III.

Philipin tie kotiin olisi kulkenut oikeastaan kaupungin läpi, mutta hän kiersi nyt Onchan ympäri, sillä hänen sydämensä oli niin sairas ja katkerat tunteet kiduttivat häntä niin, että hänen täytyi saada olla aivan yksin. Hänestä tuntui kuin kaikki enkelit ja perkeleet olisivat liittoutuneet yhteen pitääksensä häntä pilkkanaan. Se, mitä varten hän oli työskennellyt viisi raskasta vuotta, hänen elämänsä päämäärä, tarkoitus, jonka puolesta hän oli taistellut, oli jo hänen — hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa. Mutta nyt kun se oli hänen, hän ei voinut saada sitä. Oi, tätä kohtalon ivaa, tätä elämän narripeliä! Se oli kauheaa, siitä saattoi tulla hulluksi!

Sitten hänen miehekkäämpi henkensä sanoi hänelle: »Mitä lapsellisia hullutuksia nuo ovat? Onni tulee luoksesi molemmat kätensä täynnä antimia. Ole rohkea, niin sinä saat, mitä sielusi toivoo ja sydämesi halajaa — saat tuomarin viran ja Katen.»

Sitä oli kuitenkin mahdoton uskoa. Jos hän menisi naimisiin Katen kanssa, kuvernööri ei antaisi hänelle puoltolauseitansa. Eikö hän ollut sanonut, että hän antoi saaren yleiselle mielipiteelle suuren arvon? Ja eikö sen epäitsekkään ystävyyden rinnalla, jota kuvernööri oli hänelle osoittanut, ollut myöskin toinen läheisempi syy kuin vanhan manilaisen yleisen arvostelun pelko, ja eikö se salaisempi syy estäisi häntä suosittelemasta saaren tuomariksi miestä, joka oli mennyt naimisiin väärän naisen kanssa? Philipin astellessa peltojen yli hänen mieleensä nousi muisto kuvernöörin päivällisistä, jolloin hänen rouvansa ja tyttärensä olivat osoittaneet hänelle aivan ylenmääräistä huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin moitti ankarasti itseänsä siitä, että saattoi antaa sijaa sellaisille kuvitteluille ja niin matalamielisesti ja kiittämättömästi arvosteli toisten vaikuttimia, ja vihoissaan hän potki ruohoa ja mättäitä. Ajatus oli kuitenkin jo ehtinyt juurtua. Hän ei voinut sitä auttaa, että kuvernöörin persoonallinen mielenkiinto häneen tuntui tekosyyltä.

»Kuinka hullu sinä sentään oletkaan, Philip!» tuntui jokin kuiskaavan hänelle hänen sydämensä pimeimmistä komeroista, »ota ensin tuomarin tuoli ja nai Kate sitten myöhemmin.» Mutta mahdottomalta tuntui sekin. Ajatellapa, että sen oveluudella ja kaksinaisuudella voisi toteuttaa, entäs sitten? Tottumusten ja ennakkoluulojen muurit olisivat kuitenkin edessä. Philip muisteli tämänpäiväisiä puistokutsuja ja ymmärsi, että siellä oli vastassa ylipääsemätön muuri. Tuomari, joka antaisi hienoston sovinnaistavoille iskun vasten kasvoja, saisi kärsiä siitä. Hänen täytyisi jäädä vieraaksi saaren sisäiselle elämälle — julkiseen elämään hän kyllä saisi tuomariarvonsa perusteella ottaa osaa. Jäinen kuva kohosi hänen sielunsa silmäin eteen hänen vaimostaan, kun hän ajatteli, millaiseen suhteeseen tämä joutuisi noihin ylhäisiin rouviin, joiden luota hän juuri oli lähtenyt. Hänen kasvatuksensa saattaisi olla parempi kuin noiden, hänen käytöksensä varmaankin olisi luonnollisempi ja luontainen joustavuus ja kauneus, rakastettavuus ja sulo saattaisi kyllä kohottaa hänet noiden rouvien yläpuolellekin. Mutta he eivät ikinä voisi unohtaa, että hän oli maalaiskapakoitsijan tytär, ja jokainen pieninkin mukula seuraelämän pyramidissa — aina kaupunkilaiskapakoitsijan tyttärestä alkaen — katselisi häntä korkeudestaan kuin kuningatar.

