XVI.

Palattuaan Tynwaldista Philip viivytteli kauan omassa huoneessaan. Usein hän asteli akkunaan, joka oli puoliksi auki, sillä ilma oli raskas ja tukahduttava. Ulkona oli sää sumuinen, sade valui virtanaan, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Vesi oli valellut hautakivet märiksi. Pisarat tippuivat puitten oksista. Kirkkotarha oli autio ja yksinäinen. Sen nurkassa oli neliskulmainen lautalevy, jolla haudankaivaja tavallisesti peitti avonaiset haudat. Hänen katsoessaan heitettiin rautaportti auki ja hautajaissaattue astui sisään. Siihen kuului vain kolme henkilöä, ja honkainen arkku oli maalaamaton. Yksi näistä kolmesta oli haudankaivaja, toinen oli pappi ja kolmas oli poliisi. Haudankaivaja ja poliisi kantoivat arkkua kirkon ovelle, jonka itse pappi avasi. Sitten hän palasi takaisin kirkkoon ja nämä kaksi seurasivat häntä. Hetkistä myöhemmin kuului kolme kirkonkellon läppäystä. Muutamien minuuttien kuluttua hautajaissaattue ilmestyi uudestaan. Se lähestyi kirkkotarhan nurkassa olevaa hautaa. Kansilauta nostettiin pois, arkku laskettiin alas, poliisi kohotti puoliksi kypäräänsä ja haudankaivaja vei huolettomasti kätensä hatun lipalle. Nyt avasi pappi kirjansa ja vihdoin hän sulki sen. Hautaustoimitus oli ohi. Haudankaivaja työskenteli vielä puolisen tuntia yksinänsä sateessa luoden mullan takaisin hautaan.

»Joku yksinäinen raukka», ajatteli Philip, »jokin koditon, nimetön, onneton raukka, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää.»

Äänettömin askelin hän hiipi lattian yli portaan juurelle, jotka veivät yläkertaan. Hän kulki kuin varas tai varjo. Päästyään yläkertaan hän koputti raskaalla kädellä siihen oveen, joka oli juuri hänen ovensa yläpuolella ja naisääni vastasi sisältä koputukseen:

»Kuka siellä on?»

»Minä se vain olen», vastasi Philip. »Minä tulen tervehtimään sinua.»

Ja niin hän avasi oven ja hiipi sisälle huoneeseen. Tämä huone oli aivan samanlainen kuin hänen omansa, hieman matalampi vain ja täällä oli myöskin vuode. Muuan nainen seisoi selkä akkunaan päin aivan kuin juuri olisi kääntynyt ympäri katseltuansa ulos kirkkomaalle. Se oli Kate. Hän oli tiennyt Philipin tulevan ja odottanut häntä. Mutta nähtyänsä hänet hän joutui aivan hämilleen. Kun Philip astui lattian yli hänen luoksensa, hän horjui, ja Kate kohotti katseensa häneen.

»Oletko sinä sairas?» hän sanoi. »Istuhan nyt. Kutsunko minä lasin konjakkia?»

»Ei», vastasi Philip. »Meillä oli ankara päivä Tynwaldissa — joitakin ikävyyksiä — kiihtymystä — minä olen väsynyt, siinä kaikki.»

Hän istahti sängynlaidalle ja tuijotteli ulos, jossa leijailevat kuuropilvet ympäröivät neliömäistä kirkontornia, kuten häilyvä harso.

»Minä olin Ramseyssä toissa päivänä», hän virkkoi, »siitä minä tulin sinulle kertomaan.»

»Ah!» pääsi Katelta ja hän puristeli käsiänsä ja tuijotteli hänkin ulos. Sitten hän kuiskasi vapisevalla äänellä: »Onko äiti tervennä?»

»On, minä en kyllä nähnyt häntä, mutta — kyllä hän on terve ja hyvin sankarillinen.»

»Ja − ja −» sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun, »ja kuinkas Pete jaksaa?»

