XVI.

Kohtalo näytti vaativan voiton. Kate sanoi itsellensä, että Philip oli väsynyt häneen, ettei hän rakastanut häntä enää otettuaan häneltä kaiken ja nyt hän tahtoi päästä hänestä eroon. Hän tahtoi koettaa unohtaa hänet, sillä hän, Kate, oli taakaksi hänelle, kun hän äkkiä muisti noidan töllin ja ajatteli, mitä seurauksia siellä käynnistä saattaisi olla. Kuinka hän ei ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi? Miksi ei hän ollut sitä koskaan ajatellut? Jos todellakin sillä tavalla tapahtuisi! Se mahdollisuus ei häntä peloittanut. Se ei tuottanut hänelle häpeää eikä hänen mielensä hämmentynyt; tämä ajatus ei ollut hänelle mikään uhkaava ukkonen, se oli mieluummin kuin enkelin kuiskaus.

Häntä ei ollenkaan peloittanut. Sehän oli vain ajatus, vain mahdollisuuden unelma. Mutta kun se oli kerran hänen mielessänsä herännyt, se vei hänet paljon lähemmäksi Philipiä. Se antoi hänelle oikeuden häneen. Kuinka Philip uskalsi jättää hänet sellaisen tuskan valtaan? Hän ei antaisi Philipin jättää häntä. Hän oli hänen miehensä ja hänen täytyi kuulua hänelle, tulkoon mitä tahansa. Yli sen kuilun, joka erotti heitä, näytti muodostuvan ihmeellinen, salaperäinen silta. Hän oli Philip, Philip oli hän ja he olivat yhtä, sillä — kukapa tietää? — kuka voi sanoa — ehkä luonto itse oli niin tahtonut.

Nämä ensimäiset ajatukset, jotka Katen mielen täyttivät, olivat tehdä hänet hulluksi ilosta. Ei ollut enää tehtävänä muuta kuin yksi ainoa asia. Hänen tarvitsi vain mennä Philipin luo, kuten Batseba oli mennyt Davidin luo. Totta kyllä, hän ei voisi sanoa, kuten Batseba sanoi. Hänellä ei ollut varmuutta, mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä huolimatta yhtä oikeutetut. »Etkö sinä koskaan ole ajatellut, mitä mahdollisesti voisi seurata?» Nämä olisivat ne sanat, jotka hän sanoisi Philipille ja silloin Philip vastaisi hänelle: »Rakkahin, sitä minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi. Olipa todellakin ihme, ettei se johtunut kertaakaan minun mieleeni.» Silloin huolimatta suunnitelmistansa, huolimatta lupauksestansa Petelle, huolimatta maailmasta, huolimatta itsestänsä — niin huolimatta omasta sielustansa, jos se asettuisi heidän väliinsä — hän kuuluisi hänelle. Kate oli siitä varma — hän voisi vannoa sen — Philip ei voisi vastustaa.

»Hän uskoo varmasti, mitä minä hänelle sanon», ajatteli Kate ja hän aikoi sanoa: »Tule minun luokseni, Philip, minua niin peloittaa.» Niin hirvittävä oli hänen sydämensä tuska, että hän sinä hetkenä olisi saattanut iloita, vaikka maailma olisi kohdellut häntä, kuten häväistyä naista. Jos hänen vaatimuksensa olisivat tällaiset, hän saattaisi mennä Philipin luokse, sanoa hänelle, painaa päänsä hänen rinnallensa, kuiskata hiljaa tämän suloisen suuren salaisuuden — nämä ihmeelliset uutiset. Ja voi sitä iloa, sitä ihastusta, sitä ihmeellistä rakkauden suudelmaa! »Minun, minun, minun, — vihdoinkin hän on ikuisesti minun!»

Ehkei se nyt juuri näin voisi tapahtua; hän ei ollut niin onnellinen kuin Batseba, hän ei ollut varma, mutta kaikissa tapauksissa hänen oikeutensa olivat samat. Oi, kuinka ihanaa, oi, kuinka äärettömän suloista!

Entiset sukupuolellensa ominaiset viekkaat keinot, pienet petokset, joita hän tähän asti oli käyttänyt, hän saisi kokonansa hylätä. Hän sanoi itsellensä: »Minun täytyy lopettaa kaikki tyhmät puheet avioliitosta Peten kanssa.» Se oli hulluutta. Se oli matalamielistä. Se oli kurjaa narripeliä. Se oli vääryyttä — yli kaiken, oli hirvittävää, sanomatonta vääryyttä häntä itseänsä kohtaan ja häväisi hänen rakkautensa Philipiin! Kuinka hän koskaan oli saattanut ajatella mitään semmoista?

