I.

Seuraavana aamuna Kate sanoi itsellensä: »Tästä päivästä täytyy minun alkaa uusi elämä.» Hänellä oli salaisuus, jota hän ei voinut ilmaista Petelle, mutta hän ei ollut ainoa nainen, joka on salannut jotakin mieheltänsä. Kun ihmisillä on salaisuuksia, joitten ilmaiseminen tuottaisi toiselle tuskaa, heidän on parasta säilyttää ne salaisuudet ominaan. Kunnia vaati, että hänen tuli pysyä lujana kuin kallio, hävittääkseen sielustansa Philipin muiston. Muistaen sitä lupausta, jonka Pete oli Philipiltä hääpäivänä vaatinut, että hän ottaisi heidän kotinsa omaksensa Ramseyssä ja huomaten, että Philipin täytyi tulla vaikkei muusta syystä, niin ainakin ystävyyden varjolla, hän kyseli itseltänsä, eikö hänen pitäisi estää häntä tulemasta. Mutta ei! Hän päätti tukahduttaa sen tunteen, joka teki hänen läsnäolonsa vaaralliseksi. Ilman sitä ei erosta olisi mitään hyötyä. Suhteessaan Philipiin hän oli niinkuin rikoksentekijä, joka alkaa elämänsä uudestansa — ja ainoa paikka, jossa hän voi jotakin pysyvää rakentaa, on juuri se paikka, jossa hänen rikoksensa tunnetaan. »Antaa vain Philipin tulla», hän ajatteli. Hän järjesteli hänen huonettansa.

Nyt hän oli naimisissa. Hänen velvollisuutensa oli olla hyvä puoliso. Pete rakasti häntä hänen rakkautensa tekisi sen helpoksi. Kun he olivat aamiaisella arkihuoneessa hän sanoi: »Minä tahdon mieluimmin pitää itse taloudesta huolta, Pete.»

»Siinä sinä teet aivan oikein», myönsi Pete. »Ole itse emäntä talossasi, rakkaani — silloin ei sinun tarvitse olla emännöitsijäsi käskyläinen — ja silloin rouva Gorrystä tulee sinun palvelijattaresi.»

Pelastuaksensa vajoamasta kiellettyihin ajatuksiin, hän alkoi heti paikalla tehdä työtä ja suoritella pieniä jokapäiväisiä askareita, huoltaa talouttaan ja toimitella yhtä ja toista. Mutta taloudenpito oli juuri se, johon hän kaikista vähimmin oli valmistautunut. Hänen ensimmäinen lammaspaistinsa oli palanut ja kuivunut laihaksi ja viheliäiseksi käpäläksi ja hänen ensimmäinen vanukkaansa oli paistunut niin, että sen väri kovin muistutti pahasti palanutta tiiltä ja melkein kirves tarvittiin, ennenkuin siitä mitään irti saatiin. Keittäjänä ei hän suinkaan erinomaisesti edistynyt, mutta Pete käytti hyväksensä kaikkea, mitä hän verrattomilla hampaillansa saattoi hienontaa, ja syytti ruokahalua, jos luonto ei ottanut jotakin lajia vastaan.

Hänellä oli vielä muitakin keinoja, joilla hän koetti pitää emännän velvollisuuksiansa hereillä. Hän osti seinäpaperia kaupasta ja alkoi paperoida kaikkia säiliöitä ja komeroita kodissansa. Mutta kuvat eivät sattuneet vastakkain eikä liima ottanut kiinni. Hän ompeli itse villalangalla nimimerkit peitteihin, jotka Mummi oli heille lähettänyt — kirjaimet P ja Q muodostivat kiehkuran K:n ympärille. Sitten hän tutki liinavaatevarastojansa. Suursiivous tehtiin kaikissa huoneissa kaksi kertaa viikossa. Hän maalasi kaikki hyllyt ja mihin ikinä luuli uuden maalin sopivan, mutta maali ei tahtonut kuivua, koska hän, säästääksensä kuusi penceä, itse sekoitti maalin ja unohti panna tärpättiä joukkoon. Pete ylisti kaikkea, mitä hän teki, vaikka se olisi kuinka hullusti onnistunut. Kate oli ajatellut, että olisi helppo olla hyvän miehen hyvä vaimo. Se oli kuitenkin vaikeata — vaikeata kenelle tahansa, hänelle se oli kaikista vaikeinta. Miehen liian suuri leväperäisyys ja hyvänahkaisuus turmelee monen kelpo vaimon onnen.

Kauaksi aikaa hän ei voinut antautua mihinkään työhön, mutta kokonaisen viikon hän kuitenkin antoi Petelle lukemisen, kirjoituksen ja laskemisen opetusta. Peten lukeminen oli tavattoman kankeata, hänen tavaamisensa mahdotonta, vaikka hän kuinka koetti paksulla sormellansa osoitella, ja kirjoittaessaan hän työnsi kielensä toiselle puolelle suutansa aivan kuin hänellä olisi ollut mälli poskessa samalla kun hän piti peukalollaan aivan kynän terästä kiinni.

