VII.

Pete riensi ulos ostaaksensa arkin kirjepaperia ja kirjekuoren, kynän ja postimerkin. Hänellä oli runsas varasto näitä kaikkia kotona, mutta ne eivät nyt kelvanneet hänen tarkoitukseensa. Hän meni niin moneen puotiin kuin mahdollista ja viittaili joka puolella, mihin hän aikoi näitä tavaroita käyttää. Lopuksi hän meni parturin liikkeeseen torin varrella ja sanoi: »Tahtoisitteko kirjoittaa minulle päällekirjoituksen, Jonaique?»

»Teen sen aivan mielelläni», sanoi parturi pyyhkäisten tuolissa istuvan postinkantajan toisen posken kuivaksi jättäen toisen posken vaahtoon, ja tarttui kynään. »Rouva Peter Quilliam, Scotland Road, Liverpool, pantava kunnioitetun herra Joseph Quilliamin postiin», saneli Pete.

»Mikä numero, kapteeni», kysäisi Jonaique.

»Numero?» virkahti Pete hämmästyneenä. »Mikäs ihme sen numero nyt olikaan? Ah», hän huudahti saaden äkillisen päähänpiston. »Viisisataa viisitoista.»

»Viisisataa — sanoitteko viisi?» sanoi postinkantaja kääntäen poskensa Peteen päin.

»Viisi», sanoi Pete mahtipontisesti. »Niin, ne asuvat melkein kadun päässä.»

»Jos te niin sanotte, kapteeni», sanoi parturi ja kirjoitti »515».

Pete palasi kotiin postimerkkeineen ja valmiiksi kirjoitettu kuori kädessänsä. »Puhdista nyt sukkelaan pöytä», hän huudahti. »Minun täytyy kirjoittaa kirje Kirrylle. Sanonko minä hänelle sinun terveisesi, Nancy?»

Yskähdeltyään ja hymähdeltyään pitkän aikaa ja suoritettuaan tärkeitä valmistuksia Pete istahti pöydän ääreen edessään kirjoitusarkki, mutta silloin avattiin ovi ja Philip astui sisään. Hänen kasvonsa olivat uurteiset ja kalpeat; hänen silmänsä paloivat kuin sisäinen tuli olisi niistä hohtanut.

»Minä olen tullut varoittamaan sinua», hän sanoi, »sinä olet suuressa vaarassa. Sinun täytyy estää se suunniteltu mielenosoitus.»

»Istuhan toki, ystäväni, istu», sanoi Pete.

Philip ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän kulki edestakaisin lyhyin, hermostunein ja äänettömin askelin. »Kuvernööri kutsui minut luoksensa eilen illalla ja oli suunniltansa raivosta. 'Herra Tuomari', hän sanoi, 'minulle on sanottu, että aiotaan häiritä lakien julkaisutilaisuutta Tynwaldissa — oletteko te kuullut mitään siitä?' Minä sanoin: 'olen, minä olen kuullut, että kalastajat ovat pitäneet kokouksen Peelissä.' 'He puhuvat oikeuksistansa', kiivasteli hän. 'Minä tahdon opettaa heille oikeutta, jonka he näyttävät kokonaan unohtaneen oikeutta, joka kuvernöörillä on ja antaa hänelle vallan ampua kaikki sellaiset, jotka aikovat häiritä eduskuntaa, ilman tutkintoa ja tuomiota.' 'Tuo on hyvin vanha säädös, teidän ylhäisyytenne', sanoin minä, 'se polveutuu siltä ajalta, jolloin vallitsi suurempi laittomuus kuin meidän päivinä. Sitä ette suinkaan tahtone käyttää.' 'Minäkö en tahtoisi?' hän kivahti. 'Kuunnelkaa, minä tahdon sanoa teille, mitä nyt jo olen tehnyt. Minä olen komentanut sotajoukon osaston Castletownista Tynwaldin vuorelle istuntopäiväksi. Joka miehellä — niitä on kolmesataa — tulee olla kaksikymmentä kovaa patruunaa mukana. Silloin, jos ne lurjukset aikovat koettaa keskeyttää oikeuden istuntoa, minun tarvitsee nostaa vain käteni — ja — heidät lyödään maahan kuin heinä.' 'Sitä te ette voi tarkoittaa', sanoin minä ja koetin ottaa hänen suuren uhkauksensa niin kevyesti kuin mahdollista. 'Arvostelkaa itse — katsokaa', ja hän näytti minulle muutaman paperin. Siinä hän oli määrännyt lähetettäväksi sairasvaunut ja tohtoreita Douglasista siksi päiväksi Tynwaldiin.»

