XVIII.
Reading edition
Niillä päivällisillä ei Philip paljoa syönyt. Levottomana, hajamielisenä ja melkein tylsänä hän koetti kaluta kananpojan täkkää, kuten mies, joka on joutunut vararikon partaalle eikä epätoivoissansa enää mistään välitä. Silloin tällöin hän oli pysähtynyt kuin kuuntelemaan askeleita tai ääniä, mutta sitten hän taas oli naurahtaen hillinnyt itseänsä.
Nan-täti oli selittänyt hänen merkillisen käytöksensä johtuvan päivän suurista tapahtumista. Hän oli asettanut hänen lautaselleen kaikenlaista hyvää ja koettanut saada hänet unohtamaan kaiken liverrellen hänelle lakkaamatta heidän istuessaan kattolampun alla.
»Miten herttaisesti sinä, Philip, esiinnytkään, kun et unohda Peteä menestyksesi parhaimpanakaan päivänä. Hän on todellakin oikein kelpo mies. Hänen sydämensä varmaan murtuisi, jos sinä laiminlöisit häntä. Tietysti hän on yksinkertainen kuin pieni lapsi eikä hän ole saanut. mitään kasvatusta, mutta — —»
»Pete on kyllin arvokas kenen ystäväksi tahansa, täti hyvä.»
»Ystäväksi, niin, mutta sinun täytyy myöntää, ettei hänestä juuri seuraihmiseksi — —»
»Jos hän on yksinkertainen, on se sitä luonteen yksinkertaisuutta, joka on liian suuri välittääkseen pikkuseikoista.»
»Se jalo sielu! Hän ei ole yhtään mustasukkainen sinusta, Philip.»
»Sellaiset tunteet ovat kaukana hänestä, täti.»
»Hän on kaikissa tapauksissa sinun täysi serkkusi, Philip. Sitä ei voi kieltää. Kuten hän sanoo, virtaa hänen suonissansa Christianien verta.»
Keskustelu kääntyi toiselle polulle. Nan-täti alkoi puhua toisesta Peteristä, Ballawhainen Peter Christianista. Tämä oli tuon suuren herran nöyryytyksen päivä. Poika, jota hän niin suurella rakkaudella oli hellinyt, oli joutunut häpeään. Kuinka paljon Nan-täti yrittikin ei hän jaksanut hillitä sydäntänsä. Hän ei voinut karkoittaa voimakasta epäjalouden tunnetta. — Sisimmässä sielussansa tämä herttainen pikku olento oli hyvin mielissään, että niin oli käynyt.
»Surullista se on», hän virkahti huoaten. »Liikuttavaa on nähdä, miten isä — vaikkapa itsekäskin isä — joutuu turmioon rakkaudesta kiittämättömään poikaansa. Se pahoittaa suuresti minun mieltäni. Mutta kuusi vuotta sitten minä varoitin häntä. Sen kai nyt sinäkin hyvin muistat?»
Philipin ajatukset harhailivat kaukana. Kangastuksena hän näki sielussaan, miten Pete meni kotiinsa, löysi hylätyn talon, tyhjän kätkyen. Ystävästä oli tullut yksinäinen, lohduton ja murtunut mies.
He nousivat pöydästä ja menivät pieneen seurustelukamariin, Nan-täti nojaten Philipin käsivarteen. Hän asteli pianon ääreen ja lauloi ilostuttaaksensa häntä hiukan värisevällä äänellänsä muutaman vanhan laulelman:
»Suruissansa käkiemo haukan töitä sätti. Pesän hajoitti ja pojat kaikkiin tuuliin mätti.»
Aivan kuin pelästyen Philip hypähti äkkiä ylös ja kuiskasi käheästi: »Eikö tuo ole hänen äänensä?»
»Kenen, rakkaani?»
»Peten?»
»Missä, kultaseni?»
»Eteisessä.»
