VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN.

Heinäkuun auringonpaiste, joka tunkeutui Robin Hillin hallia valaisevan mahtavan kattoikkunan läpi, lankesi viiden aikaan iltapäivällä juuri siihen kohtaan, missä leveät portaat alkoivat, ja tuossa säteilevässä juovassa seisoi pieni Jon Forsyte sininen pellavapuku yllä. Hänen tukkansa loisti, ja silmät loistivat rypistettyjen kulmien alta, sillä hän mietti, kuinka lähtisi alakertaan tämän viimeisen kerran lukemattomista kerroista ennenkuin auto toisi kotiin hänen isänsä ja äitinsä. Neljä porrasta kerrallaan, viisi alhaalla? Tylsää! Kaidepuuta alas? Mutta millä tavalla? Suullaan, jalat edellä? Eri tylsää. Vatsallaan, sivuttain? Mätää! Selällään, käsivarret riippumassa molemmin puolin? Kiellettyä! Vai kasvoillaan, pää edellä, tavalla, jota toistaiseksi ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse? Siinä syy ryppyihin pikku Jonin kasvoilla, joita aurinko valaisi…

Tuona kesänä 1909 niillä yksinkertaisilla sieluilla, jotka silloinkin pyrkivät yksinkertaistamaan englanninkieltä, ei tietenkään ollut mitään aavistusta pikku Jonista, muuten he olisivat sanoneet häntä oppilaakseen. Mutta ihminen voi tässä elämässä olla liian yksinkertainen, sillä pojan oikea nimi oli Jolyon, ja hänen isänsä ja velipuolivainaansa olivat jo vanhastaan vallanneet muut lyhennykset, Jo'n ja Jollyn. Itse asiassa pikku Jon oli parhaansa mukaan koettanut sopeutua hyvään tapaan ja kirjoittanut nimensä ensin Jhon, sitten John. Vasta kun isä oli selittänyt, että hänen oli pakko, hän oli alkanut kirjoittaa Jon.

Tähän mennessä tuo isä oli omistanut kaiken, mitä hänen sydämestään olivat jättäneet jäljelle tallipoika Bob, joka soitti posetiivia, ja hänen hoitajansa »Da», joka käytti sinipunervaa pukua sunnuntaisin ja tunsi nimen Spraggins siinä yksityiselämässä, jota kotiapulaisetkin silloin tällöin viettävät. Äiti oli näyttäytynyt hänelle vain ikäänkuin unissa, tuoksuen suloiselta, silitellen hänen otsaansa juuri ennenkuin hän nukahti ja väliin tasoittaen hänen tukkaansa, jonka väri oli kullanruskea. Kun hän löi päänsä puhki lastenkamarin tulenvarjostimeen, oli äiti ensimmäisenä pyyhkimässä verta pois, ja kun hän näki painajaisunia, istui äiti vuoteen laidalla ja painoi hänen päänsä kaulaansa. Äiti oli kallisarvoinen, mutta etäinen, koska »Da» oli niin läheinen ja koska tuonikäisen miehen sydämessä tuskin on tilaa useammalle kuin yhdelle naiselle kerrallaan. Isän kanssa oli tietysti erikoisia yhdyssiteitä, pikku Jon kun myös aikoi isona maalariksi — sillä pienellä erotuksella vain, että isä maalasi tauluja, ja pikku Jon aikoi maalata seiniä ja kattoja, seisoen laudalla kaksien tikapuitten välissä, likaisenvalkea esiliina edessään, ihana kalkkivärin tuoksu ympärillään. Isä niinikään vei hänet ratsastamaan Richmond Parkiin ponihevosella Hiirellä, joka oli saanut nimensä siksi, että oli hiirenvärinen.

