X.

Ovea oli vaikea sulkea hänen jälkeensä, sillä koillistuuli oli kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Caesar luikahti maitokamariin näädäksensä, olivatko ulkohuoneet turvassa ja palasi sangen tyytyväisin ilmein. Tallin ja navetan ovet olivat pöngässä. Latojen ovet olivat kiinni. Kuivausuunin tuli paloi hiljaksensa ja kaikki varovaisuustoimenpiteet oli suoritettu. Hänen tullessansa Mummi väänteli käsiänsä huudellen: »Kate, voi minun Kateni!» ja Caesar nuhteli häntä siitä, ettei hän luottanut Luojan johtoon.

Ihmisiä tuli nyt toinen toisensa jälkeen sisään kertoen mitä hirvittävimpiä juttuja siitä, mitä myrsky oli saanut aikaan. Sanottiin, että valotorni Kanakalliolla oli keikahtanut kumoon, että tulva oli noussut Ramseyssä kaksikymmentäviisi jalkaa ja kaikki kadut lainehtivat, ja eräs kalastaja Peelissä oli kaatunut veneineen päivineen mereen ja hukkunut.

Joka hetki tuli yhä uusia ja uusia vieraita kapakkaan ja penikulman alalta olivat pian kaikki onnettomat ja vaivaiset kokoontuneet sinne — siellä oli sokea Jane, joka kykeni pysäyttämään verenjuoksun, mutta ei voinut asettaa myrskyä; Chemiahprofeetta, jonka valkoinen parta ulottui vyötäröille ja joka kulki sauvaansa nojaten, ja vanha Juan Vessy, joka »eli taloissa» kerjäysmatkoillansa. Ne ihmiset, jotka siellä ennestänsä olivat, eivät uskaltaneet mennä ulos, ja Mummi väännellen lakkaamatta käsiänsä, huuteli: »Kate, Kate», pyydellen ihmisiä keittiöön takan ääreen lämmittelemään. Täällä he nyt surkuttelivat poikiansa, jotka olivat merillä, kertoivat kaikenlaisia juttuja edellisistä myrskyistä ja kiistelivät vuosiluvuista, milloin se ja se haaksirikko oli tapahtunut ja mitkä tuulet olivat ne aiheuttaneet.

Myrsky yhä kiihtyi ja joskus tuuli löi seiniä, aivan kuin purjeita olisi hakattu niitä vastaan. Joskus se muistutti aaltojen pauhua, kun ne kohisten iskevät toisiansa vastaan aavalla meren ulapalla, johon ei mistään näy maata. Se vonkui ja valitti savupiipuissa aivan kuin villi eläinten lauma olisi pyrkinyt vapauteen. Ja sitten tuprahti savu kokonansa sisään ja täytti keittiön. Täytyi sammuttaa tuli kokonansa pelastaaksensa tukehtumasta. Eteisen ovi lensi auki ja heidän täytyi sulkea se varsiluudilla ja harjojen varsilla. Akkunat helisivät puitteissansa ja heidän täytyi vahvistaa niitä asettamalla pöytiä suojiksi. Huolimatta kaikista näistä tukkeamistoimenpiteistä oli talo hatara kuin variksenpesä ja seinät natisivat kuin laivan mastot myrskyssä. »Merelläkään en minä milloinkaan ole nähnyt tällaista ilmaa ja minun pitäisi kuitenkin jokseenkin hyvin tuntea meri», sanoi muuan. Toiset valittivat ja mutisivat rukouksia.

»Varas-Kelly», joka Mummin huomaamatta oli hiipinyt sisään, oli polvillansa eräässä nurkassa, kasvot seinään päin, rukoillen Herraa muistamaan häntä ja selitti, että hän oli nähnyt omaisuutta kirjeissä — postimerkkejä ja muuta sellaista, mutta ei ollut koskaan koskenut niihin. Lukkari John lausui puolustuksekseen, että hänen täytyi haudata vanha tuomari; Jonaique, parturi, selitti, että hänen täytyy ajella itse piispan parta, ja Claudius Kewley puolustautui sillä, että hänellä oli vielä kolme kaurasarkaa leikkaamatta ja sen lisäksi vielä kaurapieles kattamatta. »Oi, Herra», huusi Claudius. »Älä anna minun ennen kuolla, ennenkuin olen saanut kaikki tehdyksi.»

