II.

Sill'aikaa Philip Douglasissa kulki voitosta voittoon, kohosi arvosta arvoon, kunniasta kunniaan. Mihin hän tarttuikin, kaikki se luettiin hänelle ansioksi. Kun hän oli tointunut Katen katoamisen jälkeen, oli hänen sielunsa kuin autio kenttä tulivuoren purkauksen jälkeen: pinnalta mustimman, kauhistavan tuhkan ja laavan peitossa, mutta sen alla oli maaperä voimakas. Huolimatta Katen viimeisestä pyynnöstä, hän alkoi etsiä häntä. Jokin, joka oli suurempi kuin rakkaus, suurempi kuin osanotto, voimakkaampi kuin omantunnon tuskat ja soimaukset, pakotti häntä siihen ja piti häntä yllä. Kate oli välttämätön hänen parannuksellensa, hänen uudestisyntymisellensä. Sen vuoksi hän kävi jokaisessa kaupungin köyhässä kodissa, etsi kaikki viheliäisimmät pesät vanhassa Douglasissa, mutta kaikki tämä selitettiin niin, että hän tahtoi tutustua onnettomain elämään.

Saarella alkoi raivota ankara kulkutauti ja sen herättämä kauhu ajoi varakkaimmat pakenemaan Englantiin, kun taas köyhät etsivät turvaa vuorista. Menivätpä lääkäreistäkin monet terveempiin oloihin, mutta Philip oli vapaa kuin ennenkin ja suuresti häntä ylistettiin hänen mielenmalttinsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän selitti tarkasti taudin laadun ja hoitotavat ja järjesti tarkastuslaitoksen, niin ettei yksikään päässyt saarelle eikä saarelta pois, ennenkuin oli terveeksi todettu, päivästä päivään hän kulki talosta taloon, sairashuoneesta toiseen, vartiosta vartioon. Mikään vaara ei häntä peloittanut; hän näytti tahtovan tutkia jokaista tapausta erikseen. Hän etsi vain Katea, hän tahtoi saada varmuuden, ettei Kate ollut joutunut ruton uhriksi tai mihin hän oli piiloittunut vai oliko hän matkustanut pois. Nähdessään Philipin kiihkeän toimeliaisuuden koko saaren valtasi suunnaton hulluuteen vivahtava ihastus, kuten aina, kun jokin valtaa ja lämmittää joukkojen sydäntä. Häntä rakastettiin ja palvottiin, hänestä tuli köyhien epäjumala ja kaikki muut joutuivat hänen loistavan maineensa varjoon; ei ainoatakaan valiokuntaa asetettu, jossa hän ei ollut mukana, ei kirjoitettu ainoatakaan anomusta, jonka alle hänen ei olisi ollut pakko nimeänsä piirtää.

Philip häpesi tätä ylistystä ja loistoa, mutta hänellä ei ollut rohkeutta kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Kun kulkutauti asettui, oli hän saanut varmuuden siitä, että Kate oli matkustanut pois tai ehkä kuollut. Poissa oli myöskin hänen elämänsä ankkuri, kuollut hänen toivonsa siveellisestä kohoamisesta ja uudesta ihmisestä. Hän ei voinut tehdä mitään ilman Katea, vaan hänen tuli jatkaa, kuten oli alkanut. Yrittäminen uudeksi ihmiseksi oli nyt samaa kuin kääntyminen oikealle tielle vasta kuolinvuoteella tai kieltäytyminen elämän iloista vasta sitten, kun ne ovat ihmisen jättäneet.

Hänen virkatoverinsa, vanha tuomari, oli saanut halvauksen ja Philip määrättiin hoitamaan myöskin hänen virkaansa. Siitä seurasi, että kaikki oikeuden, istunnot pidettiin Castletownissa ja sen vuoksi häntä harvoin nähtiin Ramseyssä. Päivänsä hän vietti käräjäsalissa linnassa ja yöt kotonansa. Hänen vaalea tukkansa harmaantui ennen aikojaan ja hänen kasvonsa muistuttivat miestä, joka on äskettäin vironnut pitkäaikaisesta kuumetaudista.

»Opinnot», sanoi maailma kumartaen päänsä yhä alemmaksi.

Mutta ei puhuttu ainoastaan hänen opinnoistansa, huomattiin myöskin hänen, surumielisyytensä. Kääntääksensä uteliaiden katseet toisaalle hän alkoi ottaa osaa myöskin saaren seuraelämään ja ajan kuluessa hänen täytyi ottaa huomioon edustusvelvollisuudet, joita hänen asemansa hänelle asetti. Jouluaattona hänellä oli kutsut omassa talossaan Athol-kadun varrella. Hän oli tuskin tullut ajatelleeksi, miten ankarasti se koskettaisi hänen muistojensa hellimpiä kieliä. Ne huoneet, joissa Kate oli asunut, annettiin nyt rouville, jotka tulivat hänen vieraiksensa. Koko iltapäivän oli tungos suuri ja kaikki kieppuivat isännän ympärillä. Hän olikin mieltäkiinnittävä olento — niin nuori ja niin korkealle kohonnut; niin äänetön ja kuitenkin kykenevämpi puhumaan kuin kukaan muu; ja niin kaunis harmahtavine kiharoinansa ja aurinkoisine hymyinensä.

Juhlatilaisuuden vielä kestäessä Philip sai kirjeen Ramseystä, ja se oli kuin vertavuotavan sydämen huuto:

»Minun piku rauka on kippeä sanoovat etä see kuole tulle jumalan tähden minulluo — Peat.»

Alkoi sataa lunta, kun vieraat lähtivät. Kun viimeinen oli mennyt, löi kello kirjoituspöydällä kuusi ja oli tullut aivan pimeä. Kello kahdeksan Philip oli Jalavaharjussa.