»Minä en kuule mitään. Minä katson kuitenkin. Ei, Pete ei ole täällä. Mutta kuinka kalpea sinä olet, Philip! Mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään», sanoi Philip. »Minä vain ajattelin — —»
»Ota lasi viiniä, rakkaani, tai vähän konjakkia. Sinä olet uuvuttanut itsesi loppuun tänä päivänä eikä se ole ihmekään.»
»Niin kai, minä menen heti nukkumaan.»
»Niinkö pian! Se kai kuitenkin lienee parasta. Unta sinä tarvitset, sen näkee sinun silmistäsi. Martha! Onko tuomarin huoneessa kaikki kunnossa? Kaikki, lamppua vaille, niinkö? Vie lamppu ylös, Martha. Philip, juothan sinä ensin vähän konjakkia ja vettä? Minä itse tuon sen sinun huoneeseesi, sinä voit tarvita sitä yölläkin. Mene sinä edellä, rakkaani. No, no, kyllä sinun nyt täytyy. Luuletko sinä, että minä annan sinun portaissa huomata, miten vanha minä olen? Ah, ei minun tarvinnut nojailla käsipuihin, kun ensi kertaa Ballureen tulin!»
Päästyään portaan yläpäähän Philip kääntyi mennäksensä omaan vanhaan huoneeseensa, jota hän oli käyttänyt sänkykamarinaan poikavuosistaan asti samoin kuin hänen äitinsä isä, kapteeni Billy ennen häntä.
»Ei, sinne sinua ei panna täksi yöksi, Philip. Kas — tuonne! Mitäs sanot tästä?»
Täti avasi vastapuolella olevan oven ja lämmin loimu takasta hohti sieltä vastaan.
»Minun isäni huone», virkahti Philip ja astui askeleen takaisin.
»Oh, minä olen tuulettanut sitä eikä se ole ollenkaan turmeltunut, vaikka onkin ollut asumattomana niin kauan. Lämmin kuin pikkuinen pesä. No, katsos, henki ei yhtään höyryä. Tule!»
»Ei, täti, ei!»
»Pelkäätkö sinä aaveita? Täällä elää vain yksi henki, Philip, ja se on rakkaan isäsi muisto eikä se suinkaan vahingoita sinua.»
»Mutta tämä paikka on liian pyhä. Ei kukaan ole nukkunut täällä sen jälkeen kuin − −.»
»Siihen on ollut omat syynsä, rakkaani. Mutta nyt sinä olet täyttänyt isäsi toiveet ja tämän jälkeen se on oleva sinun huoneesi. Ah, jospa hän itse voisi sinut nähdä, miten ylpeä hän olisikaan! Onneton isäraukkasi! Ehkäpä hän näkeekin. Kuka tietää — ehkä — suutele minua, Philip. Katso millainen vanha hupakko minä olen! Minä olen niin onnellinen, etten voi olla itkemättä. Mutta muista nyt, sinun täytyy tulla nukkumaan tähän huoneeseen joka kerta, kun sinä istut käräjiä Ramseyssä. Minä en salli sinun enää kauemmin pitää Jalavaharjua sinä paikkana, jonne vetäydyt lepäämään. Puhuimme mustasukkaisuudesta. Jos nyt Pete ei olekaan mustasukkainen, minä tiedän erään, joka on — tai ainakin pian tulee. Mutta Philip, Philip Christian — —?»
»Mitä niin?»
Vanhat suloiset kasvot saivat juhlallisen ilmeen. »Suurimmallakin ihmisellä on omat huolensa, epäilyksensä ja vaikeutensa. Se onkin aivan luonnollista — niinhän täytyy ollakin julkisessa elämässä. Älä kuitenkaan epäile tulla tänne milloin ikinä huolet sinua kohtaavat. Sitä vartenhan on ihmisellä koti, Philip. Siellä on rauhaa ja turva, kun paha maailma tahtoo loukata ja haavoittaa. Siellä on onnen satama, rakkahin, jossa sinua kohtaavat muistot isästä ja äidistä ja oman viattoman lapsuutesi ajasta — ja jossa sinulla on vanha höperö täti pahanen, joka ajattelee sinua yötä ja päivää ja on niin hullu ja hupakko — ja — ja rakastaa sinua enemmän kuin ainoakaan ihminen maailmassa.»
