IX.
Reading edition
Tultuaan laiturille Caesar tirkisteli tarkasti ympärilleen, olisiko joku ennättänyt sinne ennen häntä. Mutta reitit olivat selvät ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Peitettyään hevosensa loimella ja sidottuaan sen päähän rehusäkin hän alkoi kävellä edestakaisin satamassa pitäen samalla koko ajan tarkasti silmänsä auki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, tervehti kohteliaasti satamamestaria, alkoipa vielä vihellelläkin Hiljaksensa aikansa kuluksi.
»Tyyni päivä tänään, herra Quayle.»
»On kyllä tyyni, herra Cregeen, mutta mitäs sananlasku sanoo? 'Kuta suurempi tyyneys, sitä lähempänä myrsky.'»
Kun Caesar sataman päästä huomasi laivan savun, kun se kiersi Kirk Manghaldin niemen ympäri, valtasi hänet ikuisuutta ikävöivä, melkeinpä murheellinen mieliala. Hän tunsi, miten surullista oli mennä ottamaan vastaan vähiä tavaroita, vaatteita ja muuta rihkamaa, jotka olivat ainoa, mitä oli jäänyt jäljelle poismenneestä, rakkaasta ystävästä. Jonkun täytyi kuitenkin suorittaa tämäkin raskas tehtävä, ja Caesar tunsi tahtovansa nöyrästi alistua kohtaloonsa.
Laiva laski laituriin ja alkoi tavaton liike ja touhu. Caesar odotti toinen kätensä tamman harjalla, että pahin mylläkkä olisi ohi. Sitten hän astui laivaan ja sanoi juhlallisella äänellä laivamiehelle, joka seisoi laskuportaitten alapäässä: »Onko täällä mitään herra Peter Quilliamille kuuluvia tavaroita?»
»Tuossa on hänen matkatavaransa», vastasi laivamies osoittaen kohtalaisen suurta nahkaista matkalaukkua, joka oli monen samanlaisen seassa lastiaukon vieressä.
»Hm!» mutisi Caesar tarkastellen sitä syrjäsilmällä ja ajatellen, kuinka pieni se oli. Hän ajatteli kuitenkin, että ehkä he olivat vain katsoneet arvopaperit niin tärkeiksi, että ne on lähetettävä kotiin ja sen vuoksi hän sanoi hyvin iloisesti: »Minä otan sen mukaani.»
Caesarin suureksi ihmeeksi ei laivamies ollenkaan häntä tahtonut estää, mutta juuri kun hän katseli matkalaukkua tuntien toiveensa toteuttamisen varmaksi, tarttui suuri, ruma käsi siihen kuin omaansa ja alkoi vierittää sitä edessänsä kuin kiveä.
Mies oli Musta Tom, niin lämpimissänsä, että hän aivan höyrysi.
»Helpota, mies, helpota», sanoi Caesar mitä suurimmalla arvokkuudella. »Minun kiessini odottavat laivasillalla.»
»Ja minun työntökärryni torilla», vastasi Musta Tom.
»Minä en tarvitse apua», väitti Caesar, »älkää vaivatko itseänne.»
»Elä sinä tunge nokkaasi toisten asioihin, Caesar», kuohahti Musta Tom kääntäen matkalaukun pystyyn ja kumartuen nostaaksensa sen olallensa.
Mutta Caesar laski raskaan kätensä matkalaukun päähän ja sanoi: »Herra varjelkoon sinua, mies, minun tulee sääli sinua. Mammonan himo on tunkeutunut suoraan sinun sydämeesi, Tom.»
»Silloin se juuri tällä hetkellä on vapautunut sinun sydämestäsi», iski Musta Tom kääntäen matkalaukun niin, että se oli nyt yhden nyrkin varassa.
Mutta Caesar piti varansa ja sanoi: »Et suinkaan sinä tahtone antaa sydäntäsi kokonansa ahneuden perkeleelle?»
»Sitä minä en suinkaan aio — heitä irti matkalaukku», karjaisi Musta Tom ja seuraavana hetkenä hän oli saanut sen olallensa.
»Nyt minä ajattelen sydämessäni», sanoi Caesar, »että minulle suodaan anteeksi, vaikka olen tässä pakotettu käyttämään väkivaltaa», ja hän tarttui molemmin käsin matkalaukkuun saadaksensa sen uudestansa alas.
