XII.

Kate nousi varhain seuraavana aamuna, mutta Pete oli jalkeilla jo paljon ennen häntä. Niin pian kuin hän oli kuullut uutisen Philipin nimittämisestä, hän oli järjestänyt rumpu- ja torvisoittokunnan voidaksensa kunnioittaa ystävän juhlapäivää. Torvet oli lainattu Laxeystä, mutta rummun oli Pete itse ostanut.

Antakaa minulle oikein kelpo rumpu», hän oli sanonut, sellainen, joka jotakin virkkaa, ei pelkkä lastenlelu, joka ensi iskulla paukahtaa rikki kuin saippuakupla.»

Kalvo oli kolme jalkaa läpimitaten, teräsvanteet sen ympärillä olivat kuin vaununpyörien raudoitukset, ja mustien rumpupalikkain päät olivat, ainakin Peten mielestä, kuin kaksi neekerinkalloa. Jonaique Jelly soitti klarinettia, leski John puhalsi pasuunaa, mutta johtava soittokalu oli rumpu. Pete itse hallitsi sitä. Hän pompotti, jymisytti ja jyristi sitä. Sitä tehdessään hän loisti ja säteili suunnattomasta ihastuksesta. Suuri sankarisielu puhui Peten rummusta. Kerran saatuaan hihnan olkansa ympäri hän vähät välitti sävelistä. Kun sydän hänen rinnassaan kiivaasti sykki, hän pamputti neekerinpäillänsä kaikin voimin pingotetulle kalvolle ja se musiikki kalpasi yhtä hyvin kuin mikä muu hyvänsä.

Harjoituspaikaksi oli valittu se vanha laivankajuutta, jonka Pete oli varannut huvimajaksensa ja asettanut keskelle puutarhaansa. Viimeinen kertaus suoritettiin juhla-aamuna päivän sarastaessa. Ja koska he olivat joutuneet liikkeelle ennen aamiaista, täytyi heidän virkistää itseänsä tupakalla ja oluella samalla kuin soittivat. Heillä oli vain yksi piippu ja yksi tuoppi, mutta niitä kukin vuorollansa ahkerasti käytti, kun sattui osassansa parin tahdin paussi.

Kun heidän hillityt säveleensä tunkeutuivat läpi sakean savun ja puiston seinien piharakennukseen, keitti Kate siellä aamiaista. Hän suoritti sen erinomaisella huolella, sillä hän oli nyt tavallista rauhallisempi ja tunsi vapautuneensa kuormasta, joka oli niin raskaasti häntä painanut. Mutta kerran hän kuitenkin nojasi otsaansa uunin hyllyyn kumartuessaan paistinpannun yli ja tuijotteli tylsänä tuleen; ja pöytää kattaessaan hän pysähtyi kuullessansa rummun äänen ja painoi voimakkaasti käden otsallensa.

Lapsi heräsi yläpuolella olevassa sänkykamarissa ja alkoi itkeä. Nancy Joe kiisi kuin kärppä portaita ylös ja toi sen alas hyssytellen ja lirputellen. Kate otti sen ja syötti silti pullosta, jota oli pidetty lämpimänä uunin kolossa. Hän oli pienokaiselle tavattoman hellä, suuteli äidillisen hellästi sen pyöreitä kätösiä, hyväili sen jalkoja, pistipä pienet varpaat suuhunsakin.

Pete tuli sisään lämpimänä ja hikisenä, ja Kate antoi lapsosen takaisin Nancylle.

»Vuotapas vähän», huudahti Pete. »Älä vielä vie sitä pois. Anna minun pitää vähän sitä pikku veitikkaa. Hei, haituli pomppaa! Katsopas tätä! Siinä on sitten suloinen lapsi! Se tarttui minun peukalooni. Katsopas sitä nyrkkiä! Se on kuin pähkinä minun kourassani. Pistitkös pikkuisen taikinaa seinän rakoon, kun viimeksi leivoit. Nancy? Se on hyvin hyvä karkoittamaan pahoja silmiä. Tuu-tulu-lu-luu! Se kehittyy ja kukoistaa kuin kesäinen päivä. Toden totta, Kirry, en olisi voinut uskoa, että yhdestä lapsosesta saattaa olla niin paljon iloa.»