Hän saattoi nähdä heidän ajavan hänen ovelleen ja heittävän korttinsa, mutta heti paikalla kiitävän matkaansa. Sen verran heidän täytyisi tehdä. Se olisi se katkera pilleri, jonka tuomarin arvo pakottaisi heidät nielemään. Sitten hän saattoi nähdä vaimonsa istuvan yksin kotona ikävissänsä ja surullisena, halveksittuna ja kadehdittuna, erotettuna hänen omasta luokastaan sen kautta, että hän oli tuomarin rouva ja miehensä luokasta siksi, että tuomari oli mennyt hänen kanssansa naimisiin. Vielä hän saattoi nähdä itsensä — liian mahtavana halveksittavaksi ja pelättävänä loukattavaksi — kulkevan kuulematta joukkojen riemuhuutoja täyttämään velvollisuuksiansa ja palaavan vaimonsa luo ypö yksin. Lopuksi hän muisti isäänsä ja äitiänsä eikä voinut olla kuvittelematta, miten hän istuisi kotona Katen kanssa viiden vuoden avioliiton jälkeen, jolloin yhteiselämän ensimmäiset riemut alkavat haihtua, ja tunsi, miten seuraelämän kaipuu ehkä muuttuisi kuluttavaksi ikäväksi. Tai ehkä he menisivät yhdessä kävelemään, vain he kaksi, ihan yksiksensä, ei kenenkään seurassa, yksin tänäiltana samoin kuin eilen ja huomenna. He kulkisivat pitkin katuja, joille on kokoontunut tungokseen asti väkeä, ja sieltä satamaan, jossa kalastajat ilakoiden juttelevat, jatkaen yhä matkaansa sillalle ja nostolaiturille taivaan ja meren välille Ihmiset nostaisivat heille hattuansa ja kumartaisivat kunnioittavasti, mutta jäykästi ja jäätävän kylmästi. Toiset taas tyrkkisivät merkitsevästi toisiansa kyynärpäillänsä kuiskien ja katsellen heidän jälkeensä. Ah, Jumala, millainen tulisi olemaan sellaisen elämän loppu? Kun he alkaisivat olla onnettomia eivätkö he samalla muuttuisi huonoiksi ihmisiksi?

»Miten hirvittävästi sinä voitkaan käännellä ja väännellä asioita», kuiskasi hänessä taas ääni tällä kertaa voimakkaammin. »Ei hittokaan kaikkea saa. Tyydy vähempään, ota Kate ja anna tuomarin viralle palttua.»

Mutta tämä neuvo ei tuottanut vähintäkään lohtua, sillä jos hänen avioliittonsa Katen kanssa estäisi häntä tulemasta saaren tuomariksi, se estäisi häntä myöskin saavuttamasta minkäänlaista huomattavampaa asemaa tällä saarella. Jos näin oli käynyt hänen isällensä, hänelle itsellensä kävisi samoin — tällä saarella ei olisi sijaa miehelle, joka ehdoin tahdoin katkoisi kaikkia yhtäläisesti sitovat kahleet.

»Älä kiduta minua tällaisilla onnettomuuden ajatuksilla! Ellet voi saada molempia, tuomarin virkaa ja Katea, etkä voi ottaa Katea saamatta tuomarin virkaa, on sinulla vain yksi keino jäljellä — ota tuomarin virka ilman Katea. Ota tuomarin virka ja jätä tyttö. Se on sinun velvollisuutesi ja selvä välttämättömyys.»