»Heitä matkalaukku irti tai minä viskaan sinut mereen», kähisi Musta Tom kuormansa alta.
»Filistealaiset voittavat sinut, Simson», huusi Caesar ja silloin syntyi tappelu.
Ottelun ollessa kuumimmillaan, kun miehet puuskuttivat vasten toistensa kasvoja ja matkalaukku siirtyi toisen olalta toisen olalle, tuli muuan hyvin ahavoitunut, sakeapartainen ja mahtavaääninen mies, joka oli karkearakenteinen, ja puettuna merimiestakkiin ja leveälaitaiseen hattuun, kiirehtien esille hytistä ja koiranressu juoksi hänen jäljessänsä. Silmänräpäyksessä hän oli erottanut tappelijat ja matkalaukku oli maassa hänen jaloissansa.
Musta Tom astahti askeleen taapäin, nosti olkihattuansa, pyyhkäsi paljasta päälakeansa ja mutisi pois suunniltansa kauhusta: »Pyhä merimies!»
Caesar valahti kalmankalpeaksi ja silmänsä kierähtivät yläluomen alle. »Herra armahda minua», hän mutisi. »Armahda minun sieluani, Herra.»
»Älkää pelätkö», sanoi muukalainen. »Minä olen elävä ihminen enkä mikään kummitus.»
»Mies ilmetty itse», sanoi Musta Tom.
»Peter Quilliam, ihka elävä ja terve kuin pukki», myönsi Caesar.
»Minä se olen», sanoi Pete, »Ja mikä teidät yhteen iski? Tahdoitte toimittaa minun matkalaukkuni maalle, vai?»
Mutta vapauduttuaan kauhusta, jonka oli herättänyt pelko, että Peten henki heille kummitteli, Caesar alkoi kohdella häntä kuin elävää ihmistä ainakin. »Kuinka tämä on ymmärrettävä?» hän sanoi. »Vastaa minulle, minä olen pitänyt sinulle ruumissaarnan.»
»Te saatte pitää sen vielä uudestaankin, herra Cregeen, minä en ole vielä lähtenyt täältä», väitti Pete.
»Et, ja olet arvokkaampi kuin kymmenen kuollutta», sanoi Musta Tom. »Ja voi minun päiviäni, poika, miten sinä olet tulkit komeaksi ja voimakkaaksi! Naamakin karvainen kuin miehellä ikään! Sinusta on siellä ulkomailla todellakin tullut mies, Peter. Sinä olet myöskin aivan sukuni kaltainen! Sinä kai tulet nyt minun luokseni sinne kaivon luo — vanhaan kotiin, ymmärräthän. Minä, yhdellä heilahduksella heitän matkalaukkusi rannalle, tuo Caesar on vain niin merkillisen avulias. No, etkö sinä sitä tahdo?»
Pete pudisti päätänsä astellessaan laskusiltaa pitkin, ja Caesar, joka tämän huomasi, sanoi ankarasti:
»Jättäkää tämä herra rauhaan, herra Quilliam.
Hän osaa itse parhaiten asiansa hoitaa.»
»Jättäkää te, herra Kollehtikoppa», vastasi Musta Tom. »Mutta teidän päänne on tyhjä kuin kontti tai täynnä pelkkää ilmaa kuin puhallettu rakko. Siinä on sitten oikea pääpuijari, joka päästää toisten ihmisten verkot irti ja kerää konttiinsa kaikki, mitä niistä saa.»
Nyt he olivat tulleet maalle. Joku laivan kantajista asetteli matkalaukkua rattaille ja Caesar päästeli irti lointa ja hevosen ruokasäkkiä.
»Nouskaa ylös, herra Peter, älkääkä kuunnelko, mitä tuo sanoo», puheli Caesar. »Jos minun ahkeruuteni ja rehellisyyteni on ansainnut Herran siunauksen — —»
»Jätä Herra rauhaan, sinä vanha juutalainen, sinä saaliinhimoinen Ananias, amen», kähisi Musta Tom.
»Te olette koko elämänne ajan pilkannut Herraa, Tom», tiesi Caesar istuutuen Peten viereen.
»Sinä et ole muka sitä tehnyt, sinä viheliäinen syntisäkki», huusi Musta Tom. »Sinä möisit kyllä sielusi paholaiselle kuudesta pencestä ja laittaisit inhoittavasta raadostasi arpajaiset, jos joku hullu ostaisi arpoja.»
