VIII.

Kynttiläin valaisemassa käräjäsalissa julisti tuomari tuomion.

»Vangittu», hän sanoi, »teidän maanmiestenne muodostama valamiesoikeus on havainnut teidät syylliseksi inhoittavimpaan petokseen. Te olette pettänyt tietämättömiä, kavaltanut varomattomia, valehdellut yksinkertaisille ja ryöstänyt köyhiltä heidän osansa. Te olette perustanut elämänne valheelle ja nyt vanhalla iällänne johtaa se teidät turmioon. Raaempina aikoina kuin meidän teidän rikoksenne olisi saanut toisen nimen; sitä olisi sanottu noituudeksi eikä petokseksi ja siitä olisi tuomittu kuolemaan. Nyt sen sijaan on oikeus tuominnut teidät vuodeksi vankeuteen Rushen linnaan.»

Tuomarin puhuessa oli Musta Tom seisonut kalju pää painuksissa pyyhkien silmiänsä karkean nuttunsa hihalla, mutta päästyänsä ulos hän oli saavuttanut entisen rohkeutensa ja arkailemattomuutensa.

»Te olette oikeassa, herra tuomari», hän huusi. »Noituus ei enää elätä. Nykyjään kannattaa vain uskonnolla lyödä rumpua ja tehdä rahaa. Teidän ystävänne Caesar on viisas, hyvä herra. Sanokaa hänelle terveiseni, herra tuomari, ja koettakaa itse elää oman tekstinne mukaan.»

»Jos minun ahkeruuteni ja kuntoni», kuului juhlallinen ääni ovesta — »ja mitäs sanotaankaan sanassa? — 'Joka ei pidä huolta huoneensa hallituksesta, on pahempi kuin Jumalan kieltäjä.' Mutta Herra on minun kilpeni. Miksi minä puolustaisin itseäni? Minä olen mato enkä ihminen, sanotaan psalmissa.»

»Siinä on psalmi oikeassa, Caesar», huusi Musta Tom kahden konstaapelin välistä.

Sill'aikaa kuin syntyi melua vangin äänekkään kuljetuksen vuoksi, puhui oikeuden sihteeri tuomarille. Nyt juuri oli ilmoitettu tutkittavaksi toinenkin asia — itsemurha-yritys — muuan nainen oli koettanut hukuttaa itsensä satamassa — ottaisiko hänen kunnianarvoisuusuutensa asian tutkittavaksi nyt vai jättäisikö sen pormestarille.

»Me otamme asian esille heti», vastasi tuomari »Sitä pikemmin pääsee naisraukka vapaaksi.»

Nainen johdettiin sisään. Hän oli enemmänkin märän ryysynyytin kuin elävän ihmisen näköinen. Vaippa, joka märkänä näytti mustalta ja päähine peittivät hänet kokonaan. Kasvotkin näyttivät mustilta, sillä harso oli märkä ja painunut tiukasti kiinni piirteitä myöten. Muutamat ihmiset käräjäsalissa tunsivat hänet huonosta valaistuksesta huolimatta. Se oli sama nainen, jonka he olivat nähneet ennen oikeuden alkua saapuvan kaupunkiin.

Puoliksi vedettynä puoliksi nojaten konstaapelien käsiin hän laahautui syytettyjen penkille. Hän tarttui kaksin käsin johteeseen, ettei kaatuisi. Hänen päänsä oli syvälle painunut värisevien olkapäitten väliin ja näytti kuin häpeän ja alennuksen tunto olisi raadellut koko hänen olentoaan.

»Naista ei olisi pitänyt tuoda esille tuossa tilassa, sanoi tuomari — »sukkelaan sitten, antaa asian päättyä niin pian kuin suinkin.»

Todistukset olivat lyhyet. Muuan torilla vartiossa oleva konstaapeli oli kuullut huudahduksen laiturilta. Saavuttuaan paikalle hän oli nähnyt satamamestarin kantavan naista laiturin portaita ylös. Herra Quarry oli satamakonttorista tullessaan nähnyt naisen kiitävän ohi kuin tuulispään. Hetkistä myöhemmin hän oli kuullut parahduksen ja juossut toisille portaille. Laivahaalla hän oli saanut naisen kiinni, mutta tämä oli vastustellut ja koettanut hukuttaa itsensä.

Tuomari tarkasteli kiinteästi syytettyä. »Tiedetäänkö hänestä mitään muuta?» hän kysyi.

Sihteeri selitti, että hän näyttää täällä vieraalta, mutta kieltäytyy antamasta itsestään mitään selityksiä. Silloin astui poliisikersantti aidakkeen luo. Mahtipontisella äänellä tämä suurellinen pikku mies kyseli vangitulta monia asioita. Mikä hänen nimensä oli. Ei vastausta. Mistä hän tuli. Ei vastausta. Mitä hänellä oli Ramseyssä tekemistä. Ei vieläkään mitään vastausta.

»Teidän kunnianarvoisuutenne», sanoi kersantti, »epäilemättä tämä on niitä haaksirikkoutuneita olentoja, jotka kesäiseen aikaan kulkeutuvat saaremme rannoille. Köyhimmät niistä eivät voi päästä täältä pois sitten, kun matkailuliike loppuu, ja niin he kiertelevät tällä saarella levittäen ruttoa ja turmiota, mihin ikinänsä he jalallansa astuvat.»