Kate istui pöydän ääressä kaataen teetä ja äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä.

»Niin käy aina», hän virkahti. »Ensin on äiti kaikki kaikessa, mutta sitten tulee lapsi ja silloin hyvästi äiti, joka on sille elämän antanut-»

»Ei, niin totta kuin elän!» huudahti Pete. »Lapsi on kahdeksantoista karaatin kultaa äidin vuoksi, mutta äiti-on timantti lapsen tähden. Jos minä menettäisin tämän. Kirry olisi se samaa kuin menettäisin puolet sinusta.»

»Menettäisi, no, sitä vielä!» pyhähti Nancy, »kuka tässä puhuu menettämisestä? Siitäkö se nyt näyttää, tuo pieni kullanmuru?»

»Vie se keittiöön, Nancy», kehoitti Kate.

»Tänään on harvinainen juhla», sanoi Pete suu täynnä. »Minä lähden Douglasiin katsomaan, miten Philipistä tehdään tuomari. Minä tulen takaisin hänen kanssaan St. Johnin tietä. Kaikki on järjestetty, eukkoseni. Täsmälleen kello seitsemän ovat pojat odottamassa Kirk Christ Lezayren luona. Silloin minä laskeudun alas vaunuista, tartun rumpuun, musiikki alkaa puhaltaa ja riemukulussa me saatamme hänet Ramseyhin. Oh, se tulee näyttämään komealta!» päätti Pete puhallellen teehensä, jonka oli kaatanut vadille. »John lukkari soittaa kuin mestari pasuunaa eikä Jonaiquen vertaista klarinetin puhaltajaa löydy — hän on musiikkia päästä hännäntutkaimeen. Koko kaupunki tulee vastaan ja kalastajat huutavat eläköön kuin yksi mies. Me annamme kuvernöörin huomata, että olemme yksituumaisia. Ystävä ystävän tuntee, sanon minä, ja me kunnioitamme miestä, joka on meidän miehiämme. Ja kun hän ajaa meidän asiaamme eduskunnassa, niin luulenpa, että vastustajat ovat kuin siiville lyötyjä. Jos kuvernöörillä on kieli kuin viilanterä, on se Philipillä kuin viikate ja hän kyllä niittää ne alas siihen paikkaan. 'Ei mitään satamaveroja', sanoo hän, 'ennenkuin olemme, saaneet sitovan lupauksen satamien parantamisesta. Rakentakaa huvimatkailijoille satamanne Douglasiin, jos haluatte, mutta älkää vaatiko köyhiä kalastajia maksamaan niitä.'»

Pete pyyhki suunsa ja täytti piippunsa. »Hän kyllä seuloo heille sumua silmiin meidän puolestamme, mutta emme kuitenkaan ajattele pelkästään itseämme. Oh, ei toki! Vaikkei hän tekisi yhtään mitään meidän puolestamme, ottaisimme hänet musiikilla vastaan, kun hän tulee kotiinsa tuomarina.»

Pete sytytti piippunsa. »Hitto soikoon! Minä olen sitten ylpeä mies tänään, Kittyseni. Enkö minä ole aina sitä sanonut? 'Hänestä on tuleva aikansa suurin man-saarelainen', olen minä toistanut alituiseen, eikä hän myöskään petä minua.»

Katea kauhistutti hänen pelätessään, että Pete katsahtaisi häneen. Silloin hän huomasi pienen repeämän hänen nuttunsa sivussa, otti neulan ja lankaa ja kumartui syvään korjaamaan sitä.

»Miten terävät silmät niillä naisilla onkaan», hymyili Pete. »Rummun hela tarttui siihen, kun hieman innostuin. Varjelkoon sinua, Kirryseni, nuttuni on kyllä sikaloina, kun olen päässyt tämän päivän iltaan. Nuo rummut ovat hirveitä vaatteitten vihollisia.»

