

»Jumaliste! Sinäkö, Phil!» huudahti Pete tarttuen häneen molemmin käsin.

»Minä olen juuri lopettanut lukuni King Williamissa ja ostanut itselleni veneen», sanoi Philip. »Tulin pyytämään sinua seuralaisekseni — pyydystämään meriankeriaita ja turskia — se on hauskaa. Haluttaako sinua?»

»Haluttaako!» riemuitsi Pete. »Minähän ihan hyppelen ilosta.»

Ja reippain askelin poistuivat he tietä pitkin.

»Sievä tyttö tuo — Kitty, Kate, tahi mikä hänen nimensä onkaan?» sanoi Philip.

»Sinä olit siis sisällä? Näitkö hänen tanssivan?» sanoi Pete innokkaasti. »Niin, kyllä hän sievä on», lisäsi hän lämpimästi, »tavattoman sievä», toisti hän ensin hajamielisesti ja sitten surunvoittoisesti: »hirmuisen sievä.»

Samassa he kuulivat pimeässä keveitten jalkojen astuntaa ja itkunsekaisella äänellä huusi joku »Pete.»

Kate se oli. Läähättäen ja henki kurkussa hän tarttui molemmin käsin Peten kasvoihin, suuteli häntä suulle ja katosi siinä samassa virkkamatta sanaakaan.