IV.

Siinä he seisoivat, ympärillään täydellinen hiljaisuus jota oli mahdoton katkaista, mutta joka myöskin tuntu mahdottomalta sietää, kun Pete itse palasi aivan kuin tuulenpuuska, lausuen Philipin tervetulleeksi ja puristaen hänen molempia käsiänsä.

»Istu poika, istu», hän huudahti, »ei sinne, istu tähän nojatuoliin. Minunko paikkani? No, se on minun ja silloin se on myöskin sinun. Ethän ole vielä syönyt päivällistä vai oletko? En minäkään ole syönyt. Onko sinulla jotakin kylmää lihaa, Kirry? Vai ei? Paista sitten meille kyljyksiä, lemmikkini.»

Kate oli nyt saanut hillityksi itsensä ja kiirehti täyttämään pyyntöä. Kun hän oli poissa, jutteli Pete lakkaamatta, kyseli Philipin matkoista, laski leikkiä tytöistä ja hullutteli rouva Gorryn omituisesta kummituksesta, jota hän oli pitänyt Philipin aaveena.

»Minä olen ostanut aluksen Peelistä tänään», hän sanoi »sievän, hauskan veneen, oikean kilpapurjehdusaluksen. Katsos, minä aion ensi pyyntikautena lähteä kalastamaan silliä, herraseni. Ja miksikäs en lähtisi? Liian monet Man-saarella ovat koko ammatin jättäneet. Tuo vanha homma voisi kuitenkin olla erinomaisen huvittavaa. Se voisi myöskin olla tuottavaa, varsinkin jos osaa käyttää oikeita pyyntitapoja. Jäällä rakennetaan kyllä laivasiltoja huvimatkailijoille kuinka paljon tahansa, mutta kalastajien tarpeista ei pidetä ollenkaan huolta. Puhuessamme tästä, rakas Philip, ovat pojat pyytäneet minua puhumaan sinulle, että sinä esittäisit saaren edustajakamarissa uudistuksia täkäläisiin kalastusoloihin. Aallonmurtajat ovat niin huonot, ettei voi satamasta liikahtaa kaikilla ilmoilla, mutta elleivät lapset itke, unohtavat äidit antaa niille ruokaa. Sen tähden me aiomme myöskin esittää vaatimuksemme Douglasissa ja huudamme kilpaa tuulen kanssa niin kauan kuin sydämet sykkivät ja voimaa on keuhkoissamme. Ne miehet luottavat nyt sinuun, Philip. 'Siinä on oikea mies', he sanovat. 'Hän on ollut meidän ystävämme ennen ja hän on meidän ystävämme vieläkin', sanovat he.»

Philip lupasi ottaa tehtävän suorittaaksensa ja silloin tuli rouva Gorry huoneeseen ja levitti liinan pöydälle.

Sillä aikaa Kate oli moittinut itseänsä, ettei hän ollut menetellyt oikein. Kuinka ihmeessä sopisi yhteen sen lupauksen kanssa, jonka hän oli hääpäivänänsä tehnyt, että hän vain nauttisi, kun näkisi Philipin kärsivän, jos hän näytti hänelle, että myöskin hän itse kärsi. Hänen tuli olla iloinen ja reipas, hänen tuli näyttää onnelliselta ja hänen tuli näyttää, että hän rakasti miestänsä.

Hän palasi huoneeseen tuoden höyryävän vadin ja hänen kasvonsa olivat kirkkaat kuin päivänpaiste.

»Minä pelkään, rakkaani, etteivät ne ole oikein onnistuneita», hän sanoi kuin anteeksi pyydellen.

»Mitä turhaa!» lohdutteli Pete, »me emme ole niin turhan tarkkoja. Phil ja minä olemme nähneet tuulta ja tuiskua yhdessä.»