Savukiehkurat pullahtelivat Katen tukkaan, kun hän siinä polvillansa täytti naisellista tehtäväänsä. »No niin, hän kyllä on yhden nutun arvoinen. Ajattelepa niitä vuosia, jotka olen hänet tuntenut! Hän ja minä olemme olleet kuin veljet. Niinpä niin, aina siitä asti, kun minä olin pieni paitaressu, jolloin yhdessä menimme etsimään linnunpesiä Manghold Headiin. Mentyäni naimisiin on tuo suhde pysynyt aivan samana. Kun mies menee naimisiin, hän tavallisesti reivaa purjeitansa ja heittää mereen osan painolastista, mutta minuun se ei ole mitään vaikuttanut. — Sinua viluttaa. Kirry. Eikö? Sinä väriset kuitenkin. Ihmekös tuo, sinun pukusi on kuin paperia. Sinun pitäisi panna jotakin lämmintä sen alle. Älä mene ulos tänään, lemmikkini, mutta iltasella, tuossa kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän, avua ovi ja kuuntele. Silloin olemme päässeet vauhtiin kuin villit ja kun kuulet rummun jymiseviin, ajattelu sinä: Siellä se Pete nyt pelaa voimainsa takaa.»

»Oh. Pete, Pete!» huudahti Kate ja vaipui hänen polvillensa.

»No, mikä sinua nyt vaivaa?» kysyi Pete.

»Sinä olet ollut sanomattoman hyvä minulle, Pete, ja jos en enää koskaan näkisi sinua, ajattelu minusta kuitenkin parhainta, etkös tahdokin?»

Hänen teki mielensä kertoa kaikki — niin tuskin saattoi vastustaa sitä.

Pete silitti hellästi mustan kiehkuran hänen otsallansa ja sanoi lämpimästi: »Hän ei voi hyvin tänään, siinä se on. Hänen silmänsä tulvivat kuin myllypuro.» Sitten luin lisäsi ääneensä nauraen: »Et koskaan näkisi minua, niinkö? Minä en ollenkaan tahdo vielä jakaa sinua taivaan kanssa. Mutta minun olisi pitänyt tehdä, kuten tohtori neuvoi — lähettää sinut Englantiin. Nyt minä sen teen.» hän päätti kohottaen uhkaavasti etusormeansa.

Kate solahti taapäin lattialle, mutta jo seuraavana hetkenä kuin lepäsi hänen rinnoillansa. »Oma pikku Kate raukkani! Etkö tahdo jäädä minun luokseni, vai? Turhaa, turhaa! Pian sinä olet yhtä reipas kuin ennenkin.»

Kate vetäytyi hänestä erillensä häveten ja itseänsä moittien, mutta samalla siihen liittyi hänen vanha persoonallinen vastenmielisyytensä, jota hän ei voinut voittaa.

Silloin he kuulivat portin paukahtavan kiinni ja Ross Christian asteli taloon pihan poikki. »Hän roikkuu minussa kuin iiliäinen», sanoi Pete.

»Herra Quilliam», alkoi Ross, »Iällä kertaa on isäni lähettänyt minut teidän luoksenne.»

»Todellakin, onko?» hymähti Pete.

»Hän on joutunut hieman rahapulaan.»

».Ja silloin lähettää herra Peter Christian lainaamaan minulta?»

»Hän ajatteli, että te voisitte lainata hänelle kiinnitystä vastaan.»

»Ballawhainea vastaan?»

Ross sammalsi ja mutisi: »Niin, tuota, kuten sanotte, Balla — —»

»Ajatellaan, ajatellaan», myhäili Pete. Hän tuijotti hetkisen äärettömyyteen ja lisäsi sitten päättävästi: »Minulla ei ole aikaa puhua siitä nyt. Minun täytyy lähteä Douglasiin, mutta jos tahdotte pysähtyä hetkisen ja jutella asiasta rouva Quilliamille, minä saan palatessani kuulla kaiken. Hyvästi, Kate. Hyvästi, Nancy, pidä huolta molemmista tytöistäni, kun olen poissa.. Ja Kirry, lemmittyni» kuiskaten — »muista, että annat noutaa Robbie Lucasin kangaskaupasta jotain lämpimiä alusvaatteita. Hyvästi! Toinen! Vielä yksi!» — Sitten ääneen: »Hyvästi, herra, hyvästi.»