II.

Philip ei unohtanut sitä tehtävää, jonka Pete oli hänelle antanut. Tällainen ammatti on hyvin tavallinen Man-saarella, ja se joka sitä harjoittaa saa oman erikoisen nimensä. Hänen arvonimensä on Dooiney Molla, sananmukaisesti »miehenylistäjä», ja hänen pääasiallisimpana tehtävänänsä on esiintyä vaatimattomana, epäitsekkäänä, jalona ystävänä ja ystävällisenä avioliiton välittäjänä, jonka sulhanen on lähettänyt morsiamen vanhempain luokse puhumaan, miten mainio mies kosija on, miten hänellä on erinomaiset tulot tai loistava tulevaisuus ja hän niin muodoin on mitä sopivin kosija tytölle. Mutta sen lisäksi on hänellä toinenkin tehtävä, vähemmän tavallinen, mutta siitä huolimatta kuitenkin yhtä tunnettu, ja tämä velvoittaa puhemiestä sulhasen edustajana esiintymään tytön suojelijana kuin olisi hänen aviomiehensä, ja silloin hänen tulee pitää huolta tytön siveellisestä maineesta sill'aikaa, kun sulhanen itse on sillin tai makrillin pyynnissä tai jossain pitemmillä matkoilla ulkomailla.

Sitten kun. Philip oli epäilyttävällä menestyksellä suorittanut ensimmäisen tehtävänsä, hän antautui omantunnon tarkasti täyttämään toista velvollisuuttansa. Tulos oli omituinen. Tämä toimi vaikutti, kuten luonnollista olikin, ensi kädessä heihin molempiin, sekä Philipiin että Kateen. Philip muuttui hyvin vakavaksi ja tavattoman juhlalliseksi, sillä kun tahtoo esiintyä toisen siveellisenä suojelijana, täytyy itsensä ensin kohottaa kaiken kevytmielisyyden yläpuolelle. Kate tuli äkkiä hyvin hiljaiseksi ja nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja vaatimattomaksi, puhuen hiljaa ja punastuen helposti. Tyttö, joka oli kiduttanut Peteä ja näytellyt emäntää vähän siellä ja täällä, oli kuin kyyhkynen joutuessaan Philipin silmän alle. Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus tavoitti hänet Philipin läsnäollessa. Tytöstä tuntui suloiselta kuunnella hänen suustaan lähteviä viisauden sanoja kun hän keskusteli, ja vielä suloisempaa oli totella hänen tahtoansa, kun hän määräsi jotakin. Pieni viisas pää kääntyi aina siihen suuntaan, missä Philip esiintyi, ja hänen äänensä soi kuin ilokellot tytön korvissa. Kun hän lähtiessään kohotti hattuansa ja kumarsi kevyesti hyvästiksi, näki tyttö siitä unta seuraavaan päivään. Tyttö tuskin tajusi, mikä merkillinen muutos hänessä oli tapahtunut ja hänen kotiväkensä oli ihmeissään.

»Kirry, tyttöseni, etkö sinä voi oikein hyvin?» sanoi äiti.

»Voin kyllä, äiti, miksi sitä kysyt?» sanoi Kate.

»Onko sinulla, lemmikkini, hammassärkyä?»

»Ei.»

»Silloin sinua varmaankin kiusaa se uusi hattu, jonka olet nähnyt neiti Clucaksen puodinikkunassa?» kysyi äiti.

»Hillitse kielesi, vaimo», kuiskasi Caesar kädenselkänsä takaa. »Henki tekee työtänsä tytössä. Anna sille tilaa, äiti, anna sille tilaa.»

»Lirunlarua», sanoi Nancy Joe. »Sekoita tulikiveä siirappiin ja juo koiruoho- ja kamomilliteetä, se auttaa.»

