III.
Reading edition
Philip oli lähtenyt saarelta häitten jälkeisenä aamuna. Hän oli matkustanut ulkomaille ja ensimmäisen kirjeen he saivat häneltä Kairosta. Matka oli tehnyt hänelle hyvää — pitkät rauhalliset yöt Välimerellä — valvominen ja kulku edestakaisin yksinänsä laivankannella. Lämmin — suloinen ilma — kaukaiset majakat — kaikki nuo olivat herättäneet hänessä uusia ajatuksia ja tunteita, ja hän oli rauhallisempi nyt. Hän toivoi, että Kate ja Pete olivat nyt järjestäneet uuden kotinsa, voivat hyvin ja olivat onnellisia. Kate luki kirjeen ääneen. Siinä hän tunsi Philipin sydämen tykinnän, vain hitaampana ja heikompana matkan pituuden vuoksi. Sitten hän sai Peten puolesta myöskin vastata.
»Sano hänelle, että hän tulee kiireesti kotiin takaisin sieltä Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta», sanoi Pete. »Sano hänelle, ettei suinkaan ole ollenkaan viisasta, että kaunis nuori mies asettuu asumaan sellaiseen merkilliseen maahan» jossa ei kertaakaan saa nähdä paljaita kauniita kasvoja. Kirjoita hänelle, että Kirry tervehtii häntä sydämellisesti, ja että hän nyt pesee ja puuhaa omansa talossaan, ja ettei hän vain sekaantuisi siellä Pharaon tyttäriin.»
Seuraavan kirjeen he saivat Philipillä Roomasta. Häntä oli vaivannut unettomuus, mutta muuten hän voi erinomaisen hyvin. »Elämä tässä kaupungissa on samanlaista kuin elämä kuoleman jälkeen — kaikki todellisuus oli hävinnyt, mutta oli tavattoman hauskaa kuitenkin kulkea kuutamossa näillä muinaisuuden ihmeellisillä raunioilla.» Hän onnitteli rouva Quilliamia hänen ahkerien ja hyödyllisten toimiensa vuoksi — työ oli samanlaista kuin kärsimys. — Se antoi voimaa ja kestävyyttä. Tämänkin kirjeen sai Kate lukea. Se oli kuin meren takaa kuuluva nyyhkytys.
»Kirjoita hänelle jotakin hauskaa, että hän tulee paremmalle tuulelle», sanoi Pete. »Sano hänelle, että roomalaiset ovat hirvittävän mustasukkaisia ja että hänen ravintoloihin mennessänsä tulee varoa, ettei pyydä niitä tyttöjä polvellensa, vaan juo teensä yksin — sillä roomalaiset eivät sellaisesta pidä.»
Viimeisen kirjeen he saivat Philipiltä Lontoosta. Hänen tuskansa oli haihtunut. Hän arveli olevansa taas melkein terve, vaikka olikin käynyt ankaran kiirastulen läpi. Kuvernööri oli ollut hänelle tavattoman hyvä tuomarin virkaa ei oltu vielä kenellekään annettu olipa suositellut häntä ystävillensä Lontoossa ja nyt häntä kutsuttiin kaikkialle, niin että hän oli joka ilta menossa. Siitä huolimatta näkymätön voima veti häntä kotiin ja he saisivat ehkä nähdä hänet pian, tai saattoi siihen mennä kauankin. Kuusi kuukautta hän oli ollut poissa, mutta hänestä tuntui, ettei hän sitä aikaa ollut kokonansa turhaan käyttänyt — hän palaisi kotiin uusin, vahvistunein voimin.
Tähän kirjeeseen ei voitu vastata, sillä siinä ei ollut mitään osoitetta. Se tuli sen päivän iltapostissa Englannista tulleella höyrylaivalla. Kahta tuntia myöhemmin oli rouva Gorry ollut kaupungilla asioillansa ja juoksi sisään ja kertoi:
»Minä luulin näkeväni herra Philip Christianin kulkevan ohitseni kadulla.»
»Koska?» kysyi Pete.
»Juuri nyt», sanoi hän.
»Lörpötystä, eukkoseni», sanoi Pete, »mieshän on Lontoossa. Katsokaa, tässä on hänen kirjeensä» — osoittaen etusormellansa kirjeen ensimmäistä riviä — »Lontoossa 21 p. tammikuuta — se oli eilen. Katsokaa!»;
Rouva Gorry hämmästyi tavattomasti. Mutta seuraavana iltana hän oli ulkona samaan aikaan taaskin suorittamassa asioitansa ja hyökkäsi aivan kauhuissansa sisään, kertoen samaa kuin edellisenäkin iltana.
»Te voitte itse hänet nähdä», hän sanoi, »hän kulkee juuri katua puutarhan takana.»
»Lörpötystä, nuo nyt ovat ihan turhia juttuja», sanoi Pete ja sitten hän kuiskasi kädenselän takaa Katelle: »Eukkoraukka, hän näkee näkyjä, eikä se ole ihmekään, onhan hänen miehensä aivan äskettäin kuollut.»
Mutta kolmantena iltana rouva Gorry palasi samalla hetkellä ja samanlaisilta asioilta ja toi saman uutisen.
»Minä olen aivan varma», hän huohotti. Hän oli aivan suunniltansa kauhusta. Nyt hän luuli, että yliluonnolliset voimat leikkivät hänen kanssansa.