Horjumattomana ja voimakkaana seisoi Caesar näitten rukoilijani ja valittajain keskellä, jotka olivat taivuttaneet päänsä alas ja vääntelivät käsiänsä. Kun hän kuuli maanviljelijän sanat, hänen ilmeensä muuttui ankaraksi.

»Cloddy», hän sanoi. »Kuinka te uskallatte määrätä, mitä Jumala saa tehdä ja tekemättä jättää.

»Helppohan teidän on puhua, herra Cregeen», valitti maanviljelijä, »teillähän on vuodensato turvassa», eikä Caesar voinut siihen mitään sanoa, mutta sensijaan rankaisi hän miestä rukouksessa. »Herra on lähettänyt myrskynsä rankaisemaan niitä, jotka ovat olleet liian varmoja hänen armostansa, ja myrskyssäkin heillä olisi turva, jos he vain kärsivällisesti alistuisivat Herran tahdon alle. Suuri on hänen armonsa, mutta tottelemattomat lapset eivät tahdo ottaa sitä vastaan. Herra, johda sinä heitä, että he vaikenevat — —»

Kesken Caesarin rukouksen, kuului ulkoa rusahtava ääni ja pelästyneenä hän samana hetkenä hypähti seisoallensa. »Luulenpa todellakin, että myllyn ratas on päässyt irti», sanoi hän, »ja jos niin on käynyt, silloin ovat pian elot kuivaus-uunista tiessään.»

»Luottakaa vain Luojan johtoon, Caesar», huudahti maanviljelijä.

»Sen minä kyllä teenkin», sanoi Caesar hattunsa siepaten, »mutta ensin minä kuitenkin sammutan tulen uunista!»

* * * * *

Saavuttuaan eteisestä pihalle Petestä tuntui, kuin näkymättömät siivet olisivat häntä hakanneet ja hän läähätti kuin kala, joka on saanut liian paljon ilmaa. Pistävä kipu hänen kyljessänsä muistutti häntä haavasta, mutta hänen jaloissansa oli sähköä ja hän alkoi juosta. Yö oli saapunut, mutta vihertävä juova oli revennyt lyijynharmaihin pilviin ja siitä pistivät esille kuun pyöreät kasvot.

Kun hän saapui Ramseyhin, oli tulva kohonnut vanhalle ristille asti, kattolevyt lentelivät ympäri ja satamassa paukkuivat mastot ja raakapuut, niinkuin pommit taistelukentällä. Suoraan hän riensi ompelijalle ja sai kuulla, ettei Kate ollut ollut siellä kuuteen tuntiin. Kangaskaupassa hän sai tietää, että Kate kahden tienoissa iltapäivällä oli kulkenut Ballureen päin. Hänen kulkiessaan kaupungin läpi ammuttiin raketeilla hätämerkkejä. Muuan höyrylaiva, joka oli ankkuroinut lahdella, oli kohottanut hätälippunsa. Meri oli peloittava — tuhkanharmaa — ja siinä häilyi kiemurtelevia valkeita vaahtojuovia; mutta miehet, jotka tyynellä olivat satamassa laiskoina lojuneet, koettivat nyt kaikin voimin saada veneensä irti ja päästä merelle, sillä vanha viikinkien veri heidän suonissaan oli alkanut kuohua.

Kulkiessaan yleisen kaivon ohi Pete pistäysi Mustan Tomin puheille, ja ukko oli tavattoman huomaavainen ja kohtelias, kunnes sai tietää hänen asiansa, ja vaikka hän näytti kovin pettyneeltä, vastasi hän kuitenkin kysymyksiin. Kyllä, kyllä hän oli nähnyt sen nuoren naisen. Hän oli kulkenut aikaisin iltapäivällä tästä ohi ja tervehtinyt häntä. Annettuaan nämä mieluisat uutiset, Musta Tom ei kuitenkaan voinut kieltäytyä tiputtamasta hieman katkeruuden myrkkyä herättämäänsä iloon. »Ja kun sinä löydät hänet», hän sanoi, »on sinun parasta ottaa hänet purteesi, sillä on toisiakin, jotka tahtovat mielellänsä heittää hänelle köydenpään.»