»Sittenhän me olemme saaneet sen vanhanpojan ymmärtämään, että me tarkoitamme täyttä totta», ihasteli Pete.

»'Jos te tiedätte jonkun johtajista, herra Tuomari', hän sanoi katsoen minua terävästi suoraan silmiin — joku on varmaankin ollut hänen luonansa — juoruja ja kielilakkareitahan on joka paikassa.»

»Sellainenhan on maailman meno», myönsi Pete.

»'Niin sanokaa hänelle', hän jatkoi, 'etten minä mielelläni tahdo lopettaa kenenkään elämää — enkä lähettää ketään vankeuteen ja kuritushuonetyöhön.' Hyödytöntä oli puhua häntä vastaan. Mies oli hullu, mutta hän tarkoitti täyttä totta. Hänen suunnitelmansa oli järjetön — ihan järjetön — mutta hänellä on kuitenkin näennäinen, laillinen oikeus. Siksipä pyydän sinua Pete, Jumalan nimessä, estämään tuon onnettomuuden. Tee loppu koko jutusta niin pian kuin voit… Kysymys on elämästä tai kuolemasta. Jos sinä panet minun asialleni mitään arvoa, tee nyt, niinkuin minä sinun neuvon. Jumala tietää, mille puolelle minun itse tulisi asettua, jos kuvernööri tekee, kuten hän uhkaa. Tee loppu tuosta hommasta, minä olen ajatellut sitä, enkä ole saanut rahtuakaan unta silmiini.»

Pete oli koko ujon istunut pöydän ääressä pureskellut hanhensulkakynää, ja nyt hän kohotti päänsä ja katsoi varmana ja rohkeasti hymyillen Philipin kalpeita, kuihtuneita kasvoja.

»Olet hyvin ystävällinen, Phil… meillä on oikeus tulla sinne, vai eikö meillä ole?»

»Onhan teillä oikeus, luonnollisesti, mutta —»

»Sitten, niin totta kuin elän, me tulemme», sanoi Pete heittäen kynän kädestänsä ja iskien nyrkkinsä pöytään.

»Rangaistus kohtaa sinua, Pete — sinua. Sinä juuri olet se mies, joka joudut kärsimään — sinä kaikista ensiksi — sinä yksin.»

Pete hymyili taaskin. »Se nyt en samantekevä. — Minä olen kuitenkin horjumaton. Minä olen aivan kuin Danny-Clae, lampaanvaras, kuolinvuoteellaan. 'Minä astun nyt ikuisen tuomarin eteen — mitä minun on tehtävä?' valitti Dan. 'Antakaa takaisin kaikki, mitä te olette varastanut', neuvoi pappi. 'Minä ajattaen kuitenkin vielä vähän', sanoi se vanha roisto. Varkaat ovat nyt toisella puolella, mutta olkoonpa sen asian laita nyt kuinka tahansa. Seurauksella saattaa oka oikeudenkäynti, kuolema ja mitä vain, mutta sittenkin saavat asia: mennä niinkuin menevät, poikaseni.»

Philipin silmät harhailivat lattiassa. »Sinä et sitten aio muuttaa suunnitelmaasi niidenkään asiain vuoksi jotka minä olen sinulle sanonut?»

»Muutan kyllä», sanoi Pete. »Yhdessä suhteessa minä ne kuitenkin muutan. Sinun ei tarvitse sekaantua tähän juttuun minä itse tahdon puhua kalastajain puolesta. Oh, minä osaan puhua, kun minä vähän kimmastun. Minä panen käteni rinnan päälle ristiin ja sanon: 'Teidän Ylhäisyytenne', sanon minä, 'te ette voi tehdä sitä, ettekä te uskalla sitä yrittääkään — koska se ei olisi oikein.' Mutta jätetään nämä, turhaa me tässä näistä puhumme. Katsopas tänne — katsohan tänne, ystäväni! Kate ei ole unohtanut pienokaistansa, kuten saat nähdä», ja tehden kädellänsä suurekkaan eleen Pete osoitti punaista hilkkaa. Se oli asetettu uunin hyllyllä koristeena seisovan porsliinikoiran selkään ja Peten kirjoittama paperiarkki oli kiinnitetty neulalla nauhaan.

Philip tunsi hilkan. Se oli sama, jonka hän itse oli tuonut kumminlahjaksi tytölle. Hänen silmänsä sumenivat, suupielensä nytkähtelivät ja suonet hänen otsallansa pullistuivat.

»Vai niin, vai hän sen on lähettänyt», hän virkahti.