»Näyttää aivan kuin eukko uskoisi, mitä hän sanoo», sanoi Pete ja alkoi kysellä häneltä. »Miten herra Christian oli puettu?» Siihen hän ei tänä iltana ollut kiinnittänyt huomiota, mutta ensimmäisenä iltana, kun hän hänet näki, hänen päällänsä oli ollut jonkinlainen vanhanaikainen manilainen kaapu. »Mitä tietä hän kulki?» Hän ei ollut varma, minnepäin hän tänä iltana oli kulkenut, mutta edellisenä iltana hän oli mennyt puutarhan ja kappelin välistä kujaa. »Näittekö hänen kasvonsa?» Ensimmäisenä iltana hän oli nähnyt ja ne olivat olleet laihat ja kalpeat.
»En suinkaan minä tahtoisi tulla pettämään teitä ja valehtelemaan teille», sanoi rouva Gorry ja alkoi itkeä.
»No, sitä te ette suinkaan tarkoita, mutta joka tapauksessa tämä on aivan kummallista», lohdutteli Pete.
»Voitteko sanoa suunnilleen, mihin aikaan tuo tapahtui, Jane», kysyi Kate.
»Täsmälleen kello kymmenen joka ilta», vastasi rouva Gorry.
»Onkohan Lontoon ja Man-saaren ajalla mitään eroa, Kirry?» tiedusteli Pete.
»Ei suinkaan niin paljoa, että siitä kannattaisi puhua», sanoi Kate.
Pete kynsi korvallistansa. »Minä luulen, että minun täytyy pistäytyä Mustan Tomin puheilla. Hän on kyllä pahanilkinen ja kelvoton rahjus, Jumala minulle anteeksi suokoon, että hän on minun isoisäni, mutta hän tietää kuitenkin paljon vanhoja manilaisia taruja. Jos nyt olisi ollut juhannusyö ja Philip olisi nukkunut vuoteessaan jossakin, olisihan saattanut tapahtua, että hänen henkensä olisi vaeltanut siellä, missä hänen sydämensä on, sellaisia juttuja ainakin olen kuullut.»
Kate selitti salaisuuden omalla tavallansa, ja seuraavana iltana, kun kello läheni kymmentä, hän meni salista arkihuoneeseen ja asettui akkunaan, josta oli näköala tielle. Päivä oli ollut hämärä ja yö oli usvainen. Raskas, sakea sumu oli peittänyt maat ja meret. Kaikki oli niin hiljaista, kuollutta ja aavemaista. Kate oli pimeässä huoneessa ja värisi, mutta ei pelosta. Äkkiä hän huomasi omituisen varjon, joka kulki lampun alitse, joka valaisi epäselvästi vähän matkan päässä. Hän saattoi nähdä vain espanjalaisen viitan ääriviivat. Mutta hän kuunteli askeleita ja tunsi ne. Ne tulivat ja pysähtyivät, kulkivat ohi ja pysähtyivät taas ja sitten ne menivät yhä kauemmaksi, kunnes kulkija kokonaan katosi pimeään yöhön.
Katen silmät olivat punaiset ja turvonneet, kun hän tuli illalliselle sinä iltana. Hän oli luullut, että Philipin kärsimys tuottaisi hänelle iloa. Mutta iloa ei tullut, ainoastaan tuskan huuto, jostakin sydämen salaisista sopukoista, jossa rakkaus janoaa rakkautta. Hän koetti uudestaan karkoittaa kaikki ajatukset, jotka olivat syöpyneet syvälle hänen sieluunsa Philipin kuvan ympärille. Se oli vaikeata — se oli mahdotonta. Pete teki kaikkensa tuodaksensa hänen mieleensä juuri ne ajatukset, joista hän tahtoi vapautua — hän puhui lakkaamatta hänen käytöksestänsä, hänen ulkomuodostansa ja hänen naurustansa. Mitä Pete sanoi, oli kaikki vain kaikua hänen omista ajatuksistansa, mutta siitä huolimatta ne tuottivat tuskaa ja kiduttivat häntä. Hän tunsi kuin lakkaamatta tahtovansa huutaa: Jätä minut yksin — jätä minut aivan yksin.»
Ihmiset alkoivat kaupungissa juoruta rouva Gorryn merkillisistä jutuista.
»Nyt Philipin täytyy tulla», ajatteli Kate, ja hän tuli. Kate oli yksin kotona. Oli iltapäivä. Päivällinen oli syöty, liedenristikko oli puhdistettu, tuli kohennettu palamaan ja matot levitelty paikoillensa. Philip astui hiljaa eteiseen, koputti keveästi oveen ja tuli sisään. Hän toivoi Katen voivan hyvin, ja Kate vastasi koneellisesti samalla tavalla. Hän kysyi Peteä ja Kate vastasi hajamielisesti, että hän oli tänä aamuna mennyt Peeliin keskustelemaan joistakin kalastusasioista. Tämä oli jokapäiväistä keskustelua — lyhyttä, kylmää, melkeinpä sisällyksetöntä. Philip puhui hiljaa ja seisoi keskellä lattiata, heilutellen pehmeätä hattua käsissänsä. Kate seisoi takan ääressä pitäen kädellänsä kiinni takan reunasta, pää puoliksi sivulla ja katsellen syrjäsilmillä hänen jalkoihinsa; mutta kuitenkin hänestä tuntui, että hänen silmänsä olivat suuremmat kuin ennen ja että hänen lempeä äänensä oli saanut syvemmän kaiun. Aluksi hän e muistanut pyytää häntä istumaan ja sitten hän ajatteli että nyt se ei enää sopisi. Nämä lyhyet sanat olisivat vain ilmaisseet sen äärettömän onnettomuuden ja kauhean tosiasian — että hän oli tämän talon rouva, että hän oi Peten vaimo.