»Mene kotiisi, Tuomas», sanoi Caesar tarttuen ohjaksiin, »mene kotiisi ja koeta vasta tulla paremmaksi ihmiiseksi.»
Mutta tämä oli Mustalle Tomille liikaa. »Parempi ihminen! Niinkö? Tule alas laiturille, niin koetellaan nyrkkejä ja minä näytän sinulle, kumpi meistä kahdesta on parempi ihminen.»
Kohta tämän jälkeen ajaa koluuttivat Caesar ja Pete kivitetyn torin yli ja koira juosta lonkotti jäljessä. Pete kyseli lakkaamatta.
»Kuinka te itse voitte, herra Cregeen?»
»Minä olen pelastettu, herra, minä olen pelastettu, ylistetty olkoon Herra.»
»Entäs Mummi?»
Hän, kuten minäkin, on tullut vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, mutta ikävä kyllä hän välittää liian vähän hengellisistä asioista.»
»Kallistuu iltaan, se hyvä vanha enkeli? Toivon kuitenkin, että hänen elämänsä päivä vielä kestäisi kaikista huolimatta. Ja — ja Nancy Joe?»
»Hän on vieläkin onnellinen synneissänsä», vastasi Caesar. »Sinä olet kai nyt saanut aikalailla rahaa kasaan siellä kaukana? Me olemme kuulleet jotakin sellaista.»
»Rahaa!» hymähti Pete. »Olen, olenpa kyllä. Aina nyt sen verran, ettei ihan ole matti kukkarossa. Mutta mitenkäs — mitenkäs — —»
»Kas niin! Riittääkö koko iäksi, vai?» tiedusteli Caesar.
»Kyllä, niinpä luulen, mutta sehän ei kuulu tähän», sanoi Pete. »Kuinkas voi — —»
»Ihmeellistä!» pääsi Caesarilta, »ja viidessä vuodessa! Kelpo poika, en ollut uskoa silmiäni nähdessäni sinut.»
»Mutta Kate? Kuinka voi Kate? Miten tyttö itse voi?» kyseli Pete vähän hämillänsä.
»Harvinaisen hyvin», vastasi Caesar.
»Jumala häntä siunatkoon!» huudahti Pete niin, että se kuului toiselle puolen katua.
»Ehkä me saamme hänet rattaille Crellinin luona», sanoi Caesar.
»Mitä? Crellinin luona tuolla koulun kulmassa — kangaskauppias Crellinin? Eläköön! Päästäkää minut alas! Tammahan väsyy, isä», ja Pete harppusi pyörän yli maahan.
Hän palasi puodista, jonne Kate oli jättänyt sanan, ettei hänen isänsä odottaisi häntä — hän ehkä joutuisi kotiin jo ennen häntä. Katujen kerjäläisjoukon saattamana Pete saapui Caesarin luo ja heitettyään lapsille kourallisen kuparikolikoita he lähtivät Sulbyä kohden. Ankara tuuli oli äkkiä alkanut puhaltaa ja kiisi humisten satamasta pitkin kaupungin ahtaita katuja.
»Ja Philip? Kuinkas hän jaksaa?» huusi Pete.
»Herra Christianko? Hän on terve ja onnellinen ja menestyy mainiosti, herraseni.»
»Sen minä tiesin», sanoi Pete nauraen niin, että seinät kaikuivat.
»Hän kulkee tietänsä kuin virta hävittäen kaikki esteet matkaltansa», selitti Caesar.
»Hänen päivänsä on nousemassa, vai mitä?» kysyi Pete. »Minä aina sanoin, että hänestä tulisi saaren ensimmäinen mies — eikä hän suinkaan minun toiveitani petä.»
»Se nuorukainen on silloin tällöin pistäytynyt tervehtimässä meitä — keskiviikkona tulee viikko, kun hän oli meillä talkoissa», kertoi Caesar.
»Miesten mies!» huudahti Pete, »hän ja minä olemme kuin veljekset.»
»Ei se siis ollutkaan totta, mitä ne kirjoittivat, että sinun mustat toverisi olivat jättäneet sinut ja luulleet kuolleeksi?»