»Hyvin, — kyllä hän on terve ainakin ruumiillisesti.»

»Tarkoitatko sinä, että hänen sydämensä on murtunut?»

Syvään huoaten Philip vastasi: »Kuullessaan hänen puhuvan luulisi, että hän on erinomaisen iloinen ja hyvällä tuulella.»

»Entäs pikku Katherine?»

»Hän voi myöskin hyvin. Minä en nähnyt häntä valveilla. Oli myöhäinen ja hänet oli pantu jo vuoteeseen. Hän oli punaposkinen, terve ja kaunis.»

»Minun suloinen pikku lemmikkini! Oliko hän myöskin puhdas? Pitävät kai ne hänestä huolla? Eivätkös pidäkin?»

»Parempaa huolta hänestä ei voitaisi pitää.»

»Minun rakas, oma pikku lemmikkini! Onko se kasvanut?»

»On. Puhuivat, että hänelle pitäisi pian laittaa lyhyet hameet. Nancy on kuin toinen äiti hänelle.»

Katen jalka hiveli levottomana lattiaa. »Oh! Miksi ei hänen oma äitinsä voi — —» hän alkoi ja lisäsi sitten vapisevalla äänellä: »mutta eihän se käy päinsä, pelkään… Ovatko hänen silmänsä muuttaneet väriä? Ovatko ne yhä siniset? Mutta hänhän nukkui kuten sanot. Oma, rakas lapseni! Oliko silloin hyvin myöhäinen? Kello yhdeksänkö? Täsmälleen yhdeksän? Minä ajattelin häntä juuri sinä hetkenä. Se on totta, minä lakkaamatta häntä ajattelin, ja minä muistan sen myöskin, sillä kello löi silloin. Nyt hän on pienessä vuoteessansa, minä ajattelin, hänet on pesty ja hän on puhdas ja oi, kuinka kaunis hän on yöpuvussansa, jonka pitsikaulus on poimutettu. Oma suloinen enkelini!»

Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista. »Luuletko sinä, että minä enää milloinkaan saan häntä nähdä… Tuntisinkohan hänet… Mutta hyödytöntähän on sitä ajatella. Onko hänen tukkansa samanlainen kuin… Minkä värinen hänen tukkansa on, Philip.»

»Vaalea, aivan vaalea, aivan samanlainen kuin minun oli — —».

Kate pyörähti ympäri ja katsoi suoraan Philipiä silmiin huudahtaen: »Philip, Philip, oi, miksi en itse saa hoitaa lemmikkiäni? Hänen olisi täällä niin hyvä olla. Minä voisin viihdyttää häntä, että hän olisi aivan hiljaa. Oh, hän ei ollenkaan sinua häiritse ja minä olisin niin onnellinen, jos olisi pikku Kateni seuranani. Aika on joskus niin pitkä. Philip, ja minä leikkisin hänen kanssaan päiväkaudet. Ja sitten iltaisin, kun hän olisi pienessä vuoteessansa, minä laittaisin hänelle pieniä sukkia ja vaatteita — hameita ja pieniä esiliinoja ja —»

»Mahdotonta, Kate, aivan mahdotonta!» sanoi Philip.

Kate kääntyi taaskin akkunaan. »Niin», hän huokasi nyyhkyttävällä äänellä. »Minä luulen, että minun täytyisi hänet varastaa saadakseni hänet tänne. Voi, ajattelehan kuitenkin! Äiti varastamassa omaa lastansa. Oi, armollinen taivas. Onko syntini niin suuri, etten voi lähestyä viatonta lastani. Oi, lapseni, suloinen lemmikkini, oma pikkuinen Katherineni!»

Hänen rintansa aaltoili ja hän lisäsi miltei ankaralla äänellä: »Ja tietysti kaikki pitävät minua huonona äitinä, koska olen jättänyt hänet toisien hoidettavaksi, toiset saavat rakastaa häntä. Saavat nähdä hänet päivästä päivään, kylvettää hänen suloisia ruumistaan ja kammata hänen keltaisia hiuksiaan. Katsella hänen pieniin sinisiin silmiinsä ja nähdä hänen kauniit suloiset liikkeensä — oh, niin, niin», hän sanoi ja hänen kiihkonsa kasvoi. »Tietenkin, sellaisena he minua pitävät.»

