XV.

Aikaisin lauantai-iltana hän saapui Sulbyyn. Kapakkahuone oli tungokseen asti täynnä kalastajia puettuina villatakkeihin, merisaappaihin ja öljykangaslakkeihin. Kukaan ei istunut, vaan kaikki liikkuivat ja touhusivat, kuten suuret meriankeriaat rannalla, juoden vähän, tupruttaen julmasti savuja, lyöden nyrkillä pöytään ja puhuen kaikki yhteen ääneen. »Mitenkäs sinä olet onnistunut, Billy?» — »No, olen nyt — saanut siksi, ettei tarvitse myydä sieluansa perkeleelle, ja se riittääkin.» — »Missäs on Tom Dug?» — »Mennyt Austraaliaan.» — »Onko Jimmy täällä tänään?» — »Hän on matkalla Clevelandiin.» — »Herra hyvästi siunatkoon, joka ainoa Manin poika näyttää haluavan mennä ulkomaille.» »Siihen on pakko kohta jok'ikisen, ellemme saa estetyksi noiden kutukalastajain hommia.»

Philip saapui huoneeseen ja hänet otettiin vastaan hyväntahtoisella ja hiomattomalla ystävyydellä, mutta ainoakaan miehistä ei hillinnyt liikkeitänsä eikä rajoittanut puhevapauttansa, ja he melusivat ja huusivat ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. — »Vedotkaa valtion tarkastajaan.» — »Vie sun hitto, sehän on vanha ämmä, jonka naama on kuin paistettu peruna!» — »No, sitten me käännymme piispan puoleen.» — »Sellainen valkeaksipesty metodisti, jonka sielu on kuin kuivunut herne.» — »Kuvernööri on oikea mies, johon on vedottava», kuului Philipin ääni yli kaiken melun, »ja hän saapuu ensi lauantaina Peelin linnaan tarkastamaan linnan korjauksia. Olkoot silloin saapuvilla kaikki Man-saaren miehet, jotka luulevat, että särkkäkalastajat ovat koko kalastuksen vihollisia. Esittäkää silloin valituksenne sille miehelle, jonka velvollisuus on tutkia ja korjata kaikki epäkohdat; ja jos te tahdotte jonkun, joka puhuu teidän puolestanne, niin minä teen sen kyllä mielelläni.» »Hyvä!» »Se sattui kuin naulaan!»

Siihen kokous loppui, mutta miehet jatkoivat yhdessäoloa kertomalla juttuja viikon kalastuksesta, salakuljetuksesta, monenlaisia kaskuja wesleyläisistä, ehdottoman raittiuden kannattajista ja kuunneltuaan niitä hetkisen Philip lähti ovelle. Sinne päästyään hän ajatteli, että hänen kerran taloon tultuansa pitäisi heittää hyvästit Caesarille ja Mummille. Eihän ollut sopivaa jättää sitä tekemättä. Eihän hyödytä mitään turhan vuoksi loukata ihmisten tunteita. Täytyyhän esiintyä sivistyneenä ihmisenä. Eikä se missään tapauksessa vahingoita. Voittamaton halu, joka oli pukeutunut kohteliaisuuden verhoon, veti häntä Katen seuraan. Mutta huomenna hän menettelisi jo aivan toisin.

»Olen ylpeä saadessani nähdä teitä, herra Philip», sanoi Caesar.

»Vesi kiehua porisee kattilassa. Laita herra Philipille kuppi teetä, Nancy», virkkoi Mummi. Caesar istui selkä lasiseen väliseinään päin ollen lukevinaan suurta Raamattua, jonka oli polvillensa avannut, mutta kuuntelikin molemmin korvin, suu auki niitä maallisia juttuja, joita kapakkahuoneessa lasketeltiin. Kate ei ollut keittiössä, mutta muutamalle tuolille turvelaatikon viereen oli käännetty avattu kirja alas päin.

»Mikä tämä on?» kysyi Philip. »Ranskalainen koulukirja! Kenenkähän tämä mahtaa olla?»

»Tuota, Kirrynhän se tietysti on», supatti Mummi, »ja sitäkös hän lukee jok'ikinen ilta niin ahkerasti, ettei hänelle saa sanaa virkkaa.»

»Turhuutta, herra, turhuutta, kaikki on turhuutta», loilotti Caesar, ja sitten hän taas kuunteli kaikin voimin.

Philipin silmät alkoivat räpytellä. »Opetteleeko hän ranskaa? Onko hän kauan harrastanut sitä, Mummi?»