Kun Philip ja Kate olivat yhdessä, he puhuivat lakkaamatta Petestä. »Pete pitää tästä», ja »Pete ei pidä tuosta», ja »Pete aina sanoi niin ja niin», kuului loppumatta. Tällä tavalla he koettivat pitää Peteä muistissansa, ja oli kerrassaan ihmeellistä, miten monenlaisiin asioihin Pete-parka kykeni.

Eräänä iltana oli »Keijukaisessa» tavattoman iloinen ja äänekäs sakki koolla. Erään kalastajalaivan kapteeni oli kutsunut joulu-illallisille ne miehet, jotka oli pestannut seuraavaa pyyntikautta varten. Vaimot, lemmityt ja ystävät olivat siellä ja vanhoja merkillisiä tapoja seuraten he iltaansa viettivät.

»Onko koskaan tapahtunut mitään niin merkillistä maailmassa, Philip?» tirskui Kate ovenraosta ja seuraavana hetkenä Philip oli hänen rinnallansa eteisessä, jossa tyttö nöyrästi painoi päänsä alas ja katseli hänen kenkiinsä.

»Minun kai täytyy pyytää anteeksi.»

»Mitä niin?»

»Kun minä kutsuin teitä sillä nimellä.»

»Pete kutsuu minua Philipiksi. Miksi ette te tekisi samoin?»

Silmät kohosivat puoliksi varkain hänen liivinsä nappeihin. »Ehkäpä niin, tuota, ei suinkaan se vahingoittane, vaikka minä sanonkin teitä siksi kuin Petekin? Mutta sitten — —»

»Mitä sitten?»

»Hän sanoo minua Kateksi.»

»Luuletteko, että hän sallisi minun tekevän samoin?»

»Siitä olen aivan varma.»

»Sanotaanko sitten niin?»

»En oikein tiedä.»

»No, Peten tähden.»

»Juuri niin.»

»Kate!»

»Philip!»

He eivät voineet selittää sinä hetkenä tunteitansa. Se oli niin ihanaa, niin kaunista. Se oli niin suloista ja hellää, etteivät he voineet olla nauramatta aivankuin joku olisi kutkuttanut heitä.

»Tietysti me emme saa käyttää näitä nimiä muulloin kuin ollessamme aivan kahden», sanoi Kate.

»Oh, ei, ei tietenkään, vain silloin kuin olemme aivan kahden», sanoi Philip.

Näin he pimittivät toinen toisensa silmiä ja lähtivät kulkemaan käsi kädessä pitkin jyrkänteen reunaa.

Kun vietettiin sen vanhan vuoden viimeistä päivää, jolloin Pete oli lähtenyt matkallensa, Philip suoritti uskollisesti hänelle annettua tehtävää.

»Aiotko mennä johonkin ottamaan uutta vuotta vastaan, Philip?» kysyi Kate eteisen ovelta.

»Minä tahtoisin kaikista mieluimmin pistää jalkani tänne, mutta minun läsnäolostani ei ole suurta iloa», sanoi Philip.

»Miksi ei?»

»Minä olen vaalea, eivätkä vaaleat tuota sinulle onnea, tiedäthän.»

»Ah!»

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate huudahti:

»Minäpä tiedän keinon.»

»Minkä keinon?»

»Tule tänne Peten asemesta — hän nyt kaikissa tapauksissa on kylliksi tumma.»

Philip oli ihastunut tästä keksinnöstä. »Se on hyvä ajatus», hän sanoi vakavasti. »Olen täällä Peten sijasta, se on hyvä ajatus. Nythän poika-parka ottaa vastaan ensimmäistä uuttavuottansa poissa kotoa.»

»Niin kyllä, sääli häntä», sanoi Kate.

»Tulenko minä siis?»

»Minä odotan sinua täsmälleen kello kaksitoista.»

Philip oli lähdössä. »Ja, Philip.»

»Mitä niin.»

Sitten kuului vieno, suloinen, iloinen ääni ovelta niin viehättävästi pimeälle pihalle: »Minä asetun maitohuoneen ovelle.»