»He lähtivät kyllä pakoon, hitto heidät periköön», sanoi Pete, »mutta minä ajattelin, ettei olisi synti näyttää heidän erehtyneen.»
»Niin, niini Maailman alussa oli valhe ja valhetta on niin kauan kuin maailmakin pysyy», huokasi Caesar.
Kun he ajoivat Ballawhainen ohi, huusi Pete Caesarin korvaan yli kohisevan tuulen, joka pauhasi puissa ja heitteli pilvinä pitkin kenttiä kellastuneita lehtiä: »Ja kuinka voi Ross?»
»Se vintiö! Elää kuin viimeistä päivää, kuin viimeistä päivää», vakuutti Caesar.
»Laskee kai myötätuulta täysin purjein?» huudahti Pete.
»Saattaapa laskea, mutta sielunvihollinen kalastaa siellä, missä tuollaiset nuorukaiset uivat», tuomitsi Caesar.
»Ja ukko itse — Ballawhaine — vielä elävien mailla, vai?» huusi Pete kätensä suojasta.
»Elää, mutta alas, alas, alas hän kulkee», loilotti Caesar. »Maailma tulee miesparalle liian raskaaksi. Velkoja siellä, velkoja täällä ja velkoja kaikkialla.»
»Vesi on siis kuivunut satamassa, vai?» ihmetteli Pete.
»Ei, mutta hän on laskenut karille jo ulapalla, vaikka minä olenkin ainoa, joka niistä tiedän», selitti Caesar.
Kun he olivat kulkeneet Sulbyn sillan yli ja »Manin Keijukainen» tuli näkyviin, Pete joutui innostuksesta suunniltansa, hyppäsi seisaallensa ja huusi kilpaa tuulen kanssa, aivan kuin olisi ollut juovuksissa.
»Voi toki, entinen, sama paikka? Te olette pannut uuden katon — niinpä olettekin, näenhän sen. Ja valtatie! Tuossahan se on! Rusko on teillä vielä? Onko tuo hieho sen jälkeläinen? Kiiruhda sinä, Molly! Antaa sen maistaa piiskaa, se ei vanhaa tammaa tapa, Cregeen. Totisesti, tuolla tulee vanha Flora meitä vastaan! On tainnut saada reumatismia, vai mitä? Päästäkää minut maahan, Caesar. Nyt me siis olemme perillä, ukkoseni. Herra varjele, millainen tuoksu navetasta! Niin lämmintä ja kosteata ja ihanaa! Mitä, etkö tunne minua, Flo? Sisu on vielä jäljellä, vaikka oletkin hampaasi menettänyt. Ja tuolla ovat hedelmäpuut. Kaikki, kuten ennenkin! Tunnen, että turve palaa sisällä! Ja toden totta, ne paistavat sillejä vartaassa! Missähän Mummi lienee? Kurkistetaanpas sisään, Caesar! Hei, hei, ai, tässä sitä ollaan!»
Niin tuli Pete kotiin nauraen, huudellen, jutellen ja hoilaten ja hänen äänensä kaikui riemukkaana yli tuulen pauhun, joka oli vihdoin kiihtynyt raivokkaaksi myrskyksi.
»Äiti», huudahti Caesar astuen eteiseen, »täällä on eräs herra, joka palaa vierailta mailta ja tahtoo välttämättä tavata sinua.»
»Ketään minun omiani ei ole ulkomailla», alkoi Mummi.
»Eikö, eikö kerrassaan ketään?» uteli Caesar.
»Eräs olisi ehkä saattanut olla, vain eräs, mutta hän ei ole elävien mailla, poikaparka — —»
»Mummi!» huudahti Pete hyökäten ravintolahuoneeseen.
»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Mummi. »Tuo on hänen äänensä.»
»Ja tässä on hän itse», huusi Pete ja samassa hetkessä tämä herttainen eukko lepäsi hänen sylissänsä.
»Oi, hyvänen aika, hyvänen aika!» hän huohotti.
»Totisesti se on Pete. Annahan minun istua.»
»Luulitkos sitten, että se oli hänen aaveensa, äiti?» kysyi Caesar alentuvasti.
»No, en suinkaan!» selitti Mummi. »Se poika ei nyt kuitenkaan enää palaisi ketään peloittelemaan, siitä olen ihan varma.»
