VII.
Reading edition
Kate riensi rinnettä alas ilosta huudahtaen ja suuteli häntä. Philipistä tuntui, että hänen pitäisi estää se, mutta hän ei voinut ja niin hän vastasi suudelmalla. Sitten Kate pisti kätensä hänen kainaloonsa ja yhdessä he laskeutuivat rannalle.
»Minä olen niin iloinen, että sinä tulit», alkoi Philip.
»Saatoitko sinä hetkeäkään luulla, etten tulisi?» vastasi Kate, ja hänen kasvonsa olivat pelkkänä hymynä ja äänensä kuului kiihkeänä kuiskauksena.
»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Kate — jotakin hyvin vakavaa.»
»Onko?» kysyi Kate. »Onko se niin hirveän vakavaa?»
Hän nauroi ja punastui vuorotellen. Eikö hän tiennyt, mitä Philip aikoi sanoa? Eikö hän arvannut, mitä Philip aikoi sanoa? Eikö hän arvannut, mikä tämän vakavan asian täytyi olla? Pidentääksensä tätä suloista odotusta hän osoitti, että hänen mieltänsä muka kiinnittivät hänen ympärillään olevat seikat. Hän katsahti merelle ja sitten kallioille, joiden yli mainingit vyöryivät pieniin rantapoukamiin, hypähteli ilosta huudahdellen kiveltä kivelle ja pitäen yhä lujasti kiinni Philipin käsivarresta.
»Nyt sinun täytyy olla hiljaa ja kuunnella», sanoi Philip.
»Oh, minä olen niin kiltti — niin kauhean kiltti!» vastasi Kate. »Mutta katsoi Katsohan noita valkeita hevosia tuolla — kaukana tuon laivan luona! Etkö luule, että meren haltija aikoo pian näyttää valtaansa, vai?»
Hän huomasi nyt Philipin vakavan ilmeen ja sanoi ankarasti koettaen muuttaa ilmeensä vakaviksi ja arvokkaiksi: »Ole vaiti, Kate. Hillitse itseäsi. Philip aikoo puhua sinulle — vakavasti — hyvin vakavasti.»
Sitten hän käänsi päänsä kallellensa ja katsoi Philipiä suoraan silmiin sanoen: »No, herrani, miksi et ala? Ehkä pelkäät, että minä rupean itkemään. Minä en rupea — minä lupaan sinulle, etten rupea.»
Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi nähdessänsä Philipin kasvojen tavattoman huolestuneen ilmeen ja hänen oma iloisuutensa vähitellen haihtui. Kun Philip alkoi puhua, hänen äänensä oli kuin särähtelevä kaiku entisestänsä.
»Sinä muistanet, Kate, mitä sanoit, kun minä toin viimeisen kirjeen Kimberleystä — että jos sinä seuraavana aamuna huomaisit, että se oli erehdys — —»
»Onko se erehdys?» kysyi Kate.
»Ole tyyni, Kate.»
»Minä olen tyyni, rakkaani. Minä muistan sanoneeni, että se tappaisi minut. Mutta se oli hullusti sanottu. Minä en enää sanoisi niin. Onko Pete elossa?»
Hän puhui vapisematta ja Philip vastasi käheästi kuiskaten: »On.»
Philip sanoi sitten murtuneella äänellä: »Me olimme aivan hulluja, Kate — oli kovin hullua rientää tekemään lopullisia johtopäätöksiä — se oli hulluutta pahempaa, se oli synnillistä. Minä puoliksi epäilin sitä kirjettä silloin, mutta, Jumala minulle anteeksi suokoon, minä tahdoin uskoa sitä, ja niin — —»
»Minä olen iloinen, että Pete elää», sanoi Kate hiljaa.
Philip aivan kauhistui hänen tyyneyttänsä. Hänen kasvojensa piirteet kertoivat hänen sielunsa suunnattomista ristiriidoista, mutta Kate asteli hänen rinnallaan osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, eipä edes väri muuttunut hetkeksikään hänen kasvoillansa. Oliko hän ymmärtänyt?
»Katso», hän sanoi vetäen esille Peten sähkösanoman taskustansa ja antaen sen hänelle.