Sitten hän kääntyi uudestaan penkille kokoonkyyristyneeseen, vapisevaan olentoon ja virkkoi. »Nainen, oletteko te kelvottomia katujen kiertäjiä?»

Naiselta pääsi valitushuuto, kädet irtautuivat kaiteesta ja hän painautui selkänojaa vasten, työnsi syrjään märän hunnun ja peitti kasvonsa käsillään.

»Lopettakaa kuulustelu, herra Cawne», sanoi tuomari kiivaasti ja kuului liikettä ja puheen sorinaa hänen takanansa. »Me emme saa pidättää tätä naista hetkeäkään kauempaa.»

Hän nousi, nojautui kädet ristissä edessänsä kaiteen yli, katseli naista ja sanoi niin hiljaa, että vain hän olisi sen kuullut, ellei salissa olisi vallinnut sellainen kuoleman hiljaisuus: »Onneton vaimoparka, eikö täällä ole ketään joka voisi vastata teidän puolestanne?»

Pidätetty painoi päänsä vieläkin alemma ja alkoi itkeä.

»Kun nainen on niin onneton, että tahtoo riistää itseltään elämän, sattuu joskus, ikävä kyllä, että on joku toinen, joka on osallinen hänen onnettomuuteensa, joku joka viettelee häntä rikokseen.»

Tuomarin ääni oli lempeä kuin hyväily.

»Jos tässä on niin asian laita, tulisi teidän sanoa se. Hänen tulisi seistä teidän rinnallanne se olisi oikeus ja kohtuus. Onko täällä ketään, joka tuntee teidät?»

Vanki itki nyt hillittömän katkerasti.

»Ah, me emme tahdo tuottaa ikävyyksiä kenellekään. On naisen luonnon mukaista kuinka syvälle hän lieneekin langennut ja kuinka suuri olkoonkin hänen onnettomuutensa — että hän tahtoo kuitenkin suojella tuota rakasta vihamiestään. Heikoinkin nainen on tässä suhteessa väkevä ja kaikki hyvät ihmiset osaavat antaa sille arvon. Mutta lailla on oma tehtävänsä ja tällaisessa tapauksessa on lieventäviä asianhaaroja olemassa.»

Nainen valitti ääneen.

»Älkää pelätkö, tyttöparka. Kukaan ei saa tehdä teille mitään pahaa. Rohkaiskaa mielenne ja katsokaa ympärillenne. Onko täällä ketään, joka voisi puhua teidän puolestanne — joka voisi kertoa meille, miten te olette tullut sinne, missä te nyt olette?»

Nainen antoi käsiensä pudota alas, kohotti päänsä ja katsoi tuomariin, kasvot kasvoja, silmä silmää vasten.

»On», hän sanoi, »on yksi!».

Tuomarin kasvot kalpenivat, silmät kiilsivät, katse harhaili, huulet vapisivat — hän puri niitä, että veri juoksi.

»Viekää hänet suojaan», hän mutisi; »katsokaa, että hänestä pidetään hyvää huolta.»

Salissa syntyi liikettä ja tohinaa. Kaikki olivat tunteneet vangin ulos vietäessä, vaikkakin häpeä ja kurjuus olivat häntä suuresti muuttaneet. »Peter Quilliamin vaimo!» — »Caesar Cregeenin tytär — missä mies itse on?» »Ei olekaan siis totta, mitä on kerrottu — hän ei olekaan kuollut, vaan paljon pahemmin.» »Voi, Herra, kuinka surullista!» — »Ajattelepas tuomarin asemaa!»

Kun Kate oli mennyt, olisi istunnon pitänyt heti päättyä, mutta tuomari viipyi vielä paikallansa. Verho oli hänen silmissänsä ja hän näki kaikki sumun läpi. Hän näytti olevan suunniltansa ja samalla ujostelevan. Hänen jäseniään raateli tuska ja hän näki merkillisiä näkyjä. Hänestä tuntui kuin raskas, näkymätön käsi olisi laskeutunut hänen päälaellensa.

Pöytäkirjuri kohtasi hänen katseensa, ja silloin hän nousi mutisten jonkin anteeksipyynnön, tarttui käsinojaan ja koetti laskeutua tuomarin korokkeelta alas. Seuraavana hetkenä hänen palvelijansa Jem-y-Lord oli hypähtänyt hänen luoksensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä hän torjui hänen apunsa.

Tuomarin korokkeelta johtaa kolme askelmaa lattialle ja toisella puolella on käsinoja. Päästyänsä portaille hän horjui, mutisi epäselvästi jotakin ja kaatui suulleen. Sen nähdessään olivat ihmiset hypähtäneet ylös; ja monet riensivät hänen avuksensa.

»Peräytykää! Hän on vain pyörtynyt», huudahti Jem-y-Lord.

»Se on paljoa pahempaa», väitti kersantti. »Toimittakaa hänet vuoteeseen ja kutsukaa heti tohtori Mylechreest.»

»Mihinkä me voimme hänet viedä?» kysyi joku. »Jalavaharjussa on huone häntä varten», selitti toinen. »Ei, ei sinne», epäsi Jem-y-Lord.

»Se on lähimpänä eikä ole aikaa hukata», päätti kersantti.

Sitten he nostivat hänet ylös ja kantoivat peruukkeineen ja tuomarin virkapukuineen Peten taloon.