V.

Tapa, jolla mies kohteli häntä, tappoi hänet. Olla hänen ihailtu, hemmoteltu vaimonsa ja tietää, ettei ollut hänen hellyytensä ja rakkautensa arvoinen, ei ollut onnea — se oli musertavaa onnettomuutta, joka kidutti hänen sielunsa kuoliaaksi. Jos mies olisi moittinut häntä hänen taitamattomuudestansa, jos hän olisi torunut häntä siitä, että hän oli tehnyt kodin ilottomaksi, niin, vaikkapa hän olisi lyönyt häntä, hän olisi voinut senkin kantaa ja pitänyt tätä ulkonaista kärsimystä salaisen syntinsä rangaistuksena.

Joskus hänet yllätti raivon puuska, mutta usein hän istui tuntikausia äänettömänä, jalat lieden reunalla. Peten käytös saattoi hänet epätoivoon. Mitä enemmän hän ajan kuluessa oppi tuntemaan Peten herkkää luonnetta, sitä vastenmielisemmäksi mies hänelle tuli, ja usein hän antoi sisäisen raivonsa kuohua julki. Pete painoi silloin päänsä alas ja moitti itseänsä. Eihän vaimoraukka saattanut sietää hänen tyhmiä lörpötyksiänsä hänhän kuitenkin oli vain raaka tyhmyri. Silloin Kate purskahti itkuun ja pyysi anteeksi ja samana hetkenä oli mies taas iloinen jälleen, aivan kuin koira, jota hyvitellään, kun ensin on annettu selkään.

Katen kärsimys kohosi huippuunsa — hänelle selvisi, että hän tulisi äidiksi. Kauhea pelko käsitti silloin hänen mielensä. Hänen sieluunsa palasivat takaisin ne ajatukset, jotka mahdollisista seurauksista olivat ennen häitä hänessä herättäneet niin ristiriitaisia tunteita. Mahdotonta oli päästä aivan täydelliseen varmuuteen. Tämä ajatus saattoi olla pelkkä turhanpäiväinen otaksuma, jonka hänen onnettomuutensa, hänen salainen rakkautensa Philipiin ja hänen salainen vastenmielisyytensä Peteen — tuohon yksinkertaiseen, sivistymättömään, epämiellyttävään olentoon — oli synnyttänyt. Mutta siitä huolimatta se valtasi koko hänen olentonsa ja muuttui vähitellen vääjäämättömäksi varmuudeksi, joka päivä päivältä yhä vahvistui ja kidutti hänen sydäntänsä kuin inhoittava painajainen — lapsi, jonka hän oli synnyttävä, ei ollut hänen miehensä lapsi.