Seuraavana aamuna hän oli ylhäällä ja pukeutunut, kun Mummi tuli hänen huoneeseensa tuoden kupin teetä. »Minä voin nyt niin paljon paremmin», hän sanoi, »että aion mennä tänään Douglasiin ostoksille, äiti.»

»Niin, tee vain niin», sanoi Mummi iloisesti, »ja Pete varmaankin haluaa tulla sinun kanssasi.»

»Ah, ei ei; minä tahdon mennä aivan yksin, äiti.»

»Vai niin, vai niin! Sinulla on kai joitakin pieniä asioita. Ehkä ostoksia? Lahjoja, vai? Juo nyt sitten teesi.» Ja Mummi kääri kokoon sälekaihtimet sanoen: »Siellä onkin kerrassaan ihana ilma. Minä voin nähdä kirkontornin niin selvään kuin selvä on.» Sitten ympäri pyörähtäen: »Kuulitko sinä kelloja tänä aamuna, Kitty?»

»Mitä kelloja, äitiseni?» kysyi Kate suu täynnä voileipää.

»Christin Killipin hääkelloja. Hänen vanha sulhasensa vei hänet vihdoinkin vihille. Sinun isäsi ei jättänyt miestä rauhaan, ennenkuin hän sen teki — ja lapsi jo joulun aikaan kahden vuoden vanha. Mutta voitko kummempaa ajatella? Robbie jätti hänet kirkon ovelle ja nyt hän on matkalla Englantiin Ramseyn laivalla. Niin, niin, niin hän teki. 'Te voitte saada minut vihille hänen kanssaan, mutta te ette voi saada minua elämään hänen kanssaan', hän sanoi, ja katosi heti kuin tomupilvi tiellä.»

»Äiti, minä en sittenkään luule, että menen tänään Ramseyhin», sanoi Kate murtuneella äänellä. »Pelkään, etten vielä voi kyllin hyvin.»

»No, rakas lapsi», sanoi Mummi. »Luotit liian paljon voimiisi, vai? Niin käy aina, kun alkaa parantua.»

Teeskennellyn iloisena Mummi auttoi hänet sänkyyn, ja meni sitten huolestunein ilmein kertomaan Caesarille, että tyttö voi huonommin kuin koskaan ennen.

Hän oli todellakin sairas, mutta hänen sairautensa syy oli sydämessä. »Jos minä menen hänen luoksensa ja sanon sen», hän ajatteli, »menee hän minun kanssani naimisiin — se on totta. Ei siitäkään pelkoa, että hän jättää minut kirkon ovelle tai mihinkään muuallakaan. Hän jää kyllä minun luokseni. Me olemme mies ja vaimo loppuun asti. Maailma ei saa mitään tietää. Mutta minä tiedän. Niin kauan kuin elän, minä lakkaamatta muistan, että hän uhrasi itsensä sovittaaksensa erehdyksen, jonka oli tehnyt. Se ei saa koskaan — koskaan, koskaan tapahtua!»

Caesar tuli ylös vallan suunniltaan levottomuudesta. Hän näytti elävän ainaisessa pelossa, että jokin odottamaton seikka ilmestyisi ja estäisi viime hetkessä koko avioliiton. »Hei, hei, tyttöseni!» hän sanoi leikkisästi. »Ole hyvällä mielellä, Kittyseni. Vielä paistaa sinun elämäsi aurinko täydeltä terältä.»

Sinä iltana kuului äänekästä keskustelua kapakkahuoneesta. Puhuttiin tämänaamuisista vihkiäisistä ja sen omituisesta surullisesta jälkinäytöksestä. Lukkari John kuului sanovan: »Te olette kai kuulleet kerrottavan piilotetusta lapsesta?»

»Ei sanaakaan, mistä niin?» sanoi joku.

»Ette kuulleet, ettekö? No, ne veivät lapsen salaa vihille mukanansa päästääksensä hänet pahasta nimestä — ettekö sitä tiedä? He panivat pienokaisen, joka on vain kolme vuotta — kaksiko, niinkö sanotte, Mummi? — no, he pistivät pienokaisen piiloon hänen äitinsä hameenpoimuihin vihkimisen ajaksi.»