Kate nauroi iloisesti ja sillä tekosyyllä, että hänellä on vielä jotakin toimia, katosi huoneesta. Mutta hän ei ollut suotta moittinut sitä herkkua, jonka oli pöytään tuonut. Lammas oli huonosti syötetty, huonosti teurastettu, huonosti leikelty ja ennen kaikkea kerrassaan kelvottomasti paistettu. Olisi ollut ihme, jos sitä olisi voinut syödä. Philip koetti ankarasti salata Peteltä, miten mahdotonta tämä oli. Pete puolestansa teki kaikkensa, ettei Philip olisi huomannut, miten hän kaikin voimin yritti. Hiki alkoi kohota heidän otsallensa. Pete lopetti äkkiä vilkkaan puheensa ja katsahti Philipiin. Philip työskenteli ahkerasti veitsellänsä ja haarukallansa ja vastasi epävarmana. Sitten Pete katseli varovasti ympärilleen, nousi ja hiipi varpaillaan keittiön ovelle, otti palatessaan sivupöydältä keltaisen paperin, tyhjensi siihen ensin omansa ja sitten Philipin lautasen, ja kääräistyään paperin kasaan pisti kaikki takkinsa taskuun.

»Eihän hyödytä loukata kenenkään tunteita», hän sanoi. Pian tämän jälkeen ilmestyi Kate hymyillen heidän seuraansa.

»Joko te olette lopettaneet?» hän kysyi omituisen kirkkaalla äänellä.

»Ha, ha!» nauroi Pete. »Kaksi nälkäistä miestä, Kate, ymmärräthän! Mitähän sanoisit, jos pari viikkoa saisit pitää huolta meidän ruoastamme?»

Kate katseli ihmetellen tyhjiä astioita. Pete teki kiihkeästi Philipille salamerkkejä, mutta Philip ei kohottanut päätänsä pöytäliinasta.

»Hän, ei todellakaan näytä ymmärtävän, miten paljon nälkäinen mies voi syödä, eikö totta, Phil?»

»Mutta», sanoi Kate — »mutta», hän sammalsi — »mihinkäs luut ovat joutuneet?»

Pete upotti sormensa päät partaansa. »Luut? Luutko sinä kysyt? Tuota, no, emme me kuitenkaan luita syöneet.» Sitten hänen katseensa äkkiä kirkastui. »Mutta koira, katsohan — mehän aina annamme luut koiralle — Tuomari syö luita kuin ahmatti.»

Sillä hetkellä Tuomari makasi pöydän alla pitkin pituuttaan ja kuorsasi kuuluvasti. Rouva Gorry korjasi astiat pöydältä, ja Kate meni sivupöydän luo ompelemaan.

»Onko kukaan nähnyt minun mallejani?» hän kysyi.

»Malleja?» sanoi Pete pistäen kätensä taskuunsa. »Kaipaatko sinä mallejasi?» hän kysyi kaivellen taskujansa. »Onko se tämä?» ja hän veti esille ryppyisen rasvaisen paperin, jota oli käytetty kyljyksien kääreenä. »Voitko sinä ymmärtää, miten hurjan tyhmä mies voi joskus olla? — Minä otin sen sytyttääkseni sillä piippuani.»

Hymy katosi Katan huulilta ja hän riensi ulos, etteivät toiset olisi nähneet, miten hämillään ja nolo hän oli. Sitä aikaa Pete käytti hyväksensä kuiskataksensa Philipille: »Lähdetään kävelemään ja pistäydytään 'Aurassa'.»

He olivat juuri lähdössä, kun Kate palasi arkihuoneeseen. »Menemme hiukan kävelemään, Kirry», virkkoi Pete. »Sanotaanhan, että pieni kävelyretki päivällisen jälkeen auttaa verrattomasti ruoansulamista», ja hän yskähti pari kertaa lyöden kätensä leveihin rintoihinsa.

»Odottakaa hetkinen, niin minä tulen mukaan», ehdotti Kate.

Ehdotusta ei voinut hylätä. Kate tuli ostoksille »Auran» lähettyville. Vanha rouva Beatty, ravintolanpitäjä, seisoi ovella, kun he astelivat ohi ja nähdessään Peten lähestyvän hän sanoi tälle — tarkoittamatta mitään pahaa: »Leipä, juusto ja portteri on valmiina, kuten tavallisesti, herra kapteeni.»