»Mutta Peten paluun vertaista ihmettä ei nyt kuitenkaan ole koskaan nähty», alkoi Caesar. »Se on kuin jonkinlainen ylösnousemus. Minä ajattelin, että minun tuli sonnustaa itseni noutamaan laivalta hänen arkkunsa ja kuka ilmestyy minun eteeni, ellei juuri hän itse?»
»Oi, hyvät ihmiset, oi! Se on kerrassaan ihmeellistä, aivan kauhistuttavaa! Minä olen aivan päästäni pyörällä ilosta», puheli Mummi.
»Valhetta oli se kirje, jonka se manilainen poika oli lähettänyt», selitti Caesar.
»Kirjeet ja kirjoitukset ovat kaikki valhetta», vakuutti Mummi. »Niin kauan kuin minä elän, en minä välitä niistä tuon taivaallista, ja jos Kelly, postinkantaja, tulee tänne, ajan minä hänet hiilikoukulla matkaansa.
»Te siis luulitte, että minä olin mennyt sen tien, Mummi?» puheli Pete. »No, niin minä itsekin luulin. 'Täytyykö minun kuolla?' sanoin monen monta kertaa itselleni, mutta sitten ajattelin, ettei sellaisen kelpo pojan kuin minun tarvitsisi jättää luitani lahomaan autioihin erämaihin. Nyt voitte siis nähdä, että levitin siipeni ja tulin kotiin.»
»Se on Herran työ ja on ihmeellinen meidän silmissämme», sanoi Caesar, ja Mummi, joka oli tointunut hämmästyksestänsä ja alkanut toimitella askareitansa, huudahti:
»Antakaahan minun oikein katsella häntä. No, voi minun päiviäni, tuollaiset korvalliset! Ja niin pehmyt, kuin kaltattu maninvilla. Minä pidän hänestä enimmin, kun hän heittää pois hattunsa. No, voi, voi, minä olen oikein ylpeä sinusta, poikaseni! Totisesti, en olisi sinua tuntenut! 'Kukahan lie tuo herra isän kanssa kärryissä?' minä ajattelin. Ja minä olisin voinut luulla, että se oli itse tuomari, ellei hän olisi maannut kuolleena arkussansa.»
»Niinpä kyllä, niinpä kyllä», hohotti Pete. »Luulenpa, että Mummi laskee leikkiä minun kustannuksellani.»
»Samahan se nyt on, mitä minä sanon, minä kun nyt en mitenkään voi pysyä vaiti», huudahti Mummi ottaen esille maljan keittiön hyllyltä ja alkaen hirvittävällä kiireellä kuoria perunoita illalliseksi.
»Mutta, missä on Kate?» kysyi Pete.
»Ai, todellakin, missä hän nyt on? Kate! Ka—ate!» huusi Mummi kurkottaen yläkertaan, ja Nancy Joe, joka tähän asti oli seisonut syrjässä, sanoi:
»Eikö hän mennyt kärryissä Ramseyhin, hyvä emäntä?»
»No, sellainen hölmö minä olen! Niinhän hän meni», myönsi Mummi, »mutta miksi hän ei ole tullut isän kanssa takaisin?»
»Hän oli jättänyt Crellinille sanan, ettei pidä odottaa häntä», sanoi Caesar.
»Varmaankin hän on mennyt neiti Clucaan luo koettamaan pukuaan», epäili Nancy Joe.
»Onpa voinut mennä», myönsi Mummi. »Hänellä on tekeillä kaksi uutta pukua, Pete. Ah, tytöt ovat ihan hirveän turhamaisia! Mutta ei kai niitä nyt sovi kovin moittiakaan?»
»Hänen tulee saada vaikka kaksikymmentä kaksi jos hän haluaa, Jumala häntä siunatkoon», hymyili Pete.
»No voi minun päiviäni!» iloitsi Nancy. »Aikooko tuo mies ostaa mekkoja monelle vaimolle?»
»Mutta sinullahan on nälkä, poikaseni. Ota alas padanjalka, Nancy, ja pata tulelle», määräsi Mummi. Meidän täytyy laittaa kakkuja. Kakkuja, niin! Kakkuja juuri, niinhän minä sanoin. Hae tänne liina, minä katan itse pöydän. Liina, sanon minä, tyttö. Vai etkö sinä koskaan ole kuullut, mikä on pöytäliina? Missäkö se on? No, voi, voi, enhän minä oikein muista, missä se on! Se on salissa, ei, se on arkussa portaan juurella, tai ei, se on minun omain sänkylakanoitteni alla. Tuo se joutuin!»