»He eivät ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää, Kate. Heidän ajatuksensa sinusta ovat hyvät ja ystävälliset.»

Kate katsoi taaskin ulos, jossa satoi lakkaamatta, ja sanoi sitten tuskin kuuluvasti: »Vieläkö Pete kertoo sitä samaa juttua — että minä olen lähtenyt pois vain vähäksi aikaa — että minä tulen takaisin?»

»Hän kirjoittelee nyt kirjeitä itsellensä ja kertoo niiden tulevan sinulta.»

»Minulta?»

»Luonnollisesti ja yksinkertaisesti hänen omalla tavallansa — ne ovat täynnä rakkautta ja onnea — »Minä olen niin onnellinen ja minun on niin hyvä olla — se on kerrassaan surkuteltavaa. Hän on aivan kuin lapsi — hänen mieleensä ei johdu epäillä mitään. Sinä olet nyt terveempi ja huvittelet mielesi mukaan ja pian sinä muka tulet takaisin kotiin. Sinä lähetät suudelmia ja lahjoja lapsellesi ja terveisiä kaikille tutuille. Siellä oli terveisiä myöskin minulle. Sinun uskollinen ja rakastuva vaimosi − se on kauheata.»

Kate peitti kasvonsa molemmilla käsillänsä. »Ja kertooko hän sitä kaikille?»

»Kertoo, sitä vartenhan kirjeet ovat olemassakin. Hän ajattelee. että hän säilyttää sinun nimesi puhtaana ja tahrattomana ja paikkasi vapaana, niin että voit palata, milloin haluat, eivätkä juorujen puheet sinuun yllä.»

»Oh! Minkätähden sinä kerrot kaikkea tuota minulle? Se vetää minua takaisin hänen luokseen. Ja myöskin lapseni vetää minua takaisin… Näyttikö hän noita kirjeitä sinulle?»

»Hän teki vielä pahempaakin, Kate — paljoa pahempaa — hän pani minut vastaamaan niihin. Vastasin yhteen tässä muutamana iltana. Oh, kun ajattelen sitä! Rakas vaimo. Olen äärettömän iloinen saatuani sinun tervetulleen kujeesi. Jumala tietää, miten saatoin pitää kynää — olin aivan pyörällä päästäni ja olin vähällä tulla hulluksi. Hän kertoi sinulle kaikenlaisia uutisia − isästäsi, Mummista ja kaikista muista. Sen hän teki omalla reippaalla tavallansa — vanha Pete-parka. Hän on iloisin, päivänpaisteisin sielu, mitä on olemassa. Tuomari pistäytyy täällä katsomassa meitä silloin tällöin — kun toivoo, että sinä olet nyt terveempi, kun olet vähäksi, aikaa päässyt pois kotoa. Se oli kauheata — kauheata. Rakkahin Kirry! Minä ikävöin sinua kuollakseni — vielä pahemmin kuin Kimberleyssä. Tule siis pian kotiin, oma uskollinen, pikku vaimoni. Tule hullun, vanhan miehesi luokse, sillä muuten hänen sydämensä halkeaa ikävästä.»

Hän hypähti seisoallensa ja alkoi harpata edestakaisin lattialla. »Mutta mitä varten minä kerron kaikkea tätä sinulle? Minun pitäisi itse kantaa kuormani.»

Katen kädet olivat pudonneet kasvoilta alas ja hänen piirteistään hohti suuri rakkaus ja osanotto. »Ja täytyikö sinun kirjoittaa kaikkea tuota.»

»Oh, ei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Hän ei tahtoisi tuottaa ikävyyksiä kenellekään. Hän ei voinut uneksia, että jokainen sana poltti kuin rauta sydäntäni.»

