XVI.

Pete astui pimeätä tietä vihellellen, koiran juostessa hänen edellänsä. »Minä olin sittenkin tyhmä, että näin viivyttelin», hän ajatteli. »Minun olisi pitänyt mennä kotiin heti paikalla.»

Kaupunki oli nyt aivan äänetön, kadut tyhjät ja Pete alkoi juosta. »Katehan on nyt aivan yksin. Varmaankin oli se Nancy, jonka minä näin ihmisjoukossa rouva Beattyn seurassa. Kate oli tietenkin toimittanut hänet katsomaan juhlan menoa. Nyt on hän varmaankin jo palannut.»

Kun Pete läheni Jalavaharjua, pilkisti kuu puitten latvojen yli yläkerran akkunoihin niin, että ne näyttivät täysin valaistuilta. Mutta kun hän astui muutamia askeleita vielä, selvisi hänelle, että koko talo oli pimeä.

»Hän odottaa minua. Hän kuuntelee risahdustakin, siitä panen vaikka veikkaa.»

Nyt oli hän ehtinyt portille ja koira puuskutti hänen jaloissansa, koettaen kuonollansa avain porttia.

»Hiljaa, Tuomari, hiljaa nyt.»

Sitten hän avasi säpin aivan äänettömästi, astui varpaisillaan sisään ja sulki poriin takanansa yhtä hiljaa.

»Nytpä minä teen hänelle pienen kepposen; minä yllätän hänet.»

Hänen silmiinsä ilmestyi veitikkamainen pilke ja poikamaisen vallattomana hän hiipi kevyesti kuin kissa käytävää, melkein henkeänsä pidätellen ja varoen, ettei purskahtaisi nauramaan ääneen.

»Oma suloinen lemmikkini! Häntä ei toki saa mitenkään peloitella.»

Kun hän saapui eteiseen, heittäytyi hän nelinkontin ja alkoi naukua kuin kissa oven edessä. Sitten hän kuunteli korva oven pielessä. Hän odotti kuulevansa heikon huudahduksen ja Nancy Joen askelten sipsutuksen, kun hän tulisi ovea kohden. Mutta mitään ääntä ei kuulunut.

»Hän on yläkerrassa», hän ajatteli ja astui vielä ulos tarkastaaksensa taloa toiseltakin puolen. Yläkerran huoneissa ei ollut vähintäkään valoa.

»Nyt minä tiedän minkätähden siellä on pimeä. Nancy ei ole vielä tullut kotiin ja Kirry on nukahtanut keinutuoliin.»

Hän hiipi akkunaan ja koetti kurkistaa sisään arkihuoneeseen, mutta säleverhot olivat alhaalla, eikä hän voinut paljoa nähdä sisään sen kapeista raoista.

»Hän nukkuu, siinä se on. Talossa oli niin hiljaista ja hän nukahti pienokaista keinuttaessaan.»

Hän otti hiekkaa käteensä ja heitti sitä pikkuisen akkunaan. »Se johtaa ehkä hänen mieleensä kerrallisen tapauksen», hän ajatteli ja nauroi hiljaksensa henkeänsä pidätellen.

Sitten hän taaskin asetti korvansa akkunan pieleen ja kuunteli. Mitään ei kuulunut. Hän heitti vielä hiekkaa akkunaan ja odotti ajatellen, että hänen täytyisi kuulla hänen hengityksensä, mutta ei erottanut mitään. Silloin hän kiireesti riensi ovelle, sillä hänen leikkituulensa oli hävinnyt, ja hän koetti avata sitä. Ovi oli lukossa. Hän palasi akkunan luo takaisin.

»Kate!» hän huudahti hiljaa. »Kate, oletko sinä siellä? Etkö sinä kuule minua? Petehän täällä on. Älä pelkää, lemmikkini.»

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän kuuli meren hiljaiset mainingit rannan hietikolla. Koira oli hypännyt toisen akkunan penkille ja alkanut ulvoa.

»Mitä ihmettä tämä merkitsee? Hän ei ole voinut mennä ulos. Missään tapauksessa hän ei ole voinut ottaa lasta mukaansa. Missä on Nancy? Kuinka hän saattoi lähteä ja jättää hänet? Hän on luultavasti pyörtynyt jäätyänsä yksin; niin se varmaankin on käynyt.»

