XI.

Varhain seuraavana aamuna Pete meni tervehtimään Katea vankilaan. Hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, jotain kysyttävää, mutta hän oli päättänyt hillitä omat tunteensa ja miehekkäästi esiintyen vahvistaa hänen rohkeuttaan. Vankilanmuurien sisällä tuntui kylmältä ja pimeältä ja kun hän seurasi vartijaa koppiin, hän ei voinut olla ajattelematta Katea sellaisena kuin hän oli hänet oppinut tuntemaan: iloisena, säteilevänä ja elämänhaluisena. Nyt hän tapasi hänet kokoon kyyristyneenä vastasytytetyn takan ääressä vartijan omassa huoneustossa. Hän kohotti kauhistuneena päätänsä Peten lähestyessä eikä voinut olla huomaamatta hänen syvälle-painuneita silmiään, kalpeita, kuluneita kasvojaan ja takkuista partaansa.

»En ole tullut tänne kiusaamaan sinua», sanoi Pete. »Minä olen antanut anteeksi hänelle ja tahdon antaa anteeksi myöskin sinulle.»

»Voi, kuinka sinä olet hyvä!» kuiskasi Kate onnettomana.

»Hyvä!» kertasi Pete naurahtaen katkerasti. »Minä aioin tappaa hänet — niin hyvä minä olen. Ja koko yön on ollut kuin kaikki helvetin voimat olisivat koettaneet houkutella minua siihen. Ehkäpä minulla ei ollut paljoa anteeksi annettavaa. Olen melkein kuin lepakko päivänpaisteessa — en tiedä, missä olen. Olen että ihmiset nauravat minulle saatuansa tietää Varmaan he pitävät minua kurjana raukkana, pitäkööt — koskaan ei moni surkutellen hyväile piestyä koiraa.»

Ääni värisi, vaikka kuuluikin kovalta ja käheältä. »En minä kuitenkaan sitä ole tullut sanomaan. Sinä jätät pian tämän paikan ja minä tahtoisin kysyä — tahtoisin tietää——»

Kate oli peittänyt kasvonsa käsillään ja virkkoi nyt niiden takaa: »Tee minun suhteeni, mitä tahdot, Pete. Sinä olet minun mieheni ja minun täytyy totella.»

Pete katseli hetkisen häntä. »Mutta sinä et voi rakastaa minua?»

»Minä olen pettänyt sinut ja sen vuoksi teen kaikki, mitä sinä käsket.»

»Mutta sinä et voi rakastaa minua?»

»Tulevaisuudessa minä olen oleva sinulle hyvä vaimo, Pete — Minä lupaan sen, minä lupaan sen sinulle.»

»Mutta sinä et voi minua rakastaa?»

Kate alkoi itkeä. »Siinä on kylliksi», sanoi Pete.

»Minä en tahdo pakottaa sinua.»

»Sinä olet hyvin hyvä», sanoi Kate taas.

Pete nauroi vielä katkerammin kuin ennen. »Luuletko sinä, että tahtoisin sinun ruumiisi, kun toinen mies omaa sinun sielusi? Siihen leikkiin minä luulen jo kyllästyneeni. Hyvä? Ei, se minä en ole.»

Hän oli tuijotellut tuleen, mutta nyt hän käänsi katseensa vaimoonsa ja silloin hänen huulensa alkoivat vavista ja koko hänen olentonsa muuttui.

»Minä olen kova — minä tahdon lopettaa sen lyhyeen. Tosiasia on, että minä olen päättänyt tehdä jotakin, mutta ensin minun täytyy kysyä sinulta jotakin. Sinä olet kärsinyt sen jälkeen, kuin jätit minut, Kate. Hän on vetänyt sinut alas kuiluun — mutta sano minulle; vieläkö sinä häntä rakastat?»

Kate värisi ja vetäytyi lähemmäksi seinää.

»Älä pelkää, naisethan aina rakastavat sitä miestä, joka on tehnyt vääryyttä heille. Ei merkitse mitään, että muut ovat hyviä hänelle — ehkä palvelevat häntä — se ei ole minkään arvoista — ystävyys ja uhraus on turha. Ehkäpä muutamat ihmiset häpäisevät heitä sen vuoksi mutta minä en tee niin. Hän antautuu kokonaan sieluineen ja ruumiineen ollenkaan ajattelematta, mitä saa vastalahjaksi niin suurenmoinen on nainen, kun rakastaa jotakuta. Sano minulle, Kate – rakastatko sinä häntä vielä kaikesta huolimatta?»

Vastaus oli hiljainen kuin huokaus:

»Rakastan.»

»Se riittää,» sanoi Pete.