Pikku Jon oli syntynyt hopealusikka suussaan, joka oli aika mutkikas ja iso. Hän ei ollut koskaan kuullut isänsä eikä äitinsä puhuvan suuttuneella äänellä, ei toisilleen, hänelle itselleen eikä kenellekään muulle, ja tallipoika Bob, keittäjä, Jane, Bella ja muut palvelijat, myöskin »Da», joka yksin rajoitti hänen retkiensä vapautta, käyttivät erikoista ääntä, kun puhuivat hänelle. Niinpä hän oli saanut mielipiteen, että maailma on täydellisen ja alituisen lempeyden ja vapauden tyyssija.

Syntyneenä v. 1901 hän oli herännyt tietoisuuteen juuri kun hänen maansa, toipuneena tuosta pahasta tulirokkotapauksesta, buurisodasta, valmisti vapaamielisyyden elpymistä 1906. Kaikkinainen rajoitus oli poissa muodista, haltioituneet vanhemmat tahtoivat antaa vesojensa nauttia elämästä. He säästivät ja hemmottelivat lapsiaan ja odottivat tuloksia innostuneina. Lisäksi oli pikku Jon tehnyt hyvin ja viisaasti valitessaan isäkseen ystävällisen viisikymmentäkaksivuotiaan miehen, joka jo oli menettänyt ainoan poikansa, ja äidikseen kolmekymmentäkahdeksanvuotiaan naisen, jonka ainoa lapsi hän oli. Mikä pelasti hänet tulemasta sylikoiran ja pienen ilkiön sekamuodoksi, oli isän suuri ihailu äitiä kohtaan, sillä jo pikku Jon saattoi tuntea, että äiti ei ollut pelkästään hänen äitinsä ja että isän sydämessä hän itse soitti toista viulua ja äiti ensimmäistä. Mitä Jon soitti äitinsä sydämessä, sitä hän ei vielä tietänyt. »Täti» June, hänen sisarpuolensa (mutta niin vanha, että oli kasvanut pois tästä sukulaisuussuhteesta) — niin, täti June rakasti häntä tietysti, mutta oli liian äkkinäinen. Rakas »Da» niinikään oli vähän sparttalainen taipumuksiltaan. Jonin kylpy oli kylmä ja polvet paljaat, eikä häntä kehoitettu varomaan itseään. Mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen hänen kasvatuksestaan Jon oli yhtä mieltä niitten kanssa, joiden teoriojen mukaan lapsia ei saa pakottaa. Hän piti koko lailla Mademoisellesta, joka tuli joka aamu kahdeksi tunniksi opettamaan hänelle kieltään, historiaa, maantiedettä ja laskentoa, eivätkä äidin antamat soittotunnit olleet hänelle epämieluisat, sillä äiti osasi houkutella häntä sävelestä toiseen pakottamatta häntä koskaan harjoittamaan sellaista, mikä ei tuottanut hänelle huvia, ja siksi hän innokkaasti pyrki muuttamaan kymmenen peukaloa kymmeneksi sormeksi. Isän johdolla hän oppi piirtämään possuja ja muita eläimiä. Hän ei ollut kovinkaan hyvinkasvatettu pieni poika. Mutta kaiken kaikkiaan hopealusikka oli edelleen hänen suussaan pilaamatta sitä, vaikka »Da» väliin sanoikin, että toisten lasten seura tekisi hänelle »äärettömän hyvää».

Oli siis pettymys, kun hänen ollessaan lähes seitsemän vuoden vanha »Da» kerran pakotti hänet olemaan selällään, kun hän tahtoi tehdä jotakin, mitä tämä ei hyväksynyt. Ensimmäinen sekaantuminen erään Forsyten yksilölliseen vapauteen sai hänet melkein raivoon. Oli jotakin kauhistuttavaa tuon asennon täydellisessä avuttomuudessa, ja kun ei vielä tietänyt, kuinka se lopulta päättyisi! Entä jos »Da» ei antaisi hänen nousta enää koskaan! Hän kärsi kidutusta viidenkymmenen sekunnin ajan ja ilmaisi sen kimeimmällä äänellään. Pahin kaikista oli havainto, että »Da» oli tarvinnut niin pitkän ajan tajutakseen, kuinka hirmuisesti hän pelkäsi. Näin kauheana paljastui hänelle inhimillisen mielikuvituksen puutteellisuus! Päästyään vihdoin ylös hän oli vakuuttunut siitä, että »Da» oli tehnyt hirveän teon. Vaikka Jon ei tahtonutkaan todistaa häntä vastaan, oli hänellä tarve, estääkseen tapauksen uudistumista, mennä äitinsä luo ja sanoa: »Äiti, älä anna Da'n pitää minua selälläni enää.»