Hän koetti avata ikkunaa, mutta haat olivat lujasti kiinni. Hän koetteli toista akkunaa ja sitten hän palasi ovelle. Vielä hän yritti yläsalin akkunaa, johon hän ulottui nousemalla eteisen katolle, mutta mahdoton oli hänen saada sitäkään auki. Kun hän palasi arkihuoneen akkunaan oli vaalea verho käynyt synkemmäksi. Lamppu sisässä oli sammumaisillaan.

Kuun säteet pilkistivät häneen puiden lehtien lomitse. Hän löysi tulitikkuja taskustaan, jossa hän piippuaan piti, raapaisi tulta ja katsoi kittausta. Sitten hän kalvoi veitsen taskustansa ja alkoi vuolla ruudun välipuuta. Hänen kätensä vapisi ja löi hervottomana lasiin, niin että se helähtäen lensi alas. Sirpaleet haavoittivat hänen rannettansa, mutta hän ei tuntenut sitä enempää, kuin jos lasi olisi hänen kätensä asemasta vuotanut verta. Hän pisti kätensä sisään, avasi haan, työnsi verhon sisään ja kömpi huoneeseen. Kissa, joka istui huoneessa akkunan pielessä, puski päällänsä hänen kättänsä ja kehräsi.

»Kirry! Kate», hän kuiskasi.

Akkunasta tuleva tuulenhenki oli sammuttanut lampun ja ainoa valo pimeässä tuli riittyneestä hiilloksesta. Hän tuskin uskalsi astua jalkansa maahan peläten, että polkisi jotakuta. Kun hän vihdoin oli päässyt keskelle huoneen lattiata, seisoi hän siinä hajalla säärin, raapaisi toisella tikulla tulta, kohotti sen päänsä päälle ja katseli ympärilleen kuin olisi tullut outoon kellariin.

Ei näkynyt yhtään mitään. Lapsi havahtui viileän yöilman vaikutuksesta ja alkoi itkeä kätkyessä. Hän otti sen syliinsä, hyssytteli ja tyynnytteli sitä hellin sanoin, mutta murtuneella äänellä »Vaiti, lemmittyni, vaiti. Mamu tulee kyllä pian. Mamu tulee aivan tuossa paikassa.»

Hän sytytti kynttilän ja sen valossa etsi koko talon. Mitään merkkiä hän ei tavannut, ennenkuin tuli sänkykamariin, jossa huomasi, että Katen hattu ja päällystakki, joita hän arkena käytti, olivat poissa. Silloin hän tajusi, että ääretön onnettomuus oli häntä kohdannut ja hänen sydämensä murtunut. Epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa ja raskain askelin hän lähti alakertaan lopettaen etsintänsä.

Hän oli kaikin voimin koettanut viivyttää tätä epätoivon hetkeä, mutta nyt ei enää voinut sitä tehdä. Tyhjä talo ja lapsi, lapsi ja tyhjä talo; yksi ainoa selitys oli mahdollinen. »Hän on mennyt, lapsoseni. Hän on jättänyt meidät; hän ei tahtonut jäädä meidän luoksemme, Jumala hänelle anteeksi suokoon.»

Istahtaen tuolille pienokainen sylissänsä hän alkoi nyyhkyttää, samalla kuin lapsi itki — siinä istui kaksi lasta yhdessä itkien sydämensä murheita. Äkkiä hän hypähti seisoallensa. »Sitä minä en voi uskoa», hän ajatteli. »Kuka nainen voisi tehdä jotakin sellaista? Ei ole sellaista äitiä, jolla ei olisi enemmän sydäntä. Ja hänhän rakasti pienokaista ja minua myöskin — ja rakastaa, ja rakastaa vieläkin.»