»Kuulepas tätä», sanoi Pete irroittaen paperin nauhasta ja lukien merkitsevällä äänenpainolla: Pikku Katherinelle hänen rakastavalta äidillänsä… pappa ei saa ikävöidä… Sano terveisiä kaikille ystäville, jotka minua muistavat… erittäinkin kunnioittavat terveiseni tuomarille, ellei hän ole minua unohtanut.» Välinpitämättömästi hän heitti tämän jälkeen paperin tuleen. »Ah, mitäpä väliä tuollaisella kirjelappusella on», hän hymähti, kun paperi leimahti liekkiin.

Philipin verestävät silmät näyttivät tahtovan pullistua ulos päästä.

»Nancy on aivan oikeassa — kukaan mies ei koskaan olisi tullut tuollaista ajatelleeksi — vai luuletko, että olisi?» hän puheli katsellen ylpeästi Philipistä hilkkaan ja hilkasta takaisin Philipiin.

Philip ei vastannut. Jokin tuntui tahtovan kuristaa hänet.

»Mutta kun nainen matkustaa pois kodistansa, hän jättää silmäteränsä jälkeensä, kuten voitaisiin sanoa. »Mitä minä ostaisin niille, jotka ovat kotona?» hän miettii ja silloin hän keksii lämpimiä, kauniita esineitä pienokaiselle. Oh, naiset ovat ihania, Philip. Ne ovat kerrassaan puhtainta kultaa, Jumala heitä siunatkoon!»

Philipistä tuntui, että hänen pitäisi syöksyä tuskasta ulvoen ulos tästä talosta. Hetkisen hän seisoi Peten edessä aivan kuin olisi tahtonut sanoa hänelle jotakin ja kääntyi sitten mennäkseen.

»Etkö tahdo jäädä tänne yöksi? Aiotko palata vielä takaisin Douglasiin? Ehkäpä sinä kuitenkin tahdot sitä ennen kirjoittaa minulle yhden kirjeen?»

Philip nyökkäsi päätään ja kääntyi sekä istahti hampaat yhteen purtuina pöydän ääreen siepaten kynän käteensä.

»Mitä minun on kirjoitettava?» hän kysyi.

»Pitääkö minun sanella se sinulle, Phil? Pitääkö? No, jos sinä niin tahdot, niin — —» Pete täytti liivinsä taskusta piippunsa ja alkoi sanella: »Rakastettu vaimo!»

Tahdoton huudahdus pääsi Philipiltä.

»Parastahan on tietysti alkaa, kuten tavallista, ymmärräthän. 'Rakastettu vaimo', sanoi Pete uudestansa.

Philip ponnisti kaikki voimansa saadaksensa sanat paperille. Hänen kätensä tuntui kylmältä ja hän värisi sydänjuuria myöten. Pete sytytti piippunsa ja asteli edestakaisin sanelussaan kirjettään. Nancy istui neule kädessä kätkyen ääressä heiluttaen sitä toisella jalallaan.

»Mieluista oli saada sinun tervetullut kirjeesi, lemmittyni, ja hilkka pienokaiselle — —»

»Jatka», sanoi Philip välinpitämättömästi.

»Joko sinä olet sen kirjoittanut, Philip? Sinäpä vasta osaat käytellä kynää!… Jos sinä näkisit pienokaisen, kun hilkka on sen päässä, sinä nauraisit katketaksesi. Se on aivan kirkon akkunassa olevan Johannes Kastajan näköinen — —»

Pete vaikeni; Philip nosti kynänsä koholle ja odotti.

»Joko se taas on valmis? Sehän, toden totta on sinulle kuin leikintekoa… 'Olin iloinen kuullessani, että sinulla on niin hauskaa ja mukavaa siellä Joe-enon ja Joney-tädin luona. Sano sille vanhalle parille minun lämpimät, kunnioittavat terveiseni. Me voimme kerrassaan mainiosti ja minä olen iloinen kuin kolmen markan hevonen. Joskus Mummilla on hiukan ikävä ja Nancy myöskin valittaa, mutta minä sanon heille, että sinä tulet kotiin ainakin heidän hautajaisiinsa, ja niin he saavat hyvän tuulensa takaisin'.»

»Älkää viitsikö kirjoittaa kaikkia noita lörpötyksiä ja valeita, teidän kunnianarvoisuutenne», kuohahti Nancy.

»Vaiti, tyttöseni! Mitä pahaa siinä on? Ei suinkaan se nyt mitään haittaa, jos koettaa ilostuttaa toisen mieltä, kun hän on poissa kotoa, vai mitä sinä sanot, Philip?» ja Pete vahvisti tätä vetoamistansa nyhkäisemällä häntä kyynärpäällänsä.