Philip sulki vanhan tätikullan syliinsä, mutta ei ollut kuullut, mitä hän oli sanonut. Hän loi kauhistuneen katseen akkunaan ja kuiskasi hiljaa ja kiihkeästi: »Etkö kuule askeleita hietikolta?»
»E-n, en! Sinä olet kovin hermostunut tänä iltana, Philip. Pane vuoteeseen ja lepää. Kun olet nukkunut, hiivin minä takaisin ja katselen sinua.»
Hän jätti hänet, ja Philip katseli ympärilleen. Koko maailmassa hän ei olisi löytänyt paikkaa, joka olisi kauhistuttanut häntä enemmän kuin tämä. Se oli kuin hauta täynnä kuolleita muistoja — hänen kuolleesta isästään ja äidistään, hänen kuolleesta nuoruudestaan ja viattomuudestaan, hänen surmatusta ystävyydestään ja raadellusta omastatunnostaan.
Tulisijan yläpuolella riippui hänen äitinsä muotokuva. Se esitti kaunista nuorta tyttöä, jonka nuorekas iho hohti, kirkkaat ruskeat silmät säteilivät ja täyteläiset huulet hymyilivät. Philip värisi katsellessansa sitä. Kuva oli kuin hänen oma aaveensa, joka naisellisessa haamussa katseli häntä.
Sitä vastapäätä sängyn yläpuolella oli hänen isänsä muotokuva. Silmät olivat täynnä elämää ja kasvot olivat pyöreät, huulilla väreili hellä hymy. Mutta Philip ei voinut nähdä sitä sellaisena kuin se oli. Hänestä näytti, että sen tukka oli takkuinen, pitkä ja kostea kuin jouhista, kasvot olivat kalpeat ja sisäänpainuneet, silmät tuijottivat kuin lamput sumun läpi, revitty paidankaulus jätti kaulan paljaaksi ja huulet olivat auki, että ilmaa pääsi huohottavaan rintaan.
Akkunan luona oli pieni vuode, jossa hän kerran oli nukkunut Peten kanssa ja josta hän aamulla oli nauraen ponnahtanut ylös. Mihin hän käänsikin silmänsä, häntä kohtasivat varjot hänen hukatusta ja haudatusta elämästään. Ja Nan-tädin raikkaus oli ylpeänä ja onnellisena tuonut hänet tähän kidutuskammioon!
Ulkona oli yö viileä ja tyyni, mutta täällä sisällä oli vieläkin hiljaisempaa — aivan kuin haudassa. Siellä oli kyllä kello, mutta se ei käynyt, ja linnun häkki oli siellä myös, mutta se oli nyt tyhjänä.
Philip luuli kuulevansa koputuksen talon ovelta. Kun kukaan ei avannut, hän soitti palvelustyttöä. Kevyesti ja hymyillen tämä sipsutti portaita ylös.
»Ettekö kuullut koputusta pääovelta, Martha?»
»En, herra», vastasi tyttö.
»Omituista! Kerrassaan omituista! Minä olisin voinut vannoa, että se oli herra Quilliamin koputus.»
»Saattoi ehkä olla. Minä menen heti katsomaan.»
»Ei tarvitse. Minun korvissani humisee tänä iltana ja se saattoi kyllä johtaa minut harhaan.»
Tyttö jätti hänet. Hän riisui kengät jaloistansa ja alkoi hiipiä ympäri huonetta aivan kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin luvatonta. Joka kerran kun hänen katseensa sattui isän muotokuvaan, hän painoi päänsä alas ja kääntyi toisaalle. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Tällä kertaa nämä äänet eivät olleet kuvittelua. Hän avasi hiljaa oven ja kuunteli. Siellä oli Pete. Martha vastasi hänen kysymyksiinsä. Nan-täti kutsui häntä sisään, mutta Pete vastasi iloisella äänellä »ei, ei», ja meni tiehensä. Puutarhan portti helähti ja eteisen ovi suljettiin äänettömästi. Silloin Philip sulki hiljaa oman huoneensa oven.