»Tuonko minä vähän risuja?» kysyi Caesar.
Tuo tietysti, äläkä nyt jää koko päiväksi sinne suustasi kiinni. Mutta sinä et ole saanut mitään juotavaa, Pete. Tahdotko olutta tai jotakin väkevätä? Vai tahdot odottaa Katea? No, se on minullekin mieleen. Voihan sitä nyt olla raitiskin. 'Ollut raitis myöskin ulkomailla?' Kuinka sinä, Nancy Joe uskallat? Sinä heittäydyt aivan liian sukkelaksi. Tietysti hän on ollut raitis ja vakaa, siitä minä nyt olen niin varma kuin varma on.»
»Mutta Kate», sanoi Pete astellen edestakaisin hiekkaista lattiaa, »onko hän ollenkaan muuttunut?»
»No, nyt hän on täysi nainen, poikaseni», sanoi Mummi.
»Siitä minä olen aivan varma», vakuutti Pete.
»Yhteen aikaan hän näytti kyllä kalpealta ja hermostuneelta, mutta nyt hän on taas virkistynyt ja kukoistaa kuin kanerva kankaalla. No, sellaisia ne naiset ovat.»
»Minä ymmärrän», sanoi Pete, »aamu sarastaa vasta, kun oma kulta saapuu.»
»Mutta hän on nyt koko saaren kaunein tyttö, Pete», ihasteli Nancy Joe.
Siitä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa», huudahti Pete.
»Suuri, hieno, punakka ja kelpaa vaikka mihin.»
»Herranterttu!»
»Teidän olisi pitänyt nähdä hänet talkoojuhlassa — mikä ihastuttava silmänruoka!»
»Sitäpä kelpaa kuulla!»
»Puettuna vaaleanpunaiseen pukuun, punaisiin sukkiin ja hilkkaan ja uhkea ja suora kuin jaloruusu.»
»Suu poikki nyt tyttöseni», huudahti Pete. »Minä itse tahdon hänet nähdä ja odotan kuollakseni.»
Caesar toi risut, Nancy sytytti tulen ja Mummi sekoitti kaurajauhoja veteen. Kakkujen paistuessa Pete asteli keittiön lattiata ja tutki kaikkea huudahdellen ilosta tuntiessaan esineet.
»Kaikki täällä on ennallaan ja tuttua. Tuossa on kello hyllyllänsä, taulussansa halkeama ja sekuntiviisari keskeltä poikki, ja astiahylly — ja jauholaatikko — ja piiska, siihen on laitettu uusi siima, kuten — —»
»No, voi minun päiviäni, millainen muisti sillä pojalla on!» huudahti Mummi.
»Ja tuo valkoinen kissa» — kissa oli hypännyt kaapille päästäksensä tekemästä tuttavuutta Peten koiran kanssa, ja katseli nyt kallella päin tuon uuden tulokkaan liikkeitä — »ja patakoukku ja haahlat — ja kattila — ja hiilihanko — toden totta — tuo on hiilihanko — —»
»No, että hän kaikki tunteekin!» huudahti Mummi hämmästyneenä.
»Ja — tuo — ei — on se — minä voisin vaikka vannoa — että», sanoi Pete ottaen koholle kolmijalkajakkaran, »että tämä on juuri se sama jakkara, jolla Katen oli tapana istua lieden ääressä. Antakaapas minun nyt vanhan rakkauden vuoksi istua sillä hetkinen.»
Hän asetti jakkaran lieden vierelle ja istahti sille puhellen puoliksi nauraen, puoliksi itkien: »Oi, Mummi, Mummi! — puoli maailmaa on ollut meidän välillämme sen jälkeen, kun minä viimeksi istuin tämän takan ääressä.»
Liikutus valtasi myöskin Mummin ja hän sanoi: »Etkö tahdo hiilihankoa käteesi? Anna pojalle hiilihanko, tyttö, että hän tuntee tulleensa kotiin.»
Pete sieppasi hiilihangon Nancyn kädestä ja alkoi lisätä tulta työntämällä siihen enemmän hiiliä. »Mummi tiedättekö, minusta tuntuu kuin en ollenkaan olisi ollut poissa!» hän huudahti nauraen ja hänen kosteat silmänsä säteilivät.