Tähän tulokseen Philip lopulta pääsi, mutta jo ennen tätä päätöstä päivä oli laskenut ja yö saapunut, ja hän kulki pilkkoisen pimeässä. Sama ääni, joka oli pitänyt hänen puoltansa, alkoi nyt puhua tytön puolesta.

»Älä puhu velvollisuudesta ja välttämättömyydestä. Sinä rakastat vain itseäsi ja omaa etuasi. Ole rehellinen, mies. Koska tuo nainen on esteenä sinun kunnianhimosi toteuttamiselle, sinä olet valmis uhraamaan hänet. Se on rajatonta, säälitöntä itsekkyyttä. Otaksupa, että hylkäät hänet — voitko sinä ajatella häntä häpeämättä? Hän rakastaa sinua ja luottaa sinuun ja hän on antanut todistuksia rakkaudestansa ja luottamuksestansa. Pois verukkeet! Älä uskalla kuiskailla itsellesi, ettei sitä tiedä kukaan muu kuin sinä ja hän — että sinä pysyt vaiti, eikä hänkään joudu kiusaukseen puhua. Hän rakastaa sinua. Hän on antanut sinulle kaikki. Jumala häntä siunatkoon!»

Hellyys nujersi itsekkyyden. Kun kaupungin tulet alkoivat heittää valojuoviansa hänen tielleen, hän sanoi rohkeasti itsellensä: »Kun huolet uhkaavat joka puolelta, minä teen, kuten sanoin eilen — minä jätän taivaan päätettäväksi, tuleeko minusta suuri tai pieni mies ja itse päätän, tuleeko minusta luotettava mies ja onnellinen ihminen. Minä teen tilin sydämeni kanssa ja astun rohkeasti tietäni eteenpäin.»

Tässä mielentilassa hän palasi asuntoonsa. Huoneista oli näköala etupuolelta Athol Streetille ja takaosasta pyhän Yrjön kirkkomaalle. Ne olivat hiljaiset ja tyhjät eikä kadulta voinut sisään katsella. Hänen lamppunsa sytytettiin. Palvelija kattoi juuri pöytää.

»Kata kahdelle, Jemmy», sanoi Philip ja alkoi sitten hyräillä jotakin.

Silloin ottaessaan avaimia hän tunsi, että hänen taskussansa oli outo esine. Hän muisti, mikä se oli. Se oli hänen isänsä särkynyt kuva. Hän ei tohtinut katsoa sitä. Avaten arkun hän kätki kuvan sen pohjalle talvivaatteitten alle.

Tämä johti hänen mieleensä, että hänellä oli jotakin, joka tuotti vielä enemmän tuskaa. Hän meni laatikolle, josta otti esille isänsä kirjeet aikoen ne piilottaa samaan paikkaan kuin kuvankin. Tätä tehdessään hänen kätensä vapisivat, jalat horjuivat, häntä pyörrytti, ja ääni, joka oli kiduttanut häntä monilla katkerilla soimauksilla, huusi taas hänen korvaansa: »Hautaa ne syvälle! Hautaa isäsi niin syvälle, ettet voi hänestä jälkeäkään nähdä etkä kuulla. Hautaa hänen rakkautensa sinuun, hänen toiveensa hänen odotuksensa ja unelmansa sinusta. Hautaa ja unohda hänet iäksi.»

Philip epäröi hetkisen ja sitten löi arkun kannen kiinni ja lukitsi juuri sitä, kun palvelija astui huoneeseen. Mies oli juhlallinen, arvokas, vaitelias ukko, joka oli ollut viimeisen piispan tallirenkinä. Totisuutensa hän oli lainannut hevosilta, arvokkuutensa isännältänsä, mutta vaikenemistaitonsa hän oli itse kehittänyt, ja se oli suurempi kuin luonto on omasta puolestaan lahjoittanut ihmisille tai eläimille. Hänen nimensä oikeastaan oli Cottier, mutta yleensä häntä sanottiin Jem-y-Lordiksi.