»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Pete.

»Sen saat itse keksiä», sanoi Musta Tom, ja Pete löi oven jäljessään kiinni. Kukkulan laella yhtyi kaksi tietä, joista toinen vei »Iiriläiseen» ja toinen Port Mooariin. Saadaksensa selville, kumpi tie olisi valittava Pete kysyi muutamasta torpasta, joka oli vähän matkan päässä ylemmän tien varrella ja kun vastattiin, ettei Katea ollut näkynyt, hän valitsi alemman tien. Mutta tälläkään tiellä hän ei saanut mitään uutisia, sillä Billy myllyllänsä ei tiennyt mitään ja eukko, joka asui aurinkokellon luona, oli mennyt jo vuoteeseen. Vihdoin hän ehti Port Mooariin ja tuli pienelle töllille, joka oli kuin lasten leikkitupa siisteine eteisineen ja kirkkaille akkunoineen, joista pilkoitti punertava valo nientä huuhteleville, raivokkaille aalloille. Se oli hummerinpyytäjän tupa. Pete kysyi, oliko hän nähnyt Katea. Hän vastasi kieltävästi; hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin herra Christianin. Minkä Christianin. Herra Philip Christianin.

Tämä tieto selitti Petelle vain yhden asian. Se näytti selittävän hänelle muutaman seikan, joka oli alkanut häntä kovin ihmetyttää — miksi Philip ei ollut tullut häntä vastaan laivarantaan, ja miksi Kate ei ollut saanut tietoa hänen tulostansa. Nyt oli ihan selvää, että Philip olikin Balluressa eikä siis ollut saanut hänen sähkösanomaansa, jonka hän oli osoittanut Douglasiin.

Pete kääntyi takaisin. Varmaankin Kate oli mennyt joittenkin tuttavain luo. Tällä hetkellä hän saattoi olla jo kotona. Hän koetti juosta, mutta tuuli puhalsi vastaan. Se tuntui siirtyvän pohjoiseen ja oli yltynyt raivomyrskyksi. Hän sitoi hattunsa nenäliinalla solmiten päät leuan alle. Tukka liehui korvilla aivan kuin olisi tahtonut pieksää häntä. Joskus tuuli heitti hänet pensaikkoon ja monesti se paiskasi hänet polvilleen. Hän pyrki kuitenkin eteenpäin läpi suolaisen meren vaahdon, joka välkkyi sateenkaaren väreissä ja virtasi maalle kuin myrskyn ajama sade. Silmiä kirveli ja huulet tuntuivat suolaisilta.

Kuu paistoi nyt täydeltä terältä merkillisten pilvenlonkien välitse, ja Pete saattoi aivan selvään nähdä kääntyessänsä lahdelle päin joukon ihmisolentoja, jotka olivat kokoontuneet kalliolle Port Lewaigen yläpuolelle. Pelosta vapisten hän pyrki kaikin voimin heidän luoksensa. Oman onnensa nojaan jätetty purjelaiva lahdella oli katkaissut ankkuriköytensä ja aallot heittelivät sitä kuin sokeata hyljettä kallioita kohden. Se iski kiviin valittaen kuin elävä olento ja heti painui sen kokka alas, jolloin meren valkoinen leijona kiljuen vieri sen ylitse, aallot virtasivat kannelle ja täyttivät hytit ja ruumat, peräsin irtaantui, purjeet repeytyivät irti mastoista ja tämä uiva koti, jossa ihmiset olivat eläneet, nukkuneet, laulaneet, nauraneet ja laskeneet leikkiä, oli nyt vain hylky, jota aallot heittelivät sinne tänne.

Kun Pete palasi Sulbyyn ei Kate ollut vielä tullut, mutta levottomuus hänen katoamisestaan häipyi siihen kauheaan meluun, touhuun ja hosumiseen, mihin Caesar oli huoliensa vuoksi joutunut. Seisten kompostikasalla pimeässä hän huusi maitokamariin jylisevällä äänellä, joka kuitenkin myrskyn välistä kuului kuin raivokkaan kissan vonkuminen. Myllyn ratas pyöri kuin »villikissa» — eikö kukaan voisi ottaa sitä kiinni? Tallin katto oli lentänyt tiehensä ja tamma hakkautui kappaleiksi »tuossa tohisevassa helvetin kidassa» — eikö nyt kukaan voinut mennä sulkemaan ovea? Navetan olkikatto heilui ja hakkasi kuin purje — eikö ollut ainoatakaan ihmistä, paitsi tuo nainen — Nancy Joe — joka olisi auttanut häntä nostamaan tämän tikapuun, johon oli sidottu kiviä, sinne painoksi?