»Mikä kirjain tuo on, Pete», kysyi Kate, osoittaen sukkapuikolla runokirjan sivua, joka oli avoinna heidän edessänsä pöydällä.

Pete katseli, mutta näytti kovin hämmästyneeltä. »Kysytkö sinä minulta sitä, Kirry? Ellet sinä sitä tiedä, mistä minä sen sitten tietäisin?»

»Se on suuri M, Pete.»

»Onko todellakin?» sanoi Pete katsellen tutkivasti kirjainta. »Toden totta sehän on aivan niinkuin Pitkänniityn portti.»

»Ja tuo on suuri A.»

»Ihme ja kumma, nehän ovat aivan kuin kallotuolit vaunuvajassa.»

»Ja tämä on B.»

»No katsohan, yhä paranee! Tuo on ihan samanlainen kuin härän kavio.»

»Ja MAB tavataan Mab — kuningatar Mab», sanoi Kate jatkaen neuvomistaan.

Pete katseli häntä silmät selällänsä. »Nyt minä olen aivan varma», hän sanoi, äänessään ylpeä sointu, »että sinä osaat tavata kaikki sanat, Kirry.»

»En kaikkia. Joskus minun täytyy katsoa sanakirjasta, miten ne kirjoitetaan», sanoi Kate.

Kate näytti hänelle kirjan ja selitti, miten sitä käytetään.

»Ja opettaako tämä sinua tavaamaan kaikki sanat, Kirry?» kysyi Pete.

»Kaikki tavalliset sanat», sanoi Kate.

»Ihanko todella?» sanoi Pete sipaisten kunnioittavasti kirjaa.

Seuraavana päivänä hän istui kokonaisen tunnin ja selaili kirjaa, mutta kun hän sitten kohotti päänsä, oli hänen kasvoillansa epäilevä ja halveksiva ilme. »Tämä kirja ei opeta sinulle kerrassaan mitään, rakkaani», hän sanoi.

»Kuinka niin, Pete?»

»Ei, se on aivan kelvoton», sanoi Pete. »Tässä minä nyt olen istunut ja etsinyt tavallista sanaa, aivan tavallista sanaa eikä sitä ole koko kirjassa.»

»Mitä sanaa sinä etsit», sanoi Kate kumartuen hänen olkansa yli.

»Rakkaus», sanoi Pete. »Katso», osoittaen suurella etusormellansa, »tuossa sen nyt pitäisi olla, mutta missä se on?»

»Mutta rakkaushan alkaa rak», sanoi Kate, »ja sinä etsit rik. Tässä on — rakkaus.»

Pete päästi pitkän vihellyksen, sitten hän heittäytyi leveästi tuolillensa, nosti hitaasti katseensa ja sanoi: »No sittenhän täytyy ensin tietää, mitenkä sana alkaa, eikös niin, Kirry?»

»Totta kai, ystäväni», sanoi Kate.

»Mutta siinä tapauksessa sinä opetat tuota sanakirjaa, ystäväni, eikä se sinua; kuule, meidän on paras panna se hyllylle.»

Kahden viikon aikana Kate luki kaikki Peten kirjeet ja vastasi niihin. Niitä oli paljon ja sisällys oli monenlainen. Siellä oli kirjeitä ihmisiltä, jotka odottivat suurta perintöä ja tarjosivat tämän perintönsä pantiksi lainasta, jota Peteltä tässä tilapäisessä hädässänsä pyysivät; liikemiehiltä, jotka aikoivat perustaa osakeyhtiön, rakentaakseen tänne tanssisalin englantilaisten matkailijoiden tarpeiksi; papeilta, jotka pyysivät avustusta uusien urkujen ostoon; hienoilta naisilta, jotka kehoittivat Peteä perustamaan muotikaupan; lahkolaisilta, jotka pyysivät häntä vieraaksi teeiltoihinsa, ja metodistit kehuivat olevansa ylpeitä hänestä. Kaikki, jotka tarvitsivat rahaa, kääntyivät Peten puoleen käyttäen koreita sanoja ja imartelua apunansa. Kate asettui hänen ja pahimpien verenimijäin väliin. Ovelimmat heistä kuitenkin saivat hänet kynsiinsä salaa ja viekkaudella. Joskus tuli kiitoskirjeitä lahjoista ja hyväntahtoisuudesta, joista Kate ei tiennyt mitään. Sellaiset kirjeet hän pisti salakähmäisesti pois, ja Kate koetti olla niitä näkemättä. »Jos minä kiellän häneltä kaiken, minä kokonansa pilaan hänet», hän ajatteli.

Eräänä päivänä posti toi suuren kirjekuoren, jossa oli korea lakkasinetti ja Kate veti sieltä virallisen asiakirjan ja alkoi sitä lukea: »'velkakirja lainasta Caesar Cre − −'» »Tuo ei ole mitään», sanoi Pete, sieppasi asiakirjan ja pisti sen takkinsa taskuun.

Kate kohotti katseensa häneen ja siinä kuvastui tuskaa, häpeää ja nöyryytystä ja siihen loppui hänen kirjuritehtävänsä.