Äiti, kädet kohotettuina pään päälle pidellen kahta hiuspalmikkoa — »couleur de feuille morte», niinkuin pikku Jon ei ollut vielä oppinut sanomaan — oli katsonut häneen silmin, jotka olivat kuin kappale hänen ruskeata samettivaippaansa, ja vastannut:

»En, kultaseni, en anna.»

Koska äiti luonnostaan kuului jumalattariin, saattoi pikku Jon tyyntyä, varsinkin kun hän sattui aamiaisen aikana istumaan ruokapöydän alla toivoen sienipiirakkaa, ja sattui kuulemaan äidin sanat isälle:

»Sanotko sinä sitten Da'lle, kultaseni, vai sanonko minä? Hän on niin kiintynyt poikaan.» Ja isä vastasi:

»Niin, mutta hän ei saa osoittaa kiintymystään tuolla tavoin. Minä tiedän tarkalleen, miltä tuntuu olla pidettynä selällään. Kukaan Forsyte ei voi kestää sitä minuuttiakaan.»

Pikku Jon, joka ymmärsi, että he eivät tietäneet hänen olevan pöydän alla, koki aivan uutta neuvottomuuden tunnetta ja jäi paikalleen, niin kovasti kuin hänen tekikin mieli sienipiirakkaa.

Sellainen oli ollut hänen ensimmäinen sukelluksensa olemassaolon pimeihin kuiluihin. Sen jälkeen hänelle oli selvinnyt hyvin vähän, kunnes hän eräänä päivänä oli mennyt navettaan saadakseen maitonsa lämpimänä heti kun Garratt oli lopettanut lypsyn, ja nähnyt Kukkasen vasikan kuolleena. Lohduttomana, hätääntynyt Garratt kintereillään hän oli lähtenyt hakemaan hoitajaansa, mutta olikin äkkiä huomannut, ettei »Da» ollut se henkilö, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, juoksi hakemaan isäänsä ja syöksyi äidin syliin.

»Kukkasen vasikka on kuollut! Oi! Oi! Se näytti niin pehmeältä!»

Äiti syleili ja sanoi:

»Niin on, kultaseni, niin, niin!» ja nyyhkytys oli tauonnut. Mutta jos Kukkasen vasikka voi kuolla, voi mikä muu tahansa — ei vain mehiläiset, kärpäset, kovakuoriaiset ja kananpojat — ja olla yhtä pehmeän näköinen! Se oli kauhistuttavaa — ja unohtui pian!