»Kauan, kauan, herra, ainakin kolme vuotta — luulen, että hän alkoi heti, kun Pete-parka lähti. Aina hänellä pitää olla kirja, kielioppi, lukukirja, enkähän minä niitä kaikkia tiedäkään.»

Caesar korva aivan lasissa kiinni koetti kärsimättömällä liikkeellä saada vaimon vaikenemaan, mutta siitä välittämättä tämä jatkoi: »En yhtään ymmärrä, miksi ihmisten tarvitsee ollenkaan opiskella vieraita kieliä. Minun mielestäni ainoakaan niistä ei vedä vertoja selvyydessä manin murteelle. Ja emmekö me lue kirjasta, että Herra itse sekoitti Noan ja hänen tottelemattomain poikainsa ja lastensa lasten kielet, kun he alkoivat rakentaa Baabelin tornia?»

»Kuinka ihanaa se olisikaan», nyökkäsi Caesar, »jos jokainen miesparka voisi kantaa vaimonsa sinne ylös?»

Kyyneleet virtasivat Philipin silmistä, ja kun toisten silmät välttivät, hän vei oppikirjan huulillensa. Hän oli arvannut sen salaisuuden. Tyttö ponnisteli ollaksensa hänen arvoisensa. Jumala häntä siunatkoon!

Kate tuli alas yllään tumma pukunsa ja valkea kauluksensa, joita hän oli käyttänyt joskus juhlapäivinä. Hän näki Philipin panevan pois kirjan, painoi punastuen päänsä alas ja siepaten kirjan pisti sen piiloonsa. Silloin Caesarin uteliaisuus voitti varovaisuuden ja hän lähti kuin lähtikin kapakkahuoneeseen, Mummi käydä lepsutteli myymäpöydän ja kalastajien väliä, Nancy sipsutteli maitokamariin ja Kate ja Philip jäivät kahden.

»Te olitte väärässä tässä muuanna iltana», virkkoi Kate, »minä olen ajatellut sitä, ja te olitte ihan, ihan väärässä.»

»Missä asiassa?»

»Jos mies nai alapuolelta säätynsä, alentaa hän itsensä, ja jos hän alentuu tytön tasalle, säälii hän häntä, ja sääli on samaa kuin häpeä hänen puolestansa, ja jos häpeää hänen puolestansa, se on samaa kuin tappaisi hänet. Te olitte siis väärässä.»

»Niinkö?» sanoi Philip.

»Niin», jatkoi Kate, »Mutta tiedättekö, miten asian tulee olla? Naisen tulee ottaa mies, joka on häntä alempana, ja miehen nainen, joka on häntä ylempänä. Niin paljon kuin nainen alentaa itseänsä, kohoaa mies, ja niin — ettekö ymmärrä, että se on niin?»

Hän sammalsi ja pysähtyi, ja Philip sanoi: »Ettekö puhu tyhmyyksiä nyt, Kate?»

»Niinkö teistä tuntuu, herra?»

Kate oli näyttävinään loukkaantuneelta tästä ojennuksesta ja nyrpisti huuliansa, mutta hänen silmänsä säteilivät.

»Ei ole ylempää eikä alempaa, jos kysymyksessä on todellinen rakkaus», selitti Philip. »Jos mies rakastaa tyttöä eikä voi ilman häntä elää, se on merkki siitä, että ne kaksi on luonto valinnut toisillensa. Siinä on merkki, jonka Jumala on antanut ja kaikki muu on ihmisten pikkumaisuutta.»

»Te tarkoitatte», sanoi Kate koettaen säilyttää vakavan ilmeen, »te tarkoitatte, että jos nainen kuuluu jollekin, josta hän pitää, ja jos joku kuuluu hänelle, he sen kautta tulevat samanarvoisiksi, eikä mikään muu merkitse mitään. Niinkö?»

»Miksi en?» sanoi Philip.

Se soi kuin musiikki Katen korvissa, mutta hän pudisti vakavasti päätänsä ja sanoi: »Minä olen varma, että te olette väärässä. Totisesti, te olette. Mutta hyödytöntähän on väitellä tästä. Ei ainakaan teidän kanssanne. Minä vain — —»

Rakkauden tuhannet säveleet soivat hänen rinnassansa niin äänekkäästi, ettei hän voinut sanoa enempää ja merkillinen, vastustamaton voima käsitti hänet. Hetken päästä hän pisti jotakin tuleen.

»Mitä se oli?» kysyi Philip.

»Oh, ei mitään», hän vastasi iloisesti.

Sinne katosi äskeinen ranskankielen oppikirja.