Kate avasi sen välinpitämättömästi, ja Philip tarkasti häntä, kun hän luki sen, odottaen kuulevansa tuskan kirkaisun ja valmistuen ottamaan hänet syliinsä, jos hän kaatuisi. Mutta mikään ei liikahtanut paitsi sormet, eikä kuulunut muuta kuin paperin rapina. Philip käänsi pois päänsä. Aurinko paistoi; merkillinen valo lankesi rannan petäjiin ja siellä täällä kohosi valkea aallonharja kuin vesilintu meren sinisestä pinnasta.
»Entäs sitten?» hymähti Kate.
»Kate, sinä hämmästytät minua», sanoi Philip »Tämä kohtaa meitä kuin ukkosen isku, etkä sinä näytä käsittävän sitä.»
Kate laski kätensä hänen kaulaansa ja paperi ratisi hänen olkapäätänsä vasten. »Rakkaani», hän sanoi, »rakastatko sinä minua vielä?»
»Sinä tiedät, että minä sinua rakastan, mutta — —»
»Silloin minun taivaallani ei ole ukkospilviä», vakuutti Kate.
Tytön rakkauden yksinkertainen suuruus sai Philipin häpeämään. Tämä antaumus, tämä luottamus, tämä välin pitämättömyys, jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon oikut, jos vain hänen lemmittynsä häntä rakastaisi, oli enemmän kuin hän saattoi käsittää. Mutta hän irroitti hänen kätensä ja sanoi: »Me emme saa elää hullujen paratiisissa, valheellisessa onnessa, Kale. Sinä olet luvannut itsesi Petelle — —»
»Mutta Philip», sanoi Kate, »sehän tapahtui silloin, kun minä olin vielä lapsi. Lupaus oli puolittainen enkä minä tiennyt, mitä tein. En tiennyt, mitä rakkaus on. Sen opin myöhemmin, rakkaani, paljon myöhemmin — sinä tiedät, milloin.»
»Peten suhteen asia on kuitenkin sama», sanoi Philip. »Hän tulee nyt kotiin vaatimaan sinua — —»
Kate keskeytti hänet asettumalla hänen tiellensä ja sanoi kasvot maahan luotuina ja sivellen hänen takkinsa rintapieltä kädellänsä: »Sinä olet mies, Philip, etkä voi sitä ymmärtää. Kuinka sinä sitä voisit ja kuinka minä sanoisin sen sinulle? Kun tyttö ei ole vielä nainen, vaan lapsi, hän on aivan toinen ihminen. Ei hän silloin voi ketään rakastaa — ei todellisesti — ei siten kuin minä rakkauden ymmärrän, ja mitä hän lapsena lupaa, sitä ei myöhemmin voida ottaa lukuun. Ei ollut minä itse se, joka lupautui Petelle — jos olen hänelle lupautunut. Se oli minun pieni sisareni — pieni sisar, joka olin minä kauan, kauan aikaa sitten — mutta joka nyt on poissa — joka uinuu minussa jossakin, enkä minä voi sitä selittää. Onko se niin kovin hullua, rakkaani?»
»Mutta ajattele Peteä», sanoi Philip, »ajattele, että hän menee ulkomaille, rakastaen sinua, eläen siellä viisi vuotta ja raataen kuin orja kootaksensa rahaa, kieltäytyen kaikista iloista, antautuen ehkä vaaroihin vain rakkaudesta sinuun ja saadaksensa sinut omaksensa. Ajatteli, että hän sitten palaa sydän tulvillansa rakkautta sinuun, täynnä toivoa, isoten ja janoten ja haikeasti halaten saada sinut kokonaan omaksensa, ja huomaakin sitten, että hän on sinut iäksi menettänyt, sinä olet kuollut hänelle — vielä enemmän kuin kuollut — se tappaa hänet, Kate.»
Tämä kuvaus ei häntä liikuttanut. »Minä olen kovin pahoillani, mutta minä en rakasta häntä», hän sanoi hiljaa. »Minä olen pahoillani — ja mitä muuta voi tyttö tehdä, kun hän ei rakasta nuorta miestä?»