Pian tämän jälkeen avasi Nan-täti sen uudestansa. Hänellä oli kädessänsä sytytetty kynttilä.
»Sehän on kerrassaan omituista, Philip. Martha sanoi sinun kuulleen Peten koputuksen ja juuri sillä hetkellä hän nousi tänne mäkeä ylös. Hän oli vielä kovin merkillinen ja näytti villiltä. Hän kysyi, oliko kukaan ollut täällä kysymässä häntä, aivan kuin jonkun olisi ollut määrä olla. Ei antanut minun kutsua sinua ja meni pois nauraen ihan tyhjälle. Todellakin, ellen minä tuntisi häntä vakavaksi mieheksi — —»
Philip tunsi mielensä murheelliseksi ja alkoi väristä vilusta. Äkillinen mielijohde valtasi hänet kokonansa. Se oli kuin salainen pelko, joka saa rikoksentekijän menemään katsomaan, kun hänen murhaamaansa uhria tutkitaan.
»Jotakin on hullusti», hän virkahti. »Missä minun kenkäni ovat?»
»Aiotko lähteä Jalavaharjuun, Philip? Vahinko, että kyytimies ehti ajaa takaisin Douglasiin. Eikö sinun olisi parasta lähettää Martha sinne? Voihan olla, että kuvittelin turhia. Mitä kannattaa turhan vuoksi tulla levottomaksi? Sinä olet aivan liian helläsydäminen sen sinulle sanon.»
Philip juoksi portaita alas kuin ihminen, joka pakenee kidutusta. Vetäessään eteisessä päällystakkia yllensä hän alkoi miettiä, mikä häntä odotti, jos hän lähtisi. Hänen tuli mennä Peten luo ja olla olevinaan kuin ei mitään tietäisi. Hänen tulisi kuunnella Peten kertomusta ja teeskennellä hämmästystä; hänen tulisi lohduttaa Peteä ehkä auttaa häntä etsinnässä, sillä hän ei uskaltaisi olla auttamatta — hänen tulisi astella Peten rinnalla ja etsiä jotakin, vaikka varmasti tietäisi, etteivät mitään löytäisi. Hän näki itsensä matelevan katuja kuin käärme ja osa, jota hänen tulisi näytellä, inhoitti häntä. Hän palasi yläkertaan takaisin.
»Tarkemmin asiaa ajatellen sinä voit olla oikeassa, tätikulta.»
»Siitä olen ihan varma.»
»Jos on tapahtunut jotakin vakavaa, hän kyllä vielä palaa tänne.»
»Palaa, sen takaan.»
»Jos Pete on saanut joitakin huolia, hän kyllä kertoo niistä minulle ennenkuin muille.»
»Siinä nyt ei voi olla mitään erikoista, minä vain otaksuin turhia. Ehkä hän on ottanut lasin liikaa eikä sitä suinkaan voi pitää suurena rikoksena tällaisena päivänä, kun ajattelee, miten ylpeä hän on ollut sinusta, Philip. Ajattelenpa mielessäni, ettei hän voisi olla ylpeämpi ja onnellisempi, jos hän itse kulkisi sinun saappaissasi.»
»Hyvää yötä, täti», sanoi Philip voimiansa ponnistaen saadakseen tukahtuneen äänensä kuuluville.
»Hyvää yötä, rakas poikani. Nyt minä menen nukkumaan ja pyydän hartaasti, että sinä teet samoin.»
Jäätyään yksin Philip tapasi itsensä nojaamassa tulisijan reunaan ja tuijottelemassa isänsä muotokuvaan. Hän alkoi vertailla itseänsä isäänsä. Hän itse oli päässyt tarkoituksensa perille, isä oli epäonnistunut. Seitsemänkolmattavuotiaana hän oli tuomari kaikesta huolimatta; kolmenkymmenen vanhana hänen isänsä oli kuollut murtuneena miehenä. Hän oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt; hän oli kohonnut esi-isäin kunnioitettuun asemaan. Mutta kuinka alhainen ja kelvoton hän sittenkin oli verrattuna tuohon mieheen, joka ei ollut päässyt mihinkään, vaan menettänyt kaiken!
