XIV.

Viimeinen virsi oli laulettu, Caesar tuli kotiin kappelista, muutti pyhäpukunsa arkivaatteisiin ja sitten kuului keittiöstä puhelua ja naurua ja astiain ja lautasten kilinää ja ahkeraa veisten ja haarukkain kalinaa.

»Philipin täytyy tulla minun sulhaspojakseni», sanoi Pete. »Hän on nyt mennyt kyllä takaisin Douglasiin, mutta minä pyydän teitä kirjoittamaan muutaman rivin. Caesar, ja kutsumaan häntä.»

»Ovatko pitkät kihlausajat sinusta hauskoja, Pete», kysyi Mummi.

Viikko minusta on kylliksi», vastasi Pete tuomarin ilmein. »Vähempi minusta ei ole sopiva, ei ainakaan kelpaa säännöksi.»

»No olette te aika hölmö», huudahti Nancy, »meneehän kolme sunnuntaita kuulutukseenkin.»

»Silloin minun täytyy toimittaa asia John-lukkarille jo tänä iltana», sanoi Pete. »Siinä oli taas Nancy minua viisaampi, Mummi. Minä kun en ole tottunut menemään naimisiin, unohdin kokonaan kuulutukset.»

Kun lukkari John sitten iltapäivällä tuli kapakkahuoneeseen, syntyi siellä yhä enemmän iloa ja väittelyä.

Meidän täytyy saada morsiustyttöjä ja hääkakku, Pete — sehän on oikeus ja kohtuus», sanoi Nancy.

No tietysti, ja tupakkaa ja rommia ja kaikkea, mitä kohtuudella voidaan odottaa», sanoi Pete.

»Ja pastori — muistakaa nyt toki pastori», sanoi Mummi, »eikä vain yksistään joku inhoittava kruununvirkamies. Minä en todellakaan voi ymmärtää, että kukaan säädyllinen nainen voi suostua — —»

»No pastori, pastoripa tietenkin — ja pastorin rouva ehkä myöskin», sanoi Pete.

»Minä luulen, että me voimme järjestää sen huomisesta kahden viikon päähän», selitti lukkari John hyvin huomaavaisena, ja siitäkös syntyi kätten taputusta ja iloa, jotka kuitenkin Caesar kielsi mutisten:

»Paavillista hulluutta, paavillista erehdystä, herra! Eikö säädylliset ihmiset voi viettää häitänsä ilman pappia?»

Sitten Caesar levitti molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja alkoi kirjoittaa Peten kutsumakirjettä Philipille. Peten nimessä ei koskaan niin hurskasta kirjettä oltu laadittu.

»Korkea-arvoisa ja Kunnioitettu Herra! Minä kirjoitan nyt sinulle, että minä olen tykönäni päättänyt — ja minä luulen että Herra itse on sen minulle ilmoittanut — mennä naimisiin Katherine Cregeenin kanssa, joka on korkeasti kunnioitetun seurakunnan saarnaaja Caesar Cregeenin suuresti rakastettu ainoa tytär, jonka miehen huoneessa minä asustan ja jonka suurta hyvyyttä minä saan kaikin puolin nautita. Vihkiminen tapahtuu huomisesta kahden viikon päästä Lezayren Christus-kirkossa kello 11 aamupäivällä ja Herra suokoon, että se olisi minun sielulleni pelastukseksi. Toivoen sinulle Herran siunausta piirrän rakkaudella ja kiintymyksellä, palvelijasi Peter Quilliam.»

Kun tämä oli kirjoitettu, luki Caesar sen tavattomalla hartaudella ääneen. Mummi pyyhki silmiänsä ja Pete sanoi: »Verrattoman ihana ja hyvin kokoonpantu, herra — te ette kuitenkaan muistanut pyytää häntä sulhaspojaksi.»

»Minun kynäni teki minulle kepposet», selitti Caesar, »mutta sen me voimme tehdä jälkikirjoituksessa.»

»P. S. — tahdotkos sinä tulla minun sulhaspojakseni?»

Ja siitä syntyi uutta puhetta ja uutta naurua. »Sinä olet onnenpoika, Pete», sanoi Pete itsellensä. »Tottahan ymmärrät, että sinä olet onnellinen. Tyttösi on suloinen ja ihana kuin apila, jonka ympärillä mehiläiset surisevat ja lämmin kuin kevätaurinko, kun se korkeimmilleen kohoaa.»

Ja kun rakkaus on tarttuvin kaikista maailman taudeista, kuultiin Nancy Joen sanovan: »Minä ajattelen itsekseni, että minun tuossa paikassa pitää hankkia itselleni mies tai muuten minulta kokonaan katoaa halu siihen.»

»Kuulettekos sitä, pojat?» huudahti Pete. »Älkää nyt vain kaikki kosiko yht'aikaa.»

»Liian myöhään — minä olen menettänyt sen jo», sanoi Nancy ja siitäkös syntyi uutta riemua ja naurua.

Tehdäksensä lopun tästä kevytmielisyydestä Caesar alkoi virren ja kaikki yhtyivät siihen riemukkain äänin. Sitten Caesar rukoili hartaasti ja John lukkari auttoi häntä, jolloin Pete astui portaan juurelle, istahtaen alimmalle porraslaudalle, ettei Katella huoneessansa olisi liian ikävä.