»Nancy Joe, eikö sinun nenäsi mitään tunne?» huudahti Mummi. »Kakut palavat aivan hiileksi.»
»Antakaa palaa, äiti», rauhoitteli Pete. »Siten hän itsekin aina teki ollessaan nuori ja hajamielinen. Shillinki jokaisesta palaneesta kakusta. Oi, miten suloiselta se tuoksuukaan!»
Näin sanoen hän ahtoi risuja yhä enemmän tuleen ja työnsi muotin lähemmäksi hiiliä padanjalustan taakse. Ja kun kakut rutisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja kävivät mustiksi, hän veti sieraimiinsa palaneen hajua, itki ja nauroi vuoroin savun tuprutessa lakeistorveen.
Myöskin Mummin kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet ja hän vei esiliinan silmillensä sanoen: »Hän saa minut nauramaan kuollakseni, niin saakin, no katsohan tuota poikaa.» Mutta esiliinan takaa hän kuiskasi Nancylle: »Hän ei tiedä, mitä hän tekee, tyttöseni, sitä se on — hän on aivan sekaisin siitä, että on päässyt kotiin taas, poika parka.»
Sanoma Peten saapumisesta oli pian levinnyt ympäri Sulbya, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ravintolahuone oli täynnä väkeä, jotka lasisen väliseinän kautta kurkistelivat keittiöön. Siellä istui pronssinväriseksi päivettynyt, parrakas mies, tupakoiden takan ääressä, koiran leikkiessä hänen jaloissansa. »Pian täällä nyt on häätkin», sanoi joku. »Sillä tytöllä on onni», vastasi toinen. »Hän on kyllä aina ollut yhtä hauska kuin kauniskin ja oli onni, että he pitivät häntä erossa siitä heittiöstä, joka kierteli tässä, saadaksensa hänet pauloihinsa.» — »Nuorta Ballawhaineako tarkoitatte?» — »Ketäs muuta?»
Hetkisen kuluttua koira puikahti ovesta anniskeluhuoneeseen ja isännän puutteessa osoitettiin eläimelle mitä suurinta huomiota. Se oli vanha halli, jonka ulkomuoto jo osoitti ikää ja kokemusta ja näytti tahtovan sanoa, että se jo oli vapautunut nuoruuden hullutteluista ja oli nyt tyyni ja tahtoi elää rauhassa kaiken maailman kanssa. Sen selkä oli notkossa, aivankuin se olisi taipunut vaunun pyörän mukaan, korvat olivat aivan merkilliset ja sillä oli lyhyt töppöhäntä. Karva oli sileä ja kiiltävä kuin nuoren porsaan, mutta sen valkealla pohjavärillä oli ruskeita läikkiä.
»No, katsokaahan, miten merkillinen koira — mitähän ihmeellistä rotua se lieneekään», virkkoi joku, ja keittiöstä kuului kaikuva ääni, joka vastaukseksi sanoi:
»Kyllä se on manilaista alkuperää, mutta se on lepakon ja koiran jälkeläinen. Hännästä kyllä ei kannata puhua, mutta korvia sillä on sitä runsaammin. Se on sukkela veitikka, mutta sitä on vain vähän liiaksi hemmoteltu nuorena ollessaan. Seurasta ei se juuri välitä, eikä se ymmärrä käyttäytyä paremmin kuin minun vanha saappaani. Tänne, Tuomari, tänne.»
Puhuja oli Pete. Raikuvat ilohuudot lausuivat hänet tervetulleeksi ja pian sekoitettiin ympäri huonetta rommia höyryävään veteen.
»Te ette ole unohtanut Manin murretta, herra Quilliam», sanoi Jonaique »ja te kutsutte koiraa Tuomariksi. Mistä se johtuu?»
»Pitääkseni mielessäni tämän vanhan saaren, herra Jelly, ja sitäpaitsi eläin on aivan tuomari Mylrean näköinen, kun mainittu herra oli toisella kymmenellä», selitti Pete.
»Mainittu vanha herra on nyt kuollut, herraseni», sanoi Lukkari John.
»Onko? Älkäähän mitään?» sanoi Pete.