Hän jätti myöskin minut pitämään huolta sinusta ja sinä näet — sinä näet sähkösanomasta, että hän tulee kotiin luottaen minun rehellisyyteeni. Kuinka voin sanoa hänelle, että olen käyttänyt väärin hänen luottamustansa? Kuinka voin tavata hänet ja selittää — —»
»Minä tiedän, Philip. Sano, että me luulimme, että hän oli kuollut — —»
»Ei, se olisi liian kurjaa. Siitä on vain kolme viikkoa, kun kirje tuli — eikä se sitäpaitsi olisi totta, Kate — sellainen inhoittaa minua.»
Kate kohotti häneen katseensa, josta säteili hellyys ja kainosteleva rakkaus ja sanoi taas: »Minä tiedän sitten — sano, että syy oli minun, Philip. Mitä minä huolin? Sano, että kaikki oli minun syyni, ja minä sain sinut rakastamaan itseäni. Minä en välitä kenenkään puheista. Ja se on totta, eikös olekin? Ainakin osaksi totta, onhan?»
»Jos minä alentuisin puhumaan Petelle kiusauksesta, minä halveksisin itseäni», sanoi Philip ja silloin Kate heitti päänsä korkealle ja sanoi rohkeasti:
»Varmaan silloin on parasta sanoa hänelle totuus — koruton totuus, Philip. Sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä ja jotakin sinne päin, mutta emme voineet, koska me rakastimme toisiamme, emmekä voineet sitä estää.»
»Jos minä sanon hänelle totuuden, niin minä saan hävetä itseni kuoliaaksi», sanoi Philip. »Oh, tästä kauheasta kurjuuden kuilusta ei johda mikään tie pois. Joko suojelen itseäni petoksella tai etsin kaikenlaisia kiertoteitä. Joka tapauksessa tahraan sieluni ainaiseksi. Minusta tulee alhainen ihminen ja vuosi vuodelta minä painun yhä syvemmälle valheen ja petoksen liejuun.»
Kate kuunteli silmät suurina ja katseli ihmeissänsä hänen värähteleviä kasvojansa ja hänen omatkin kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja hänen katseensa hellyys alkoi muuttua kauhuksi.
»Jos me nyt menisimme naimisiin», jatkoi Philip, »emme koskaan voisi unohtaa, että sinä olet rikkonut lupauksesi ja minä pettänyt luottamuksen. Tämä muisto vainoaisi meitä niin kauan kuin eläisimme. Meillä ei olisi koskaan silmänräpäyksenkään onnea, eikä hetkenkään rauhaa. Peten sydän olisi murtunut, ehkä hänestä tulisi hylkiö, ehkä — kuka tietää? — ehkä hän itse lopettaisi päivänsä. Hän olisi kummitus, jolta aina kohoaisi meidän välillemme.»
»Ja luuletko sinä, että minä pelkäisin tuota?» sanoi Kate. »Totisesti en. Jos sinä olisit minun kanssani, Philip ja rakastaisit minua yhä vielä, en välittäisi, vaikka kaikki enkelit ja paholaiset nousisivat meitä vastaan.»
Hänen kasvonsa olivat nyt kuoleman kalpeat, mutta hänen suuret silmänsä loistivat.
»Meidän rakkautemme ei voisi sitä kestää, Kate», sanoi Philip. »Meidän oman syyllisyytemme tunto surmaisi sen. Kuinka voisimme rakastaa toisiamme, jos tuollainen syyllisyyden tunto yötä päivää seuraisi meitä — istuisi meidän pöydässämme — kuuntelisi meidän puheitamme — seisoisi meidän vuoteemme ääressä — oi, laupias Jumala!»
Tämän näyn herättämä kauhu valtasi hänet kokonansa ja hän peitti molemmin käsin kasvonsa. Kate painoi ne alas ja piti niitä lämpimästi omien käsiensä välissä. Mutta hänen kivettynyt katseensa oli vieläkin kauheampi ja Kate sanoi värisevällä äänellä: »Tarkoitatko sinä, Philip, että me emme — voisi — ettemme voisi mennä naimisiin — nyt?»
Philip ei vastannut ja Kate uudisti kysymyksensä katsoen häneen, kuten rikoksentekijä, joka odottaa tuomiotansa — pää kumartuneena alaspäin ja suu auki.