Hänen isänsä ei voinut moittia itseänsä muusta kuin epäonnistumisestansa, mutta hänen mieltänsä painoi kunniaton teko. Hänen isänsä oli erehtynyt, mutta hän itse oli tehnyt rikoksen. Jos hänen isänsä olisi tahtonut pettää rakastettunsa ja ystävänsä, hän olisi voinut onnistua. Hän itse oli päässyt päämääräänsä pettämällä molemmat. Siksi että hänen isänsä oli ollut horjumattoman hyveellinen, hän oli sortunut. Itsekkyyden palvonta oli kohottanut hänet korkeaan asemaan. Hänen isänsä oli ennen muuta ajatellut rakkautta, totuutta ja oikeudenmukaista elämää ja siksi menettänyt perintönsä, asemansa ja ihmisten mielisuosion. Maailma oli kieltänyt hänen isänsä, koska tämä ensin oli kieltänyt maailman. Mutta se oli avannut sylinsä hänelle, hänelle se oli osoittanut suosiotansa ja kohottanut ylistyshuutoja ja hänet se oli kruunannut kunnialla. Ja kuitenkin, onneton mies, parempi olisi ryömiä loassa, elää unohdettua elämää, parempi maata peitettynä turpeen alle — sillä kuollut haudassansa halveksi häntä.
Hänen sielunsa silmäin eteen kohosi kauhistava kuva. Se oli tulevaisuudenkuva hänestä itsestänsä. Hän näki vanhan miehen — suuren, mahtavan, ehkäpä rakastetun ja ihaillun, mutta tuon miehen sydän oli kuollut ja hän horjui hautaansa kohden, kunnes lopuksi tuli suurenmoinen narripeli — hänen juhlalliset hautajaisensa puheineen ja soittoineen. Sitten äkkiä tavaton hiljaisuus kuin suuria lumihiutaleita olisi alkanut lennellä ja ihmeellisen valon läpi kuului inahtava ääni: »Kuka on tämä, joka on tomuun vaihtanut vertavuotavan sydämen ja maan multaan elävän sielun?»
Philip huusi ääneen nähdessänsä tämän kuvan, joka pala palalta ilmestyi hänen eteensä. Oli kuin hänen huutonsa olisi saanut hienot porsliiniesineet helisemään uunin reunalla ja hän muisti, missä oli. Silloin kuului ovelta kaksi kevyttä naputusta. Hän hillitsi hieman itseänsä, sieppasi käteensä kirjan ja huudahti »sisään!»
Tulija oli Nan-täti. Hänellä oli yllään yöpuku ja yömyssy. Kädessä hänellä oli kynttilä, jonka liekki lepatti.
»Mikä sinua vaivaa, lapseni?» hän kysyi.
»Luin vain ääneen, täti hyvä. Herätinkö minä sinut?»
»Mutta sinähän huudahdit, Philip.»
»Luin Macbethia, täti. Katsos, olin juuri pitokohtauksessa. Hänestä on tullut kuningas, muistathan, mutta hänen omatuntonsa — —»
Hän vaikeni. Pieni vanha neiti näytti epäuskoiselta ja vetäisi yömyssynsä nauhasta niin, että se joutui vinoon ja antoi hänen ryppyisille huolestuneille kasvoillensa aivan omituisen ilmeen.
»Ota hieman konjakkia, rakkaani, minä panin pullon pukeutumispöydälle.»
»Älä huolehdi minusta, täti. Hyvää yötä taaskin. Kas niin, menehän nyt levolle.»