»On, kyllä hän on kuollut; hänen elämänsä päivä, laskeutui keskiviikkona. Joi hullu itsensä kuoliaaksi, herra. Tänään minä olen leikannut turpeita hänen haudallensa.»
»Ja kenestä nyt tulee tuomari», kysyi Pete. »Kenenkä he nyt virkaan asettavat?»
»No», sanoi lukkari John, »ihmiset puhuvat ja puhuvat ja tuolla on tuo ehdokas ja täällä tämä. Mutta useimmat mainitsevat teidän vanhan nuoruuden ystävänne, Philip Christianin.»
»Minä tiesin sen — minä aina sanoin, että niin kävisi», huudahti Pete. »Sen parempaa miestä ei ole koko saarella. Hän ei minua petä.»
Tuuli ulvoi savutorvessa ja hämärä alkoi laskeutua yli maiden. Pete kävi levottomaksi ja asteli edestakaisin, tirkistellen silloin tällöin akkunasta ulos nähdäksensä, ketä tiellä kulki. Kun hänen ystävänsä tämän huomasivat, nyhtävät he toisiansa kyynärpäitänsä ja kuiskailivat omia salaisuuksiensa.
»Tyttöä hän odottelee. No sehän nyt ei olekaan ihme. He ovat olleet erossa viisi vuotta — kummako sitten!»
»Niitty on täynnä valkeita lokkeja, jotka ovat kokoontuneet sinne yhteen; mitähän se merkitsee, isä?» kysyi Pete.
»Ehkä on tulossa sadekuuro ja vähän ankarampi tuulenpuuska», selitti Caesar.
»Mutta», sanoi Pete tarkastellen, »hetki sitten kiisivät pilvet kilvan taivaan laella ja nyt laskeutuu tuolla synkkä musta pilvi aivan maan tasalle.»
»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Ei ole mitään syytä hätäillä. Tyttö tulee kyllä pian kotiin.»
»Mutta hän joutuu kulkemaan ihan pimeässä», sanoi Pete.
Hänen seuralaisensa koettivat saada häntä keskusteluun, kysellen kaikenlaisia asioita niistä maista, joita hän oli nähnyt, mutta hän vastasi lyhyesti ja hajamielisesti palaten lakkaamatta ovelle.
»Siellä kai oli runsaasti tuomareita, missä te nyt olette niin kauan ollut», kysyi Jonaique.
»Jonkinlaisia tuomareita, kyllä. Erästä heistä me kutsuimme Vanhaksi Hädäksi, koska hätä ei lakia lue. Hän kokosi suuret lakikirjansa istuimellensa saaduksensa korkeamman aseman ja kun hän tahtoi tutkia niitä, ei hän löytänyt niistä mitään. Hän ei ollut ainoa tuomari, joka istui lain yläpuolella… Nyt se tulee, kuulettekos, Caesar? Sade valuu virtana kaduille.»
»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Uusien vaatteiden koettaminen vie kyllä aikaa. Oli kai siellä toki kirkkoja ja kappeleita, vai? Kirkkoja ja kokouksia, ja uskonnon opetus kai oli hyvä?»
»Hitonmoisia kappeleja, herraseni. Vain eräs surkea latorähjä, jonka omistajaa he kutsuivat Ijankaikkisuuden Luotsiksi. Ihmiset tahtoivat, että se vanha viheliäinen rahjus, joka heitä hallitsi, olisi rakentanut heille uuden kappelin, mutta hän ei tahtonut, ennenkuin sai kiven kappaleen kaljuun päähänsä ja silloin hän hellitti sata puntaa kappelin rakentamiseen ja ihmiset rukoilivat: »Iske häntä vielä kerran, Herra. Sinä voit sen!»… Kuulettekos tuota? Vesi juoksee koskena kohisten rinnettä alas. Minä en voi enää odottaa, Mummi.»
Mummi oli mennyt ovelle, jota hän koetti pitää kiinni, tuulen riehtoessa auki ja hänkin katseli levottomana yhä pimenevälle tielle. »Todellakin, minua itseänikin alkaa peloittaa», hän sanoi. »Toden totta, minä en tiedä, missä rakas Kirryni viipyy näin myöhään.»
»Minä lähden häntä etsimään», sanoi Pete ja siepaten hattunsa ja viheltäen koiraansa hän hyökkäsi ulos.