»Emme voi», mutisi Philip. »Jumala meitä auttakoon, emme uskalla», hän sanoi, ja sitten hän koetti taaskin osoittaa hänelle, kuinka heidän avioliittonsa oli aivan mahdoton nyt, kun Pete oli tullut takaisin, ja että se nyt tuottaisi vain häpeää ja kurjuutta. Mutta pian hänen sanansa tukahtuivat ja seurasi äänettömyys. Hän näki Katen rukoilevan katseen ja se oli aivan samanlainen kuin se katse, jonka lammas oli teurastajan penkiltä häneen luonut.
»Tätäkö sinä tulit minulle sanomaan?» kysyi Kate.
Philipin vastaus tukahtui hänen kurkkuunsa. Kate arvasi sen paremmin kuin kuuli.
Hän oli kuullut tuomionsa, mutta hän ei valittanut. Hän ei vielä kokonansa käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän oli samanlainen kuin soturi, joka taistelussa on haavoittunut kuulasta; ensin tuntuu raitis ilma melkein virkistävän ja sitä seuraa tuska ja kuolinkamppailu.
He olivat taaskin alkaneet kävellä, ja vielä kerran Kate pysäytti hänet asettuen hänen eteensä, kuten kerran ennen. Hänen kätensä kohosivat lempeästi hänen rinnallensa ja kiersivät hänen kaulansa ympäri.
»Tämä on vain kauheata leikkiä, rakkaani», hän sanoi, »tällä sinä ehkä tahdot vain koetella minun rakkauttani. Sinä tahdot päästä minusta varmuuteen — täydelliseen, horjumattomaan varmuuteen — nyt kun Pete on elävänä tullut kotiin. Mutta näethän — minä tahdon vain, että yksi rakastaa minua, ainoastaan yksi, rakkaani. Sano, oi sano, että asia on niin. Älä pelkää sanoa, että sinä olet vain leikitellyt minun kanssani, minä en sinulle ollenkaan suutu. Oi sano, sano minulle.» ?
Philip ei voinut virkkaa sanaakaan ja Kate antoi käsiensä pudota hänen kaulaltansa, ja he astelivat rinnakkain, molemmat tuijotellen merelle. Englannin vuoret näyttivät tällä hetkellä pikimustilta. Myrsky raivosi toisella rannalla, vaikka ilma tällä rannalla oli lämmin ja lauha kuin kuumeisen hengitys.
Äkkiä Kate pysähtyi, rapisteli hiekkaa jaloillansa ja huudahti sitten tukahtuneella äänellä: »Minä tiedän, mitä se on. Ei se ole Pete. Minä olen sinun tielläsi. Sitä se on. Sinä et voi päästä ylös, jos minä olen sinun rinnallasi. Minä en ole sovelias sinulle. Kuilu sinun ja minun välillä on liian suuri.»
Philip koetti kieltää sitä, mutta ei voinut. Se oli kuitenkin osaksi totta. Hän tiesi liiankin hyvin, että Kate oli sanonut melkein koko totuuden. Pete oli tullut viime hetkenä, aivan kuin suojaamaan hänen omaatuntoansa, mutta Kate riisui sen ilkoisen alasti ja näytti hänelle luurangon.
»Se voi olla hyvin hyvä sinulle», huudahti Kate, »mutta mitenkä käy minun? Miksi sinä et jättänyt minua yksin? Miksi sinä kiihoitit minua? Niin, toden totta sinä kiihoitit minua! Etkö sinä sanonut minulle, että vaikka nainen ei voi kohota elämässä, mies voi kohottaa hänet, jos hän rakastaa häntä? Ja etkö sinä sanonut, ettei ollut ylhäisyyttä tai alhaisuutta, jos vain kysymyksessä oli todellinen rakkaus? Ja etkö sinä sanonut vielä, että jos nainen kuuluu jollekin ja tämä kuuluu hänelle, se oli Jumalan merkki, että he olivat saman arvoiset, eikä mikään muu merkinnyt mitään — ylpeys ei ollut mitään — yhteiskunnallinen asema ei ollut mitään eikä koko maailma merkinnyt mitään? Nyt minä tiedän, että asia on toisin. Maailma on meidän välillämme. Se on aina ollut meidän välillämme, etkä sinä ikinä voi tulla minun omakseni. Sinun täytyy mennä eteenpäin ja kohota ylös, ja minun täytyy jäädä jälkeen sinne, missä olen.»