Hänen äänensä painui ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. »Mutta minusta tuntui niinkuin paholainen olisi mennyt häneen ja kuiskaillut hänelle, kuinka minua oli kidutettava — aivan kuin julmin tyranni olisi antanut kynän käteeni ja pakottanut minua kirjoittamaan oman kuolemantuomioni. Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi — en voinut sitä auttaa — niin, minusta tuntui sinä hetkenä kuin — — oh, mitä minä puhunkaan?»

Hän seisahtui, istahti takaisin vuoteen reunalle ja painoi päänsä käsiinsä. Kate hiipi hänen luoksensa ja istahti hänen vierellensä. »Philip», hän kuiskasi, »minä saatan sinut turmioon. Niin, minä turmelen koko sinun elämäsi. Minä, joka tahdoin nähdä sinut suurena ja puhtaana — ja puhdassydämisenä — minä olen syypää sinun onnettomuuteesi. Jos minä jään kauemmaksi tänne, Philip, on se sinun tuhosi. Kukaan ei käy tervehtimässä sinua. Sinä olet sulkenut ovesi kaikilta… Minä kuulin sinun tulevan eilen illalla, Philip. Minä kuulen sen joka ilta. Kyllä minä kaiken tiedän. Oh! Lopuksi sinä alat vihata minua — minä tiedän, että niin tulee käymään. Miksi sinä et lähetä minua täältä pois? Sinun on parempi lähettää minut ajoissa pois täältä. Ja sitäpaitsi, onhan yhdentekevää, missä minä olen. Sillä vaikka me asumme samassa talossa, me emme kuitenkaan koskaan tapaa toisiamme. Lähetä minut heti paikalla pois, nyt ennenkuin on liian myöhäistä.»

Philipin kädet putosivat alas ja hän haparoi hänen kättänsä, mutta hän varoi katsomasta häntä silmiin. »Me olemme molemmat kärsineet. Kate. Me emme koskaan voi vihata toisiamme — me olemme molemmat kärsineet toistemme puolesta.»

Kate puristi lujasti sitä kättä, jonka toinen oli hänelle avannut, kuiskatessaan: »Sittenhän sinä et koskaan minua hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.»

»En koskaan, Kate, en koskaan», vastasi Philip. Ja päästäen pidätetyn huudahduksen Kate kiersi kätensä hänen kaulaansa.

Sade valui yhä virtoinaan ja loristen juoksi se katolta ja vesitorvista.

»Mutta mitä meidän on tehtävä?» kysyi Kate.

»Jumala tietää», vastasi Philip.

»Mitä meistä tulee, Philip? Emmekö me enää koskaan voi hymyillä toisillemme? Me emme koko elämämme aikaa jaksa kantaa tällaista kuormaa. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna ja niin vuodesta vuoteen — täytyykö sen tällä tavalla jatkua elämämme loppuun asti? Onko tämä elämää? Eikö ole mitään, mikä voi tehdä tästä lopun?»

»On, Kate, on. On olemassa yksi, joka voi tehdä siitä lopun — vain yksi.»

»Tarkoitatko sinä — kuolemaa?»

Philip ei vastannut. Kate nousi hitaasti hänen viereltänsä ja palasi akkunaan, nojasi otsansa pielilautaa vasten ja katseli alas autioon kirkkotarhaan, jossa haudankaivaja sateessa lopetteli työtänsä. Äkkiä hän katkaisi hiljaisuuden. »Philip», hän sanoi, »minä tiedän, mitä meidän on tehtävä. Minä ihmettelen suuresti, miksi emme ole ennen tulleet sitä ajatelleeksi.»

»Mitä se on?» kysyi Philip.

Kate seisoi hänen edessänsä kiivaasti huohottaen.

»Sano Petelle, että minä olen kuollut.»

»Ei, ei, ei!»

Kate otti hänen molemmat kätensä. »Kyllä, kyllä», hän päätti.

Philip käänsi päänsä pois hänestä. »Kate, mitä sinä sanot?»