Hän painoi ankarasti kädellänsä sitä kylkeä, jossa oli vanha haava. »Minun olisi pitänyt ymmärtää, ettet sinä koskaan voi välittää minusta se minun olisi pitänyt tietää», hän sanoi vaikeasti. »Mutta älä kuitenkaan luule, etten minä voi kuormaani kantaa, kuten sanotaan. Nyt minulle on suuntani selvä tiedän, mitä minun on tehtävä.»

Kate nyyhkytti ääneen ja Pete huohotti kuin tukehtumaisillaan.

»Vielä yksi sana — vain yksi entäs lapsi?»

»Pikku Katherine!»

»Onko minulla oikeutta häneen?»

Kate huohotti ääneen, mutta ei vastannut, ja Pete kysyi toisen kerran.

»Kuuluuko hän minulle, Kate?»

Kate joutui yhä enemmän hämilleen. Pete koetti kolmannen kerran puhuen entistä ystävällisemmin ja lempeämmin.

»Jos minä jättäisin tämän saaren, Kate, voisinko — pitäisikö minun saisinko minä ottaa lapsen mukaani?»

Nyt voitti pelko häpeän ja Kate huusi: »Älä ota häntä mukaasi. Oi, älä suinkaan vie häntä pois!»

»Ah!»

Pete painoi kylkeään kädellään yhä kovemmin.

»Mutta ehkä se on äidin rakkautta vain, sillä kukapa äiti − −»

Pete vaikeni ja alkoi taas uudestaan niin hiljaisella neliä että sitä tuskin saattoi kuulla. »Sano minulle, kun aika tulee − ja se aika tulee, Kate — älä ollenkaan pelkää, että — −» Hän taisteli ankarasti mielenliikutustaan vastaan. »Kun aika tulee, jolloin sinä ja hän olette yhdessä, etkö sinä pelkää pitää pienokaista luonasi — eikö se tuntuisi sinusta vääryydeltä, Kate — te kaksi ja pikku Katherine kuuluen samaan talouteen samaan perheeseen eikö se olisi sinusta väärin, eikö?»

»Ei».

»Se riittää.»

Sanat tuntuivat tulevan rinnasta asti. »Nyt minulla, ei ole enää mitään epäilemisen syytä eikä miettimistä. Hän saa ajatella kaiken muun.»

»Entäs sinä. Pete?»

»Mitä väliä minusta on? Luuletko sinä, että minulle voi vielä jotakin pahempaa tapahtua? Luuletko sinä, että välitän siitä, mitä syön taikka juon taikka mitä minusta tulee?»

Hän nauroi taaskin ja Katen nyyhkytykset tulivat äänekkäämmiksi.

»Jumala on hyvä», Pete sanoi hyvin tyynesti. »Hän kyllä pitää huolen minunkinlaisistani.» Hänen katseensa viipyi liikkumattomana rätisevässä tulessa, jonka hyväilevässä valossa hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet. »Minulla ei enää ole lasta», hän mutisi kuin itsellensä puhuen.

Kate heittäytyi polvilleen hänen jalkoihinsa, otti hänen sivullaan riippuvan käden omaansa ja alkoi peittää sitä suudelmilla. »Anna minulle anteeksi», hän pyysi» »olen ollut hyvin heikko ja rikollinen.»

»Mitä hyödyttää puhua noin?» vastasi Pete. »Mitä on tapahtunut, on tapahtunut», hän lisäsi vetäen pois kätensä. »Minulla ei ole enää lasta, ei ole lasta,» hän mutisi taas aivan kuin huutaen tuskansa ja epätoivonsa suoraan Jumalalle.

Hän oli kuin haaksirikkoutunut ihminen keskellä valtamerta. Joku lankku tuli häntä kohden laineiden mukana. Se oli ainoa, mihin hän saattoi tarttua, ainoa jäännös laivasta, jossa hän oli matkustanut maailman ympäri, laulanut, nauranut ja nukkunut. Hän oli toivonut, että hän olisi voinut tarttua tuohon lankkuun ja sen avulla voinut pelastaa elämänsä, mutta toinen mies oli jo kietonut kätensä sen ympärille ja hänen täytyi heittää otteensa irti ja upota pohjaan.

Kate ei voinut enää katsahtaa hänen kasvoihinsa, ei koskea hänen käteensä, eikä rukoilla häneltä anteeksiantoa. Hetkisen Pete seisoi hänen rinnallaan puhumatta sanaakaan ja sitten hän lähti kalpeine kasvoineen, syvälle painuneine silmineen ja takkuisine partoineen, tallustellen hitaasti ja raskaasti aamuiseen auringonpaisteeseen.