Puoliksi hyväillen, puoliksi väkisin hän vei hänet ovelle ja täti lähti hitaasti, viivytellen ja epäillen. Yömyssyn nauhat liehuivat hänen olkapäillänsä ja hänen paljaat jalkansa tassuttivat kevyesti portaissa. katsahti kirjaan, jonka oli kiireessä siepannut. Mika ihme oli juuri tuon kirjan pannut hänen käteensä? Mikä oli saattanut hänet juuri tähän huoneeseen? Ja miksi juuri tänä iltana, kun ei koskaan muulloin? Mikä helvetin paholainen oli vietellyt Nan-tädin kiduttamaan häntä? Hän ei voisi sietää tätä; hän tahtoi mennä omaan vuoteeseensa.
Päästyään portaan päähän hän kuuli alhaalta hiljaista kuiskailua. Se tuli Nan-tädin huoneesta. Valojuova tunkeutui käytävään ovesta, joka oli selko selällään. Hän kurkisti salaa sisään. Valkoinen olento oli vaipunut vuoteen viereen ja pää oli kätketty vuoteen peitteihin. Hänen vieressään istui kissa ja kehräsi tyytyväisenä. Nan-täti oli vaipunut rukoukseen. Philip kuuli omaa nimeänsä mainittavan —
»Jumala siunaa ja varjele minun Philipiäni siinä tärkeässä toimessa, johon olet hänet tänä päivänä asettanut. Anna hänelle viisautta, voimaa ja rauhaa!»
Sinä hurskas vaimo, jonka ympärillä enkelit liitelevät, kuka uskaltaa ajatella, että hornan henget kiusaavat sinun viatonta, rakastavaa sydäntäsi?
Philip palasi takaisin isänsä huoneeseen. Hän alkoi tottua asemaansa. Kun hän oli omalla ponnistuksellansa kohonnut isäänsä ylemmäksi, hän oli samalla täyttänyt isänsä hartaimman toivon. Ja missään tapauksessa hän ei olisi voinut menetellä toisin. Miten muuten hän olisi saattanut käyttäytyä? Mistä hänen tulisi syyttää itseänsä? Jos hän oli tehnyt syntiä, olivat hänet pakottaneet siihen oudot voimat, joita hän ei voinut ohjailla. Ja mikä oli totta häneen nähden, oli totta myöskin Katen suhteen.
Ah, hän tahtoisi tavata hänet nyt. Hän oli mennyt sinne, minne hän oli hänet lähettänyt. Hänen suloisissa silmissään saattoi nyt olla kyyneleitä, mutta aika kuivaisi ne. Entinen kaksinaamaisuus hänen elämästään olisi nyt poissa, häpeällinen petollisuus, päivittäinen tuska, hetkittäinen uskottomuus — kuuluisi menneisyyteen. Jos hänellä olisi omantunnontuskia, oli se kohtalon syy ja jos häpeä painaisi häntä, hän oli nainen ja kantaisi kuormansa ilolla sen miehen vuoksi, jota hän rakasti. Hänen tähtensä kestäisi hän kaiken. Taivas häntä siunatkoon! Huolimatta ihmisistä ja heidän laeistansa oli Kate hänen rakastettunsa, hänen sydämensä valittu, hänen vaimonsa — niin, hänen vaimonsa — luonnon ja Jumalan lain mukaan, ja tulkoon mitä tahansa, he kuuluisivat toisilleen elämänsä loppuun asti.
Äkkiä kuului hänelle tyynen yön läpi käheä ääni.
»Philip!»
Vihdoinkin oli siellä Pete. Hän seisoi alhaalla käytävällä ja huuteli akkunaan. Philip vaikeroi ja peitti kasvonsa käsillään.
»Philip!»
Jäykkänä asteli Philip akkunaan ja veti verhot syrjään. Tähdet tuikkivat kirkkaasti ja oksat huojuivat hiljalleen yöilmassa.
»Sinäkö siellä olet, Pete?»
»Niin olen. Näin lampun palavan täällä ylhäällä ja arvasin, ettet sinä vielä ollut mennyt maata. Istut kai lueskelemassa, vai? Ajattelin, etten herättäisi koko taloa, mutta toivoin kuitenkin saavani puhella sinun kanssasi.»