»Vieras ei ole saapunut, herra», hän sanoi. »Odotanko vai, saanko jo tarjota?»

»Mitä kello on?» kysyi Philip.

»Löi juuri kahdeksan, mutta se käy kaksi minuuttia edellä.»

»Tuo heti ruoka sisään», määräsi Philip.

Kun vadit oli tuotu sisään ja mies kadonnut, Philip, astuen pöydän luo, otti napinlävestänsä kukan, jonka päivällispöydässä oli huuhdemaljastansa siihen pistänyt ja painettuaan sen huulillensa asetti sen tyhjälle paikalle, joka oli tuolin edessä häntä vastapäätä. Sitten hän istahti syömään.

Ruoka ei oikein maistunut, ja vaikka hän olisi kuinka koettanut, hän ei voinut estää ajatuksiansa harhailemasta. Hän ajatteli tätiänsä ja miten hän oli loukannut häntä edellisenä iltana ja setäänsä ja miten tämä ensin oli esiintynyt kopeasti ja sitten orjamaisesti, ja sitten hän ajatteli kuvernööriä ja miten merkillistä huomiota tämä korkea herra oli hänelle osoittanut ja lopuksi hän muisti Peten, miten äskettäin hän oli kuollut ja miten pian unohdettu.

Kesken näiden muistojen, joista toiset olivat surullisia, toiset katkeriakin, hänen mieleensä johtui, että hän söi illallista Katen kanssa. Silloin hän koetti ilostua ja saada mielensä keveämmäksi. Hän tiesi, että tyttö tällä hetkellä söi illallistansa Sulbyssä ajatellen häntä ja uskotellen itsellensä, että hän oli hänen kanssaan. Philip koetti ajatella, että Kate oli hänen luonansa, istui tuolilla häntä vastapäätä katsellen häntä valkoisen pöytäliinan ja vihreän lampunkuvun välitse säteilevillä silmillänsä, tummat kiharat vallattomina leikkien otsalla ja täyteläinen suu ilosta väreillen. Silloin huone oli täyttyvinhän sulolla, jota lemmitty ympärilleen levitti. Hän saattoi melkein kuvitella, että ilmassa tuntui pitsien ja hienojen vaatteitten tuoksu. »Lemmikkini!» Hän nauroi — hän tuskin tiesi, että hän itse oli lausunut tuon sanan. Tämä oli suloista, ihastuttavaa hassuttelua.

Mutta hänen silmänsä kääntyivät arkkuun, johon hän oli haudannut kirjeet ja maalatun pienoiskuvan ja ajatukset lähtivät uudestaan liikkeelle. Hän ajatteli isäänsä ja isoisäänsä, menetettyä perintöänsä ja miten vähällä hän oli ollut saavuttaa omaksensa parhaimman osan, ja sitten vielä kerran Peteä, kunnes hän lopuksi näiden monien ristiriitojen pyörteissä huudahti: »Ah, jospa Pete kuitenkin olisi elänyt!»

Ääni sai hänet hätkähtämään ja sanat herättivät kauhua. Huuhtoaksensa mielestään tämän tunteen hän hieman hillittyään mieltänsä täytti lasin reunoja myöten, kohotti sen huulillensa ja samalla kuiskasi katsellen yli pöydän: »Terveydeksesi, rakkaani, terveydeksesi!»

Joku soitti ulko-ovella ja hän kuunteli viinilasi kädessä. Ennenkuin hän ehti tajuta enempää, seisoi joku hänen kyynärpäänsä vieressä ja sanoi puolihämärässä: »Vieras herra ei nähtävästi voi tulla, hän on sähköttänyt.»

Puhuja oli Jem-y-Lord, joka piti sähkösanomaa kädessänsä.

Philip repäisi kuoren auki ja luki:

»Tulen kotiin Ramseyn laivalla huomenna terveenä ja reippaana, ilmoita Kirrylle. Peat.»