Nyt hän ymmärsi kaiken. Hän oli sairas, ehkä sekapäinen, ehkäpä — Jumala häntä auttakoon — ehkäpä mielenhäiriössä. Sellaistahan tapahtuu naisille lapsen synnyttämisen jälkeen — olihan itse tohtori sanonut jotain sellaista. Ruumiillisten tuskiensa vaivaamana, mielikuvien peikon ahdistamana hän oli paennut lapsensa ja miehensä luota ja kodistansa, Jumala ties millaisten hirveiden ajatusten vainoamana. Mutta hän paranisi, hän tulisi takaisin. —

»Vaiti, lemmikkini, olepas nyt vaiti», hän kuiskaili hellästi. »Mamu tulee kyllä takaisin. Vaiti, lemmikki, hän kyllä tulee takaisin.»

Kuului lukon rapsahdus ja hän heittäytyi taaskin tuolillensa. Nancy tuli sisään hengästyneenä ja hikisenä.

»No, voi minun päiviäni, miten minä olen juossut», hän puuskutti aivan läkähtymäisillänsä.

»Sellaista tungosta ja melua ja elämää sinä et ole ikinä nähnyt, Kirry. Katsopas nyt minun parhainta sunnuntaihattuani, jota olen vain yhden kerran pitänyt. Se on ihan rutussa! Mutta ajattelepas nyt! Christin Killipin lapsi-parka on kuollut. Se kuoli juuri, kun juhla oli parhaimmillaan. Voi, hyvä isä kuitenkin! Juuri silloin kuin soitettiin »Voittavaa sankaria». Vaimoparka, hän oli aivan suunniltansa eikähän se ole ihmekään. Minä en voinut olla pistäytymättä sen raukan luokse — ja — — mikä ihme tuota lamppua vaivaa? Oletko se sinä, Kirry, siinä tuolilla? Petekö se on? No, missä sitten rouva on?»

Hän otti kohennuskepin ja kohta leimusivat hiilet kirkkaissa liekeissä. »Mikä ihme teitä vaivaa? Tehän olette nylkenyt rystyynne kuin perunan. Herra hyvästi siunatkoon, itkettekö te?»

Silloin Pete vastasi käheällä äänellä: »Koeta hillitä kieltäsi, Nancy, ja ota lapsi minulta.»

Hän otti lapsen häneltä, ja kun Pete nousi seisoalleen, näytti hän heikolta kuin vanha ukko.

»Hyvä isä siunatkoon», huudahti Nancy, »ikkunahan on myöskin rikki. Mitä on tapahtunut?»

»Ei mitään», murahti Pete.

»No, mikäs Kirrylle on tullut? Minä jätin hänet kotiin, kun menin ulos kello seitsemän.»

»Minä kuolen janoon, ihminen. Enkö voi saada jotakin juotavaa?»

Hän sai käteensä maitokannun pöydältä, jolle illallinen oli laitettu ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

»Hän on karannut — niin hän on tehnyt. Sen voin nähdä teidän kasvoistanne.»

Sitten Nancy juoksi portaan juurelle ja huusi: »Kirry! Kate! Katherine Gregeen!»

»Ole nyt vaiti», huudahti Pete ja työnsi hänet edemmäksi portaitten luota.

»Miksi te ette sitten puhu mitään», huudahti Nancy. »Jos teissä on kylliksi miestä kestämään totuuden, on minussa kylliksi naista kuulemaan sen.»

»Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle, Nancy», sanoi Pete nyrkkiänsä kohottaen. »Minä menen nyt tunniksi ulos ja niin kauaksi kuin olen poissa, sinä jäät lapsen luokse etkä puhu sanaakaan kenellekään.»

»Nyt sen tiedän», huudahti Nancy. »Sentähden hän sellaisella kiireellä ajoi minua ulos. No, voi minun päiviäni! Mutta minkätähden te jätitte tänä aamuna hänet sen miehen kanssa kahden?»

»Kuuletko sinä, nainen, mitä sinulle sanon?» sanoi Pete. »Älä virka yhdellekään ainoalle ihmiselle halaistua sanaa. Minun murheeni on nyt jo kyllin suuri. Jos sinä avaat suusi, olet kuoleman oma.»

Sitten hän lähti ulos horjuen, kompastellen ja kumarassa. Hänen hattunsa oli lattialla, hän oli mennyt paljain päin.

Hän riensi Sulbyyn. »Siellä hän on», hän ajatteli. »Missä muualla hän voisi olla? Onneton, erehtynyt lapsi on ikävöinyt kotiinsa.»