XIX.

Katesta rupesi tuntumaan siltä, että Philip luisui kauemmas hänestä. Philip rakasti häntä, siitä hän oli varma, mutta jokin kiskoi heitä erilleen. Hänen suurin vihollisensa oli Philipin suuri menestys. Se oli nyt varmaa ja joutuisaa. Hän tahtoi iloita siitä; hän koetti tuntea itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, vieläpä ylpeäksikin. Mutta se oli mahdotonta. Se oli häpeällistä, se oli alhaista, mutta hän ei voinut auttaa sitä — hän kärsi jokaisesta askeleesta, joka vei Philipiä eteenpäin.

Sama maailma, joka vei Philipiä ylöspäin, vei häntä myöskin pois hänestä. Hän jäi alas siihen, missä oli. Itserakasta olisi hänen ollut kohottaa katseensa niin ylös. Mielikuvituksissaan hän näki Philipin aivan toisenlaisissa oloissa kuin ne, joihin hän oli tottunut, hienoissa saleissa sivistyneitten naisten seurassa, jotka olivat kauniita, hienostuneita ja viisaita ja osasivat keskustella monista asioista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten hän tarkasteli itseänsä ja suuttui katsellessaan käsiänsä, jotka olivat kovettuneet maantyöstä, ajatellessaan isäänsä hän häpesi niitä karkeita ja tahraisia vaatteita, joita tämä käytti myllyssä, ja kun koti kapakkahuoneineen johtui mieleen, hän punastui hiusmartoa myöten.

Oli pikkumaista ja kurjaa ajatella noin, sen hän tiesi, ja hän värisi ajatellessaan, että hän oli luonteeltaan alhaisempi kuin ikinä oli luullut. Jospa hän voisi tehdä jotakin, joka tasoittaisi yhä avartuvaa kuilua, kun Philip yhä edistyi; jos hän voisi edes hiukan kohota, hän tyytyisi kulkemaan jäljessä, antaisi hänen mennä ensin, näkisi mielellänsä hänen käyvän hänen ja kaikkien muiden edellä, kunhan vain voisi pitää hänet näkyvissänsä ja saavutettavissansa. Mutta hän ei voinut tehdä mitään, vain kapinoida niitä kahleita vastaan, joihin totutut tavat asettivat naisen, tai koettaa selviytyä naiskainouden okaisista viidakoista.

Elonkorjuu oli alkanut; puolet Glenmooarin viljoista oli jo korjattu, kolmas osa oli kuhilailla, ja silloin oli sadepäivä lopettanut kaiken työn pelloilla. Tänä vetisenä päivänä oli Caesar myllyn rukoushuoneessa penkkien ja pöytien seassa. Alhaalla jyrisivät kivet, vesi kohisi ja loiskutti ulkona myllyn rattaassa ja jyvät ratissa sihisivät yläpuolella. Caesar punoi olkinuoraa kattoa varten, ja Kate pyörittäen kelaa kulki takaperin hänen edellänsä, ja puolet hänen naapureistansa olivat työntyneet sisään päästäksensä suojaan sateelta.

»Minä ajattelin pistäytyä tänne sisään kertomaan uutisia», virkkoi Kelly, postinkantaja.

»Mitä uutisia, Kelly?» kysyi Caesar.

»Vanha tuomari on kuolemaisillansa», tiesi Kelly.

»Älkäähän mitään!» huudahti joku.

»Totta se on, kymmentä vaille kahdeksan tänä aamuna hän oli kuolemaisillaan», kertoi postinkantaja.

»Onpa mies tainnut juoda hieman liiaksi», sanoi lukkari John.

»Viini on käärme ja väkevät juomat pettävät», huokasi Caesar.

»Kenestä me nyt saamme tuomarin, herra Niplightly?» virkahti Jonaique.

»Hm!» yskähti konstaapeli ottaen kypärän päästänsä, »se on vakava asia, herra Jelly. Sitä kannattaa ajatella — sitä kannattaa ajatella.»

»Loruja! Eihän ole olemassa kuin yksi ainoa, joka kelpaa siihen», päätti Caesar.

»Ehkäpä ei — ehkäpä ei», myönteli konstaapeli.

»Tarkoitatteko nuorta Ballawhainea, herra Cregeen?» kysäsi postinkantaja.

»Tarkoitanko minä hölynpölyä!» sävähti Caesar.

»No, hänen isänsä on hyvissä kirjoissa kuvernöörin kanssa ja seurustelee alati siellä, olen kuullut», sanoi Kelly, »ja Ross on sitä — ja Ross on tätä — —»

»Kyllä koira aina häntäänsä kehuu», hymähti Caesar

»Minä en tahdo väittää, että hän olisi niin erittäin sopiva — hän on myönyt itsensä perkeleelle, on kyllä totta — — »

»Ei, eikä ole myönyt», kuohahti Caesar, »perkele saa sellaisia ostamatta.»

»Mutta kaikissa tapauksissa hänen nimensä on Christian, ja Christianit ovat olleet tuomareita ammoisista — —»

»Onko hän sitten ainoa Christian, häh?» huudahti Caesar. »Jatka Kate, anna pyöriä.»

»Philip herraako te sitten tarkoitatte? No, herra Philipiä vastaan minulla ei ole mitään», myönteli postinkantaja.

»Ei olisi myöskään terveellistä ruveta puhumaan pahaa hänestä tässä talossa», neuvoi Caesar.

»Siinä on oikea herrasmies eikä ole ollenkaan ylpeä», kehui postinkantaja. »Niin verrattoman ystävällinen ja suora köyhillekin, eikä pöyhistele millään tavalla. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Ei. Mutta on kai hän vähän liian nuori kihlakunnan tuomariksi, eikös ole? Hieman keltanokka, kuten sanotaan, vai?»

