XIV.

Taivas kävi pilveen, alkoi vihmoa vettä ja kaikki riensivät vaunuihinsa. Puolessa tunnissa oli koko Tynwaldin harju typö tyhjä ja ihmiset kiiruhtivat koteihinsa saadaksensa suojaa nousevalta rankkasateelta.

Pete vuokrasi avoimet kyytivaunut, jotka palasivat pohjoiseen ja kutsui siihen kaikki ramseylaiset ystävänsä. Kun he olivat istuutuneet paikoillensa, saapui vielä joukko avuttomia ja hylättyjä olentoja, jotka olivat matkalla samalle päin — nuoria äitejä lapsinensa, vanhoja miehiä ja vanhoja vaimoja. Pete kutsui heidät kaikki vaunuihin, kunnes penkit ja lattia olivat aivan täynnä, niin ettei enää riittänyt tilaa ainoallekaan. Siitä hän ei kuitenkaan saanut erittäin suurta kiitollisuutta palkakseen. »Hitto vieköön, millainen ahtaus tässä on!» »Minun uusi kashmirmekkoni, jota olen käyttänyt vain kerran, menee tässä aivan pilalle.» »Ellemme heti lähde liikkeelle, saan minä kohta kauhean hermosäryn takaisin.»

Vihdoin he lähtivät ja ajoivat pitkän, vieterittömäin kärryjen jonon jäljessä vuoritietä kotia kohden. Sateessa virkistyneet kellokukkaset nyökkäilivät heille tien varsilta ja kärryissä juteltiin iloisesti.

»Meidän Tom on myönyt hiehon, ja saanut hyvän hinnan.» »Miksi te ette ostanut tammaa Corlett Beldromalta, Juan?» »Olisiko minun pitänyt sillä pedolla tapattaa itseni?» — »Potkiiko se? No, potki vastaan, hyvä mies, sillähän se on tehty. Hevonen on samanlainen kuin nainen. Ellet sitä piiskaa silloin tällöin − −.»

He pysähtyivät jokaisen kapakan edustalla ja matkalla oli niitä runsaasti. Miehet olivat pian sikahumalassa ja alkoivat laulaa hoilata. Se suututti kauheasti naisväkeä.

»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö nuo miesriiviöt käyttäydy, kuin pumpulitehtaitten roistojoukot! Oh, ne ovat vielä pahempia kuin ne raukat, joille vielä saattaa anteeksi antaa! Ne poloiset saavat riidellä tehtaissa vuodesta vuoteen eikä heillä ole kuin pikkuinen ruohotilkku pihansa perällä, jossa he saavat hypellä kuin vangitut rastaat häkissänsä.»

Sade valui nyt virtana, vuoritie tuntui jyrkällä ja yksinäisellä, harvat talot, joitten ohi he kulkivat, olivat autioita ja ovi naulattu kiinni. Tuuli suhisi pensaissa, hanhet laapustivat ja kirkuivat kyntämättömillä pelloilla, joku yksinäinen varis lenteli räpytellen savenharmaata taivasta vasten ja ulompana merellä kiemurteli huvilaivan savu, kun se kuljetti matkailijoita saaren ympäri. Laulu muuttui huokailuksi, muutamat miehet alkoivat haastaa riitaa ja toiset purskahtelivat juopuneen hillittömään itkuun ja valitukseen.

Pete koetti kaikin voimin pitää hyvää tuulta yllä. Hän hullutteli, nauroi ja kertoi hassuja juttuja. Vaikka hänen sydämensä oli murtunut ja nyyhkytti, hän kuitenkin koetti uskotella sekä itsellensä että muille olevansa huoleton, iloinen veitikka, jonka elämä oli pelkkää päivänpaistetta ja jota eivät surulliset ajatukset koskaan rasittaneet.

Ainakin hau oli onnellinen päästessään kotiinsa, jossa hänen ei tarvinnut teeskennellä eikä valehdella. — Kun he ajoivat Sulbyn ohi, hyppäsi hän alas rattailta pilkistääksensä, miten »Keijukaisessa» jaksettiin. Kapakka oli suljettu. Mummi istui odottamassa Caesaria ja kuunteli vaunun pyörien ratinaa. Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen, hänessä oli jotakin tavatonta ja salaperäistä. Lyyhistyneenä kokoon takan ääressä hän veteli sinertäviä haikuja vanhasta savipiipusta. Tämä vanha, herttainen olento oli surussansa koettanut tehdä piipun uskotuksensa ja lohduttajaksensa. Pete huomasi, että päivän kuluessa oli jotakin tapahtunut, mutta kun vanhus katseli häntä kostein silmin, häntä peloitti kysyä mitään. Hän aikoi kertoa suurista tapauksista Tynwaldissa sinä päivänä, sitten Philipistä ja lopuksi Katesta, pyytäen hieman epäselvästi anteeksi, ettei äiti ollut vielä palannut lapsensa luokse, — vaikka olihan hän lakkaamatta lähettänyt pienokaiselle kaikenlaisia lahjoja.

»Lahjoja, niin ihanoita». hän alkoi rehennellen.

»Pete, sinä et voi syödä mitään, miten sinä saisit ruokahalua?» hätäili Mummi.

»Syö? Minäkö en syö?» huusi Pete. »Jos te olisitte nähnyt minut markkinoilla, olisitte sanonut, että minä syön kymmenen miehen edestä. Hohoi, Mummi, minä en anna hampaittani ruostua! Kun minä saan jotakin eteeni, minä sinä hetkenä sen nielaisen kuin ahmatti.»

Lähtiessään kotiinsa pimeässä hän kuuli Caesarin rattaitten ratinan ja näki hänen taluttavan vanhaa, nyttemmin nupopäistä maidonantajaa kärryjen jäljessä.

Jalavaharjussa Nancy odotteli Peteä. Hän koetti saada isäntänsä menemään sänkykamariin nukkumaan.

»Menkää nyt, hyvä mies», hän sanoi, »kun olette riisunut vaatteenne, minä tuon ne tänne takan ääreen kuivamaan.»

Pete ei ollut nukkunut sänkykamarissa kertaakaan sen jälkeen kuin Kate oli hänet jättänyt. »Mitä turhia! Mikä raukka minä olen, että sinä tahtoisit minut sulkea johonkin sänkykamariin?» hän vastasi. »Minä olen tottunut nukkumaan tallin ylisillä heinissä ja siellä onkin hauska kuunnella tuulen soittoa katossa.»

Mutta ettei osoittaisi kokonaan muuttaneensa elämäntapojansa, hän sinä iltana seurasi Nancyn kehoitusta ja kömpi sänkykamariin. Mutta:

»Suloista on uinua untuvilla kauniissa kamarissa, Mutt' suloisempi vielä on lemmityn suukko pojalle huomenissa.

Sade hakkasi yhä akkunoihin, meri pauhasi, myrsky huojutti koko rakennusta ja ulvoen tuuli tohisi katuja pitkin. Hän oli läpimärkä ja väsynyt ja hän kalpasi kuivia vaatteita ja lämmintä vuodetta nukkuakseen.

»Halusta ma lähtisin matkalle vielä Jos kohdata lemmityn voisin.»

Hänen varma uskonsa ja luottamuksensa, joka tähän asti oli pitänyt häntä yllä, alkoi horjua.. Hän ei jaksanut enää pettää itseänsä. Kate oli mennyt ja menetetty eikä enää milloinkaan lepäisi hänen rinnallansa.

»Jumala, auta minua! Oi, Jumalani, auta minua!» huusi hänen raadeltu sydämensä epätoivoissaan.