Vasta sitten, kun Caesarin toiveet oli täytetty, seurasi sen verran hiljaisuutta, että saattoi puhua Katesta. »Sain sen verran tietää hänestä, että hän on tullut kotiin päin Claughbanen ohi», sanoi Pete, »ja minä olen seurannut hänen jälkiänsä aina »Inkivääriin» asti. Hän ei voi olla kaukana. Missä hän on?»

Ne, jotka saattoivat vähän mieltänsä hillitä, alkoivat arvailla. Mummi ei voinut muuta kuin nyyhkyttää, ja Nancy Joe valitti hänen rinnallansa. Kaikille heille oli kylliksi omissa suruissansa. Sokea Jane valitti kovaa kohtaloansa.

»Te kaikki edes näette», hän sanoi, »mutta minä en tiedä mitään ennenkuin onnettomuus on minut saavuttanut.»

»Älkää nyt ruikuttako, hyvä eukko», lohdutteli Pete, »puolet elämästämme me kaikki olemme, kuten tekin — me kaikki olemme sokeita yöllä.»

Kesken tämän melun ja valituksen kuului kolkutus ovelta ja Pete hyökkäsi eteiseen avatuksensa oven.

»Seis», huusi Caesar. »Ei kukaan muu kuin tyttö itse pääse tänne tänä iltana. Jos vielä kerran pääsee sisään samanlainen tuulenpuuska kuin äskeinen, on asuinrakennuksestakin katto tiessään.»

Sitten hän huusi oven läpi tulijalle ja vastaus kuului tuulen valitukselta.

»Kuka siellä on?»

Tulija oli Joney laakson rotkosta.

»Me olemme täällä kuin sillit tynnörissä — me emme voi päästää teitä sisään.»

Hän ei pyrkinytkään sisään. Mutta hänen tupansa katto oli lentämässä tiehensä ja koko hökkeli oli kaatumaisillansa, eikä hän voinut saada poikaansa — sitä hulluraukkaa — lähtemään pois sängystä. Poikarukka joutuisi turmioon; hän kuolisi; hän oli ainoa koko perheestä, mitä hänelle oli jäänyt — eikö herra tahtoisi tulla pelastamaan häntä?

»Mahdotonta!» huudahti Caesar. »Siellä on meidän omammekin tänä kauheana yönä, Joney, ja Jumala kyllä suojelee lapsiansa.»

Tarkoittiko hän Katea. Joney oli nähnyt hänet rotkossa — —

»Päästäkää minut ovelle», sanoi Pete.

»Mutta talo voi mennä hajalle», huusi Caesar.

»Menköön vain», sanoi Pete.

Pete sulki kapakkahuoneen oven ja silloin kuului myrskyn vihellys eteisestä.

»Milloin te näitte hänet ja missä?» kuului Peten ääni ja Joneyn ääni vastasi:

»Hän kulki minun kotini ohi tänä iltana juuri ennen myrskyä.»

»Minä tulen teidän kanssanne, menkää», sanoi Pete, ja Mummi huusi ravintolahuoneen perältä:

»Ota Caesarin päällystakki pienen takkisi päälle.»

»Minulla on purjeita kyllin tällaisella tuulella, äiti», huusi Peten ääni. Vielä kuului eteisestä hirvittävä tuulen vihellys ja Caesar palasi yksin kapakkahuoneeseen.