»Mikä voi olla luonnollisempaa kuin se? Ajattelehan vain jos sinä olisit ollut joku toinen, olisi varmasti nyt jo niin käynyt. Sinä olisit vihannut minua sentähden, että minä olen vetänyt sinut alas petoksen liejuun, sinä olisit hylännyt minut ja minun olisi täytynyt menehtyä ja joutua turmioon. Oh, kyllä minä sen kaiken näen — juuri niinkuin kaikki olisi todella tapahtunut. Yksinäinen ikävä huone jossain — yksin — kuihtuen — kuollen — tuntemattomana — nimetönnä — unohdettuna — —.»

Philipin silmät harhaillivat ympäri huonetta. »Se tappaa hänet. Jos hänen sydämensä voi murtua, tämä murtaa sen», hän sanoi.

»Hän on elänyt kuitenkin kovempienkin iskujen jälkeen, Philip. Luuletko sinä, ettei hän ole kärsinyt? Huolimatta iloisista puheistansa ja huolettomasta käytöksestänsä, kirjeistänsä ja lahjoistansa, luuletko sinä, ettei hän kärsi?»

Philip irroitti kätensä ja alkoi taas kävellä huoneessa edestakaisin, pää riippuen rinnoilla ja kädet ristissä selän takana.

»Hirveätä on pettää häntä tuolla tavalla», hän huokasi.

»Ei, Philip, vaan ystävällistä. Kuolema ei ole hirveä, sen iskemät haavat paranevat, ne eivät vuoda ikuisesti verta. Kun hän kerran saa kuulla, että minä olen kuollut, hän ehkä hetkisen itkee ja sitten» — hän tukahdutti nyyhkytyksensä — »sitten on kaikki ohi. »Tyttö parka», hän ehkä sanoo, »häntä voidaan syyttää paljosta. Minä rakastin häntä kerran, enkä tehnyt hänelle mitään vääryyttä. Mutta nyt hän on mennyt ja hän oli minun pikku Katherineni äiti — unohtakaamme kaikki hänen virheensä — −»

Philip ei ollut kuullut hänen puhettansa; hän seisoi akkunan ääressä alas tuijotellen. »Sinä olet oikeassa, Kate; luulen, että sinä varmaankin olet oikeassa, Kate.»

»Siitä olen aivan vanna.»

»Hän saattaa kärsiä siitä paljon, mutta hän pääsee sen ohi.»

»Aivan varmasti ja sinä Philip — hän ei kiduta sinua enää sen jälkeen. Ei enää kirjeitä, ei mitään lahjoja, ei terveisiä — —»

»Minä teen sen — huomeniltana minä sen teen», päätti Philip.

Kate avasi sylinsä ja huusi: »Suutele minua, Philip. Suutele minua. Me elämme taaskin. Me saamme nauraa yhdessä — suutele minua, suutele minua.»

»Ei vielä — vasta kun tulen takaisin.»

»Olet oikeassa — vasta kun tulet takaisin.»

Hän vajosi nojatuoliin itkien ilosta ja Philip hiipi ulos aivan kuin oli tullutkin, äänettömin askelin kuin varas tai varjo.

Kun ihminen, joka ei ole paatunut rikoksentekijä, joutuu viettämään tuollaista kaksinaista elämää, hän hyväksyy millaisen valheen tahansa, kun vaan sillä voi peittää totuuden, joka tuntuu tuottavan hänelle häpeää ja tuskaa. Hän saattaa olla viisas ihminen kaikissa muissa asioissa, hän voi olla teräväjärkinen, voi nähdä asiat kaikilta puolilta, hän voi myöskin olla viekas, mutta tässä suhteessa — kun on kysymys hänen kunniastansa, hänen maineestansa ja hänen omasta turvallisuudestansa, hän epäilemättä tekee erehdyksiä, tyhmyyksiä, jopa suoranaisia hulluuksia. Sellainen on luonnon kosto. Sellainen on Jumalan oma tuomio.