»Mikäs on, Pete?» kysyi Philip. Hänen äänensä värisi kuin purje käännettäissä.
»Ei nyt mitään niin erikoista. Tahdoin vain sanoa sinulle, että vaimoni on matkustanut Englantiin yölaivalla.»
»Englantiin?»
»Ah, olipa jo aikakin, luulisin; hän on viime aikoina ollut kovin heikko ja hermostunut. Muistathan, mitä tohtori sanoi tuona iltana, jolloin lapsi ristittiin? 'Lähettäkää hänet pois tältä saarelta', sanoi hän, 'ja hän palaa takaisin uutena ihmisenä.' Hän ei kuitenkaan tahtonut lähteä. Hän itki ja huusi, ettei hän voi jättää pienokaista. Silloin minä sain käyttää isäntävaltaani. Tietysti on isännällä oikeus määräillä perheessänsä, Philip, vai mitä? No niin, minun on nyt jatkettava matkaani. On ihana yö, eikös olekin? Ei tee ollenkaan mieli mennä vuoteeseen.»
Philip värisi ja tunsi pahoinvointia. Hän koetti puhua, mutta ei saanut esille muuta kuin joitakin epäselviä ääniä. Kun Pete poistui, kuului pöllön kirkuna vuoren kuilusta. Philip sulki akkunan, veti alas kaihtimen, levitti uutimet, hoippui keskelle lattiaa ja horjahti vihdoin sänkyä vasten.
»Siinä oli lopun alku», hän ajatteli.
Kaksinaamaisuus, petollisuus ja jokapäiväinen kidutus, joista Kate oli vapautunut, olivat nyt tulleet hänen osaksensa. Aivan kuin salaman välähdyksenä hän näki edessään polun, jota hänen tuli kulkea. Se kävi kuilujen, kallioiden ja soiden yli ja hän saattoi horjahtaa joka askeleella.
Huone alkoi pyöriä hänen silmissänsä. Hän otti konjakkipullon pöydältä, kaatoi lasin puolilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Yli lasin reunan hän näki äitinsä muotokuvan tulisijan yläpuolella. Kasvot, jotka hän näki, eivät olleet enää herttaisen morsiamen. Siinä oli ne elähtäneet piirteet, jollaisina hän ne muisti punasilmäinen, turpea, karkea ja juopunut vaimo. Se hymyili hänelle, se vilkutti häntä luoksensa.
Tämä toden totta oli lopun alkua. Hän oli äitinsä poika yhtä paljon kuin isänsäkin. Isä oli hallinnut häntä tähän asti, mutta nyt oli äidin vuoro saada hänet valtoihinsa. Hän ei voinut häntä vastustaa. Äidin verta virtasi hänen suonissansa ja hän oli äitinsä poika.
Hän ei ollut koskaan ennen maistanut konjakkia paljaaltaan ja nyt se heti paikalla vaikutti häneen. Kun hän alkoi tuntea päätänsä pyörryttävän, hän koetti riisua vaatteita yltään mennäksensä vuoteeseen. Hän heitti pois takin ja liivit ja heilautti housunkannattimet olkansa yli. Sen tehtyään hän horjahti ja hänen täytyi tarttua sängynpäähän. Hänen kätensä tuntui kuitenkin hervottomalta ja ote pääsi irti. Huumaus valtasi hänet. Hän otti askeleen, horjahti, kaatui ja pyörähti ympäri lattialla ja jäi kädet levällään paikoillensa. Tuli takassa riittyi ja lamppu sammui vähitellen.
Vihdoin nousi aurinko meren yli. Oli ihana aamu. Kaupunki heräsi, ihmiset tervehtivät iloisesti toisiansa kaduilla ja kellot suuren kirkon tornissa soivat riemukkaasti, sillä uusi tuomari istui tänään ensimmäistä kertaa oikeutta. Mutta tuomari itse makasi vielä otsa kosteana ja tukka pörrössä lattialla alaslaskettujen verhojen takana pimeässä huoneessansa.
Viides osa.