Taas koski kipeästi Peten haavaan, mutta hän painoi sitä kädellänsä ja ponnisti laakson rotkoa kohden vetäen Joneytä jäljessänsä. Vihdoin he tulivat hänen asunnollensa. Olkikaton toinen puolisko oli viskautunut toisen päälle ja vuotiaiset olivat paljaat kuin luurangon kylkiluut. Kaurakakkumuotti oli lentänyt seinää vasten, jauhotynnörin kansi oli pudonnut nurkkaan ja jauhot tuprusivat ympäri tupaa kuin vitilumi tuiskussa. Astiahylly seinällä oli tyhjä ja särkyneet sirpaleet olivat lennelleet ympäri paljasta lattiaa, ja haahlat jotka riippuivat lieden yläpuolella kiikkuivat uuniin kuin kuolinkellot. Tämän hävityksen keskellä nukkui hullu poikaparka kaikessa rauhassa risaisella vuoteellansa, jota valaisi pilvien välistä välkähtelevä kuu.

Yö kului, ja ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ravintolan keittiöön, istuivat ja kuuntelivat ja joskus tuntui kuuluvankin ääntä, mutta Pete ei vain palannut. He alkoivat taas itkeä ja valittaa rukoillen ääneen ja tunnustivat nyt pelkäämättä ja häpeämättä syntinsä, joita he tähän asti olivat salanneet kuin henkensä edestä.

»Miten kauheasti minua etsiskelläänkään — nyt minä sen selvästi näen!» huusi Kelly, postinkantaja.

Muutamia huoletti tavattomasti, miten kävisi, jos kuolema kohtaisi heidät täällä kapakassa.

»Minä en pidätä ketään», huusi Caesar.

»Te ette kuitenkaan anna avata ovea», väitti maanviljelijä.

Vaikka ovi olisi avattu kuin piispaa varten, ei ainoakaan olisi kuitenkaan hievahtanut paikaltaan. Ensi kerran — miesmuistiin — lankesi Nancy Joe polvillensa.

»Oi, Herra», hän rukoili, »sinä tiedät, että minä en vaivaa sinua usein. Mutta pelasta Kate, Herra, oi pelasta ja suojele pikku Kirryäni! On enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä, kuin minä olen pyytänyt sinulta mitään, ja jos nyt otat pois tuulen, minä lupaan sinulle, että kuluu ainakin kaksikymmentä vuotta, ennenkuin kuulet ainoatakaan rukousta minun huuliltani.»

»Miksi sinä et rukoile maninkielellä, mokoma hurja», valitti Mummi, »minä luen rukoukseni aina manin murteella ja luulen, että Hän kuulee sitä parhaiten.»

»Kohottakaamme äänemme laulussa rukoukseen ja kiitokseen», huusi Caesar, ja polvillansa, silmät lujasti suljettuina ja kädet kasvoja peittäen kaikki alkoivat veisata kuin henkensä edestä. He veisasivat taivaasta ja sen rauhallisista niityistä, sen sinisistä järvistä ja loistavista pilvistä, sen kultaisista kaupungeista ja päärlyporteista, sen temppeleistä ja kappeleista, jossa »seurakunta ei koskaan erkane eikä sabbatti lopu». Suurta lohtua tuotti saada koettaa omalla kirkuvalla äänellänsä voittaa myrskyn raivo. Kun he pääsivät virren loppuun, alkoivat he sen uudestansa pysähtymättä hetkeksikään, sillä toiset vielä vetivät viimeisiä sanoja, kun toiset jo aloittivat uudestansa. Kun he olivat päässeet keskelle laulua, heistä oli tuntuvinaan kuin myrsky entistä suuremmalla raivolla olisi pudistanut ovea ja hillitäkseen kauhuansa he vetivät yhä kovemmin. Myrsky täristi uudestansa ja Caesar huusi:

»Vielä kerran, veljet», ja taas he mylvivät virren alusta loppuun.

Jyristys kuului kolmannen kerran, ja Caesar huusi:

»Vielä kerran, rakkaat ystävät», ja he kirkuivat virttä kuin raivohullut.

Silloin lensi ovi räsähtäen auki aivan kuin raivokkaasta potkusta, ja Pete villin ilmein, kasvot vihreinä suolaisesta meren vaahdosta, astui kynnyksen yli Kate tajutonna sylissänsä ja Joneyn hullu, tuijotteleva poika selässänsä.

»Ylistetty olkoon Herra, että hän on kuullut meidän rukouksemme!» huudahti Caesar. »Mistä sinä hänet löysit?»

»Autiosta töllirähjästä solan luona», vastasi Pete.

»Noidan entisestä tuvasta.»