»Vanhempi hän ainakin on kuin nuori Ballawhaine», sanoi John-lukkari.

»No, tehkää hänestä sitten tuomari. Minä en asetu vastaan», viisasteli Kelly.

»Jatka, tyttö. Tarvitseeko kela voidetta? Työnnä olkea sen kurkkuun, työnnä olkea», puheli Caesar.

»Hänen isänsä olisi pitänyt olla tuoman ennen häntä», sanoi John lukkari. »Hänestä olisi tullutkin tuomari, ellei olisi häväissyt itseänsä menemällä naimisiin sen naisen kanssa. Se nainen on nyt kuollut ja mikä on sitten luonnollisempaa — —»

Nuoran punonta lakkasi, ja Katen ääni kaikui kovana ja järkkymättömänä nuoran toisesta päästä: »Hänen äitinsä kuolema on hänelle eduksi, niinkö?»

»Hänen äitinsä oli kaikissa tapauksissa esteenä isälle», virkahti lukkari.

»Siitä seuraa», sanoi Kate, »että hän saa kiittää Jumalaa siitä, että hänen äitinsä on kuollut!»

»Tuo tyttö näkyy olevan lääkärin tarpeessa», murisi Jonaique.

»Mies ei nyt kuitenkaan voinut kohottaa sitä naista luoksensa», alkoi lukkari. »Niin käy aina — —»

»Niin juuri», huusi Kate katkeran ivan äänellä.

»Tietenkään minä en väitä, että se oli yksistään naisen syy — —»

»Älkää puolustako häntä», sanoi Kate. »Hän on nyt kuollut ja kuopattu, ja kun niin on, voi hänen poikansa päästä tuomariksi.»

»Niin voikin!» huudahti Caesar, »eikä vain toisen luokan tuomariksi, vaan hänestä tulee aikansa ensimmäinen, ja anna kelan pyöriä!»

Kate nauroi äänekkäästi ja huusi: »Miksi te pysähdytte, kun teillä kerran on valta? Ensin tuomari Christian ja sitten jalosukuinen Philip Christian, ja sitten lordi Christian, ja sitten — —. Mutta te puhutte pötyä koko lörppöjoukko. Ei ole kuitenkaan ajateltukaan tehdä Philip Christianista tuomaria, ei ole toivoa eikä tilaisuutta, ja minä olen siitä varma, ettei hän ikinä pääse.»

Näin sanoen hän heitti kelan lattialle ja hyökkäsi ulos myllystä hillittömästi itkien.

Tohtori Clucas on verrattoman etevä naisten ja tyttöjen taudeissa», tiesi Jonaique.

»Siinä on Ross taas, näkeehän sen», mutisi Caesar.

»Ja hän saa kyllä vielä tytön», päätteli postinkantaja.

»Ennemmin tahtoisin nähdä hänet kuolleena», kuohahti Caesar. »Hänen kanssaan tyttörukka syöksyisi helvetin kuiluun, sielunvihollisen kitaan.»

Että hän, joka rakasti hulluuteen asti Philipiä, ensimmäisenä koetti alentaa ja häväistä häntä, johtui siitä, että tyttö rakasti häntä ja oli menettää järkensä huomatessaan, millainen hänen asemansa oli. Tämä ei johtunut yksistään siitä, että Philipin menestys erotti heidät, eikä siitäkään, että elämän vaatimukset, sen tavat ja tottumukset ja ihmisten mielipiteet asettivat kokonaisen maailman heidän välillensä. Tämä järkyttävä ja surullinen tytön elämässä ei ollut vain tilapäinen ilmiö. Se johtui syvemmistä ja vanhemmista syistä, jotka ovat samat tänäpäivänä kuin eilenkin ja tulevat pysymään samoina huomennakin. Se alkoi Edenin yrttitarhassa ja kestää niin kauan, kuin on maailmassa yhtään naista — se oli naisen luonnollinen alemmuus miehen rinnalla.

Hänellä oli samat intohimot kuin Philipilläkin ja sama rakkaus hallitsi häntä. Mutta hän ei ollut vapaa. Philip yksin oli vapaa. Hänen tuli odottaa Philipin sanaa, mukautua hänen tahtoonsa. Hän näki Philipin liukuvan luotansa, mutta hän ei saanut ojentaa kättänsäkään pidättääksensä häntä ennenkuin hän olisi mennyt. Hän ei voinut puhua ensin, hän ei voinut sanoa: »Minä rakastan sinua, jää minun luokseni!» Hän oli nainen, ei mitään muuta kuin nainen. Kuinka onnetonta onkaan olla nainen! Kuinka julmaa!

Mutta, voi, mikä ihana, suloinen ajatus! Se hiipi hiljaa hänen sydämeensä, kun hurja epätoivo oli hänet tappamaisillansa. Miten ihanaa olikaan olla nainen kaikesta huolimatta! Miten verrattoman rakasta ja rakastettavaa! Mikä suunnaton voima siinä olikaan! Olla orja ja samalla hallita kuninkaitakin, oli enemmän kuin olla itse kuningas. Siinä oli naisen paikka. Siihen taivas itse oli hänet asettanut ja siinä hän oli ollut maailman alusta tähän päivään asti. Millaiset aseet se olikaan hänelle antanut! Kauneuden! Sulon! Rakkauden! Oi, mikä riemu! Olla heikko ja kuitenkin voittaa voimakkaat! Olla tyhjää elämän taistelussa ja kuitenkin voittaa maailma!

Kate vannoi itsellensä, että tulipa mitä tahansa, Philip ei koskaan jättäisi häntä.