Philip ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Tyhmistyneenä hän tuijotteli vain paperiinsa. Pete tupsautteli piipustansa savua ja jatkoi:

»'Caesar on sama kuin ennenkin, istuu lakkaamatta Raamattunsa ääressä etsien pieniä saarnatekstejänsä. Tuomari pistäytyy silloin tällöin meitä katsomassa, eikä suinkaan ole sinua unohtanut. Päinvastoin hän lakkaamatta ajattelee sinua ja toivoo, että sinulle olisi ollut terveellistä olla vähän aikaa poissa kotoa'… Sanelenko liian sukkelaan? Aha, jopas viimeinkin sinut voitin, vai mitä?»

Kylmä hiki oli kohonnut Philipin otsalle ja kun hän nosti silmänsä paperista, oli katse kuin haavoitetun koiran.

»Pitääkö minun — täytyykö minun kirjoittaa tämäkin?» kysyi Philip avuttomana.

»Totta kai — anna mennä vain», päätti Pete pullautellen mahtavia savupilviä ilmaan ja nauraen.

Philip kirjoitti senkin. Hänen kätensä oli nyt kankea. Kynä rapisi ja mustepisarat räiskyivät paperille.

»'Mitä minuun tulee niin minä olen jonkinlainen kesäleski, mutta jos sinä kauemmin pidät minua ilman eukkoa, minua pian verotetaan siitä, että olen vanhapoika'».

Pete pisti piippunsa uuninhyllylle, kakisteli kurkkuansa ja sai sitten ankaran yskänkohtauksen.

»'Hauska oli kuulla, että tulet pian kotiin, rakkaani (yskintää). Rakkahin Kirry, minä ikävöin kuollakseni sinua (yskintää), pahemmin kuin Kimberleyssä (yskintää). Kun minä menen nukkumaan, »missä on hän nyt?» ajattelen. Ja ylös noustessani mietin: »Missä hän on yönsä viettänyt?» Pimeinä sydänöinä minä kyselen: »Nukkuuko hän, kuinka hän voi?» (ankaraa yskintää). Tule pian kotiin, lemmikkini; ei kuitenkaan ennenkuin olet ihan terve…' Mutta häntä ei kuitenkaan mitenkään saa vaatia kotiin liian aikaisin, ymmärräthän», hän kuiskasi olan yli Philipin korvaan nyhkäisten häntä uudestaan kyynärpäällänsä.

Philip vastasi epämääräisesti ja hätkähti Peten kosketuksesta aivan kuin tämä olisi polttanut häntä tulikuumalla raudalla. Yskintä jatkui ja sanelu alkoi uudelleen.

»Aina odottaa sinua täällä lämmin pesä, lemmittyni. Jok'ikinen lausuu täällä sinut tervetulleeksi eikä kukaan sano sinulle mitään muuta kuin ystävällisiä ja kohteliaita sanoja, tule siis kotiin, sinä uskollinen, pikku vaimoni, ennenkuin sinun hullu, vanha miehesi tulee aivan — −»

Pete sai ankaran yskänkohtauksen ja kurotti kaulaansa, jolloin hänen naamansa vääntyi kauheaan irviin. »Tämä kauhea yskä kiskoo minut kappaleiksi», hän valitti. »Lusikallinen hunajaviiniä, Nancy — se on kerrassaan mainiota tällaisessa yskässä, se lievittää kurkkua.»

Nancy nyökähteli kehdon ääressä — hän oli torkahtanut uneen.

Philip oli valahtanut kuolonkalpeaksi, häntä pyörrytti ja hän tunsi pahoinvointia. Hetkiseksi hänet valtasi kauhea mieliteko. Häntä halutti hyökätä Peten kimppuun, tarttua häntä kurkkuun ja kuristaa hänet. Oman kehnouden tunne, inhoittava kaksinaisuus sai hänet vihaamaan Peteä. Tuon miehen puhtaus, hyvyys ja jalo mielenlaatu raivostutti häntä. Hän ei voinut sitä auttaa — hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa viimeiset rippeet taistelivat elämästä ja kuolemasta. Mutta sitten hän häpesi, omantunnon vaivat raatelivat häntä ja peläten itseänsä ja muita hän heitti kynän kädestään, sieppasi hattunsa, karjahti: »hyvää yötä» ja hyökkäsi ulos talosta kuin säikytetty villieläin.

Nancy heräsi unestansa. »Voi, Herra, mitä tämä tietää?» hän huudahti ja pani kehdon voimainsa takaa keikkumaan.

»Hän on yhä yhtä helläsydäminen ja osaaottavainen kuin ennenkin», kuiskasi Pete ovea sulkiessaan. (Ankaraa yskintää)… »Kirje on kuitenkin lopetettu — tuossa on kirjekuori.»