Sitten hän purskahti hirvittävään nauruun. »Oi, miten hullu olen ollutkaan! Kuinka minä olenkaan uneksinut onnesta! Minä tiesin, että olin vain tietämätön typerä raukka, mutta uskoin, että se, joka minua rakasti, kohottaisi minut ylös. Ja nyt minun täytyy jäädä yksin. Oi, se on kauheata! Minkätähden sinä petit minut? Niin, sinä petit minut. Eikö tämä ole pettämistä? Sinä petit minut, kun sinä saatoit minut ajattelemaan, että sinä rakastit minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Sitä sinä et tee! Sinä rakastat juuri maailmaa itseänsä, ja Pete on sinulle väin tekosyy.»
Puhuessaan hän tarttui hänen käsivarsiinsa, hänen käsiinsä ja hänen rintaansa ja omaan kurkkuunsa, aivan kuin joku olisi tahtonut kuristaa hänet. Philip ei vastannut hänen soimauksiinsa, sillä hän tiesi, mistä lähteestä ne kuohuivat. Ne olivat hänen suuren rakkautensa katkera valitushuuto. Hänen suuri surunsa ja hänen suuri mustasukkaisuutensa maailmaa kohtaan — kaikkea sitä säälimätöntä ja salaperäistä voimaa kohtaan, joka kiskoi hänen lemmittyänsä pois hänen luotansa. Hetkisen kuluttua Kate tuli liikutetuksi toisen äänettömyydestä ja tuli hänen luoksensa täynnä tuskaa ja katumusta ja sanoi: »Ei, ei Philip, sinun ei tarvitse soimata itseäsi mistään minun vuokseni. Sinä et ole ollenkaan minua pettänyt. Minä petin itse itseni. Kaikki oli minun syyni. Minä johdin sinua — minä tiedän sen. Ja kuitenkin olen saattanut sanoa näin julmia asioita sinulle. Annathan kuitenkin minulle anteeksi, annathan, rakas? Tytöt eivät joskus voi hillitä itseänsä, näethän, Philip. Itketkö sinä? Ei, se ei ole mahdollista, että sinä itket, eihän? Suutele minua Philip ja anna minulle anteeksi. Sinä voit sen tehdä, voithan sen tehdä?»
Hän pyysi kuin lapsi kohottaen kasvonsa ylös, huulet puoliavoimina. Philip oli myöntymäisillänsä ja ojentui eteenpäin, koskettaaksensa hänen otsaansa, kun äkkiä lapsi muuttui naiseksi ja Kate heittäytyi hänen rinnallensa ja piteli häntä kuumeisesti, hänen verensä kiehui, hänen rintansa aaltoili ja silmänsä leimusivat ja kiihkeästi hän huusi: »Philip, sinä olet minun. Ei, minä en päästä sinua. Minä en välitä sinun suunnitelmistasi, sinun täytyy hylätä ne. Minä en välitä Peten tulosta — antaa hänen tulla. Maailma voi tulla toimeen ilman sinua — minä en voi. Sinä olet minun, Philip, ja minä olen sinun, enkä kenenkään muun, enkä ikinä voi toisen omaksi tulla. Sinun täytyy tulla takaisin minun luokseni ennemmin tahi myöhemmin, jos sinä menet minun luotani pois. Minä tiedän sen, minä tunnen sen, sydämeni sanoo sen. Mutta minä en ikinä laske sinua menemään. Minä en voi, en voi. Eikö minulla ole oikeutta sinuun? On, minulla on sinuun oikeus. Etkö sinä muista?… voitko sinä koskaan unohtaa… sinä olet minun mieheni!»
Viimeiset sanat tulivat epäselvänä kuiskauksena hänen rinnaltaan, johon Kate oli piilottanut päänsä, vavisten mielenliikutuksesta, sillä sinä hetkenä ääretön tuska oli voittanut hänen naisellisen kainoutensa. Mutta se väite, jolla hän puolusti oikeuttansa saada omistaa hänet kokonansa, veti miestä yhä kauemmaksi hänestä. Siinä ilmeni inhimillisen rakkauden ikuinen murhenäytelmä — ikuinen ero miehen ja naisen välillä. Mitä Kate oli pitänyt oikeutenaan, jonka piti tuottaa hänelle voitto, toikin hänelle tappion. Philip ei voinut sitä auttaa — Katen viimeiset sanat olivat tappaneet kaiken.