»Älkää nyt ihmeissä!»

»No, se on totta kuin vettä! Se on vanha manilainen tapa tehdä lapsi lailliseksi. Papit eivät siitä mitään tiedä, mutta minä olen monesti sellaista nähnyt.»

»John on oikeassa», sanoi Jelly, »ja minä voin sanoa vielä enemmän — juuri sen vuoksi antoi isä vihkiä itsensä.»

»Voi olla niinkin», myönsi lukkari John. »Naiselle ei kuitenkaan ollut siitä aviomiehestä suurta iloa.»

»Ei», sanoi Pete, joka tähän asti oli vaiennut, »mutta lapsi sai kuitenkin isänsä nimen.»

»Sitä ei kannata kehua, herra», väitti joku. »Robbie on lähtenyt tiehensä. Mitä hyötyä on isästä, joka ei pidä huolta lapsensa kasvattamisesta?»

»Kysykää pojiltanne, jos teillä poikia on», jatkoi Pete. »Te voitte kysyä minulta. Minä tiedän kohtalaisen hyvin, mitä merkitsee kulkea maailman läpi ilman isän nimeä. Jos teidän poikanne on, kuten minä, hän kyllä ymmärtää ja saa kuulla siitä myöhään ja varhain. Hän tietää sen lepertäessään pienen iltarukouksensa viheliäisessä vuoteessansa jossakin ullakolla: 'Jumala suojele äitiä — ja isoäitiä', ehkä myöskin ukkia, mutta isää ei soviteta tähän rukoukseen. Hän saa sen tuntea, kun hän kasvaa sen verran, että hänen on lähdettävä oppimaan jotakin ammattia. Voi lyödä veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että hänestä tulee lurjus, ja jos se on tyttö, sata yhtä vastaan, että hänelle käy vielä — paljoa pahemmin. Turhuutta, sanotte te? Vain papin lörpötystä ja valhetta, niinkö? Sekö ei mitään merkitse, että saa käyttää oman isänsä nimeä — eikö? Niin sanovat miehet vetäytyessään velvollisuuksistansa. Mutta kysykää lapselta ja silloin te pelastutte päästämästä suustanne hulluuden sanoja.»

Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus, ja Kate, joka oli vuoteestansa kurkottanut kätensä avatuksensa oven, tarttui siihen suonenvedontapaisella otteella.

»Christin Killip ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin lunttu, herraseni», väitti Caesar.

»Kaikki kissat ovat mustia pimeässä, isä — tyttö oli kuitenkin silloin kovin vaikeassa asemassa», sanoi Pete. »Ei, ei! Jos minä menettelisin väärin naista kohtaan ja hän saisi minulle lapsen, minä menisin naimisiin hänen kanssaan, jos hän tahtoisi ottaa minut, vaikka vihaisin häntä kuin syntiä.»

Kuullessaan nämä miehekkäät sanat Mummi pyyhki keittiössä silmiänsä, mutta Kate vääntelehti kamarissansa epätoivoissansa. »Ei koskaan, koskaan, koskaan», hän toisteli itsellensä.

Ah, tietysti Philip menisi hänen kanssaan naimisiin, jos hän heittäytyisi hänen niskoillensa ja viittaisi mahdollisiin seurauksiin. Philip myöskin oli miehekäs nuorukainen; hänen sielunsa oli jalo — eikä hän suinkaan epäröisi. Mutta ei, sitä hän ei tahtoisi, vaikka saisi kaiken maailman aarteet.

Philip rakasti häntä ja hänen rakkautensa piti yksinänsä tuoda hänet hänen luoksensa. Mitään pakkoa ei saisi käyttää, ei saisi sanallakaan vihjaista hänen, Katen, tulevaisuuteen, eikä mahdollisiin seurauksiin. Siitä riippui nykyinen ja tuleva onni, tämä odottaminen oli ainoa oikea ja vei varmasti perille.

»Hän menee minun kanssani naimisiin minun itseni vuoksi», hän ajatteli, »vain minun itseni eikä minkään muun vuoksi.»

Tässä sielunsa epätoivoisessa kamppailussa — tässä intohimojen ja tuskien ristiaallokossa — hänen ylpeytensä sulki sen ainoan tien, joka hänet olisi varmasti vienyt perille.