Philip tunsi joutuvansa hämillensä ja päätti tulevaisuudessa ottaa velvollisuutensa vähemmän omantunnon tarkasti. Hän päätti käydä »Keijukaisessa» harvemmin. Heti joulujuhlien jälkeen hän päätti kokonansa antautua opiskeluihinsa ja olla tulematta takaisin Sulbyyn ainakaan puoleen vuoteen. Mutta Man-saaren joulu on pitkä. Se alkaa 24. päivänä joulukuuta ja loppuu vasta tammikuun 6. päivänä. Maaseuduilla, joissa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja, juhlat ovat ylimmillään vasta loppiaisena. Vasta silloin »katkaistaan soittajan pää» ja silloin leikitään »Goggansiä», ennustusleikkiä. Tytöt asettavat lieden reunalle rivin juomakuppeja tulen palaessa takassa, panevat jokaiseen jotakin, joka kuvaa jotakin ammattia ja rientävät ulos. Pojat vaihtavat kuppien järjestyksen ja tytöt palaavat sokkoina yksitellen ja valitsevat arpansa. Tulevan aviomiehen ammatti on se, mikä kuppiin on kätkettynä.

Tätä leikkiä leikittiin »Keijukaisessa» Philipin loman viimeisenä päivänä, jolloin Caesar oli jossain ulkona sananjulistusmatkoillansa, ja Katen luultiin valitsevan veden, mutta hän valitsikin sulkakynän.

»Kynä! Kynä!» huusivat pojat. »Kuka väittää, että tyttö menee naimisiin merimiehen kanssa? Sitä laivaa ei ole rakennettu, jossa hänen miehensä meren pohjaan sukeltaa.»

»Hyvää yötä nyt», sanoi Philip.

»Hyvää yötä, herra Christian. Hyvää yötä, herra», sanoivat pojat.

Kate pujahti hänen jäljessänsä ovelle.

»Menettekö näin aikaisin?»

»Minun täytyy olla Douglasissa varhain huomenaamuna», sanoi Philip.

»Pelkään, ettemme saa nähdä teitä aivan heti?»

»Ei, minun täytyy nyt ryhtyä todenteolla työhön.»

»Ei kahteen viikkoon — ehk'ei kokonaiseen kuukauteen?»

»Ei, ei kuuteen kuukauteen — minä aion opiskella herkeämättä puoli vuotta.»

»Se on hirveän pitkä aika, eikös ole, Philip?»

»Ei niinkään pitkä, kuin olen tuhlannut.»

»Tuhlannut? Sanotteko te sen tuhlanneenne? Tietysti teidän ei tarvitse minua ajatella — mutta teillähän on tätinne — —»

»Miehellä kai lienee muutakin tehtävää, kuin lakkaamatta kieppua naisten seurassa», sanoi Philip.

Kate purskahti nauramaan.

»Mikä teitä naurattaa?»

»Minä olen niin iloinen, että minä olen vain tyttö», sanoi Kate.

»Niin minäkin olen», sanoi Philip.

»Oletteko?»

Niinkuin salama olisi välähtänyt hänen kasvojensa yli, oli veri kohonnut Philipin päähän ja hän änkytti: »Minä tarkoitan — se on — tiedättehän — mitäs Petestä kuuluu?»

»Niinkö, sitäkö vain? No, hyvää yötä sitten, jos teidän täytyy mennä. Pitääkö minun tuoda teille lyhty? Eikö tarvitse? Onko tähdessä? Te siis osaatte helposti portille? Hyvä on, ellette tahdo että minä näytän teille tietä. Hyvää yötä.»

Viimeiset sanat lausuttiin loukkaantuneella äänellä, mutta ne hävisivät sulkeutuvan oven kolaukseen.

Mutta tytön sydän on kuin synkeä metsä, ja niin oli Kate päättänyt, että käyköön työn kuinka tahansa, kuutta kuukautta ei Philip olisi matkallansa.