»Oi Jumala», valitti Philip, »tämä on kaikista pahinta.»
»Philip», huudahti Kate, »mitä sinä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan, etten minä voi mennä naimisiin sinun kanssasi, etkä sinäkään voi mennä Peten kanssa. Mennessäsi hänen kanssaan avioliittoon, sinä rakastaisit minua ja pala palalta hän saisi sen selville ja se tappaisi hänet. Se tappaisi myöskin sinut, sillä sinä olet sanonut minua mieheksesi, etkä sinä voi koskaan, koskaan, sinä et koskaan voi sitä unohtaa.»
»Minä en tahdo mennä Peten kanssa naimisiin», vastasi Kate. »Ellen mene naimisiin sinun kanssasi, en tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. Mutta tarkoitatko sinä, etten saa mennä koskaan naimisiin — etten milloinkaan nyt kun — —»
Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Philipin vastaus kuului tukahtuneena kuiskauksena: »Tarkoitan.»
»Entäs sinä, Philip? Kuinka käy sinun?»
»Ellei sinulle ole muuta miestä, Kate», vastasi Philip. »Ei minulle myöskään ole toista naista, meidän molempain täytyy kulkea läpi elämän yksin.»
»Tämäkö on minun rangaistukseni?»
»Se on meidän molempain rangaistuksemme, Kate. Ja se koskee samanlaisena meitä molempia.»
Katen hengitys pysähtyi. Hänen kätensä pääsivät irti hänen kaulastansa. Hän astui edemmäksi hänen luotansa, vavisten omantunnon tuskasta, epätoivosta ja häpeästä. Ensi kerran hän nyt näki itsensä langenneena naisena. Milloinkaan ennen se ajatus ei ollut koskenut hänen sieluansa. Tänä hetkenä hän vasta lankesi.
He olivat nyt tulleet luolan suulle ja Kate istahti kivelle ja purskahti hillittömään itkuun. Philipin sydäntä viilsi kuullessansa tätä. Hänen itkunsa ääni oli kuin äskeisen teurastettavan lampaan epätoivoinen valitushuuto. Hänen täytyi taistella itseänsä vastaan, voidaksensa olla ottamatta häntä syliinsä ja lohduttamalta häntä. Itkun puuska asettui kuitenkin vähitellen ja jonkun ajan kuluttua hän huokasi raskaasti ja tyyntyi. Silloin hän kohotti päänsä ja syysauringon viimeiset säteet väreilivät hänen verettömillä huulillansa ja turvonneissa silmissänsä. Kun hän taas alkoi puhua, kuulosti hänen äänensä siltä kuin joku unissansa puhuisi silloin, kun joku taika voima häntä hallitsee.
»Väärin tein minä ajatellessani niin paljon itseäni, aivan kuin se olisi ollut tärkeintä. Minun tulisi surra myöskin sinun vuoksesi. Jokin pakottaa sinua tähän, muuten sinä et voisi olla näin julma.»
Kasvot merelle päin käännettynä Philip mutisi jotakin Petestä ja kun Kate erotti tämän nimen, hän sanoi: »Niin, minun tulisi ajatella myöskin Peteä. Koska sinun mielestäsi se olisi väärin Peteä kohtaan, en tahdo pidättää sinua. Oi, se on väärin minua itseäni kohtaan! Mutta en tahdo tuottaa sinulle sitä tuskaa, että sinun täytyisi pysyä kuurona minun tuskalleni.»
Hänen mieleensä tunkeutui kuitenkin salainen toivo, että ehkä hän sittenkin jollakin tavoin saattaisi pitää hänet luonansa. »Jos luovun hänestä», hän ajatteli, »hän rakastaa minua sen vuoksi», ja hän lisäsi sitten surullinen sointu äänessänsä: »Sinun täytyy kulkea tietäsi ja tulla suureksi mieheksi nyt, sillä minä en enää pidätä sinua.»
»Taivaan tähden, älä puhu enää siitä», huudahti Philip, mutta Kate ei kiinnittänyt siilien huomiotansa.
»Minusta tuntui ihmeelliseltä, että suuri mies rakasti minua. Nyt se ei minusta tunnu siltä. Se on kauheata. Jospa sinä voisit asettua minun asemaani. Kunpa sinä et koko maailmassa merkitsisi kenellekään muulle mitään. Sinä olisit silloin minun kaikkeni, eikä mikään muu merkitsisi mitään.»
Philip oli melkein menehtyä rakkaudesta ja omantunnon tuskista, mutta hän tarttui rintaansa ja kääntyi pois, sillä kyyneleet virtasivat hänen poskiansa pitkin. Kate meni hänen luoksensa ja kosketti sormensa päillä hänen kättänsä, joka hervotonna riippui sivulla ja sanoi sitten lapsellisella äänellä: »Ajattele, tähän loppuu nyt kaikki, ja kun me nyt eroamme, me emme enää koskaan toisiamme tapaa. Emme tapaa niin, kuin olemme tavanneet tähän asti. Sinä olet minulle kuin kuka muu tahansa ja minä olen sinulle samanarvoinen kuin muutkin ihmiset. Neiti Cregeen, se on minun nimeni ja sinä olet herra Christian. Kun sinä näet minut, sinä silloin ajattelet: »Onneton raukka, kauan sitten, kun hän oli vielä tyttö, hän rakasti minua. Kukaan ei ole minua rakastanut sillä tavalla. Ja ajattele, kun me kohtaamme kadulla, sinä et edes katso minuun. Ethän sinä tahdo sitä? Ei — ei. Parasta on ettet katso. Hyvästi!»
Hänen koruton hellyytensä oli tukahduttaa hänet. Hän sai purra huultansa, voidaksensa pidättää huudahduksen, joka pakostakin oli ryöstäytyä hänen povestansa. Lopuksi ei hän voinut sitä enää pidättää, vaan purskahti sanomaan: »Suokoon Jumala, ettemme koskaan olisi tavanneet toisiamme. Jospa Jumala olisi meitä estänyt toisiamme rakastamasta!»
Mutta Kate vastasi samalla lapsellisella sulolla: »Älä sano niin, Philip. Meillä on kuitenkin ollut monta onnellista hetkeä toistemme seurassa. Mieluummin eroan sinusta tällä tavalla, vaikka se tuntuukin kovalta ja julmalta, kuin toivoisin, etten koskaan olisi sinua tavannut. Eikö ole kuitenkin suurenmoista ajatella, että uskollisin, viisain, jaloin mies maailmassa on minua kerran rakastanut?… hyvästi!… hyvästi!»
Philipin sydän vuosi verta. Se huusi tuskasta, mutta sanaakaan ei kuulunut hänen huuliltansa. He seisoivat aivan toistensa vieressä. Hiljaa antoi Kate hänen kätensä irroittautua kädestänsä ja hiipi äänettä pois. Kolmen askeleen päässä hän pysähtyi, mutta Philip ei antanut mitään merkkiä. Hyvin hitaasti Kate asteli loivaa rinnettä, koettaen pidättää nyyhkytystä, joka pani hänen ruumiinsa värisemään, ja katsoen joskus taaksensa kyyneltensä läpi. Philip kuuli, että hiekka ratisi hänen jaloissansa, kun hän nousi rinnettä, ja kun hän pääsi kukkulalle, tuntui kuin Kate olisi tallannut hänen sydäntänsä, kun hän keveästi astui ruohon yli. Siellä Kate hetkisen pysähtyi odottaen kuulevansa rannalta jotakin, huudon, sanan, nyyhkytyksen tai kutsuvan huokauksen tai käden liikkeen. Jos hän olisi kuullut sanan »Kate» hän olisi rientänyt hänen luokseen, haavoitettuna ja nöyryytettynä, kuten siipirikko lintu, joka on päässyt riistäytymään irti ansasta. Mutta ei, Philip oli vaiti ja liikkumatonna, ja Kate katosi vuoren taa. Philip näki hänen menevän ja taivaan valo sammui hänen mentyänsä.