Seuraava oli ollut istahtaminen hörriäisen päälle — kipeä elämys, jonka äiti oli ymmärtänyt paljon paremmin kuin »Da», minkä jälkeen ei ollut sattunut mitään erikoisen huomattavaa ennen vuoden loppua. Silloin oli äärimmäisen väsymyksen päivää seurannut sairaus, jonka iloihin kuului pieniä punaisia pilkkuja, vuoteessapysyminen, hunajaa lusikassa ja paljon Tangerin appelsiineja. Silloin oli maailma puhjennut kukkaan. »Täti» Junea hän sai kiittää tästä kukoistuksesta, sillä heti kun Jonista oli tullut pieni siipirikko, oli June syöksynyt kotiin Lontoosta, mukanaan joukko kirjoja, jotka olivat ravinneet hänen omaa, tuona huomattavana vuonna 1869 syntynyttä berserkkihenkeään. Kirjat olivat vanhoja, monivärisiä ja tulvillaan mitä hirveimpiä tapauksia. Näitä hän luki ääneen pikku Jonille kunnes tämän oli lupa lukea itse, ja silloin June pyyhkäisi takaisin Lontooseen ja jätti koko kirjaröykkiön hänelle. Nämä kirjat kuohuttivat pojan mielikuvitusta kunnes hänen ajatuksissaan ja unissaan ei ollut muuta kuin merikadetteja ja orjalaivoja, rosvoja, hätälauttoja, santelipuukauppiaita, rautahevosia, haikaloja, taisteluita, tatarilaisia, punanahkoja, pohjoisnapoja ja muita haaveenomaisia ihanuuksia. Sinä hetkenä, jolloin hänen sallittiin nousta, hän takiloi sänkynsä keulasta ja perästä ja lähti ahtaassa kylpysoikossa purjehtimaan vihreän mattomeren poikki kalliolle, jolle hän kiipesi mahonkilaatikkojen kädensijoja pitkin ryhtyen tähystelemään taivaanrantaa juomalasinsa läpi pelastavan aluksen toivossa. Hän teki joka päivä hätälautan pyyhinliinatelineestä, teetarjottimesta ja tyynyistään. Hän säästi mehun ranskalaisista luumuistaan, pani sen tyhjään lääkepulloon ja sai siitä rommivaraston lauttaansa, pemmikaania tehtiin pienistä kananpaistisäästöistä, jotka kuivattiin tulella, ja sitruunamehua keripukin varalta saatiin appelsiininkuorista ja pienistä mehujätteistä. Eräänä aamuna hän teki pohjoisnavan kaikista sänkyvaatteistaan patjaa lukuunottamatta ja pääsi sinne koivunkaarnakanootissaan (joka yksityiselämässä oli tulenvarjostin) jouduttuaan sitä ennen ankaraan otteluun jääkarhun kanssa, jonka muodostivat patja ja neljä keilaa, kaikki tungettuina »Da'n» yöpukuun. Tämän jälkeen isä koetti vakaannuttaa hänen mielikuvitustaan ja toi hänelle Ivanhoen, Bevisin, erään kirjan kuningas Arthurista ja Tom Brownin kouluajan. Hän luki ensimmäisen ja rakensi, puolusti ja saartoi kolmen päivän ajan Front de Boeufin linnaa esittäen kaiken muun paitsi Rebekkaa ja Rowenaa koskevat kohtaukset vihlovien huutojen: »En avant, de Bracy!» ynnä muitten samantapaisten kaikuessa. Luettuaan kuningas Arthuria koskevan kirjan hänestä tuli melkein yksinomaan Sir Lamorac de Galis, koska hänestä tuo nimi oli kaikkien muitten ritarien nimiä hauskempi, vaikka itse miehestä puhuttiin vähän, ja hän ratsasti vanhan keinuhevosensa kuoliaaksi, aseenaan pitkä bamburuoko. Bevis oli hänen mielestään liian kesy, sitäpaitsi se olisi vaatinut metsää ja eläimiä, ja niitä ei hänellä lastenkamarissa ollut, lukuunottamatta hänen kahta kissaansa, Fitz ja Puck Forsytea, jotka eivät sallineet mitään vapauksia. Tom Brownia lukemaan hän oli liian nuori. Oli helpotus koko talolle, kun hän neljännen viikon jälkeen sai mennä alakertaan ja ulos.

Koska oli juuri maaliskuu, muistuttivat puut aivan poikkeuksellisesti laivan mastoja, ja pikku Jonille tämä oli ihmeellinen kevät, joka pani hänen polvensa ja pukunsa äärimmäisen kovalle koetukselle, kuten myöskin »Da'n» kärsivällisyyden, hoitajan huolena kun oli hänen pukujensa pesu ja korjaus. Joka aamu aamiaisen jälkeen saattoivat isä ja äiti, joitten ikkunat antoivat tähän suuntaan, nähdä hänen tulevan kouluhuoneesta, astuvan terassin poikki ja kiipeävän vanhaan tammeen kasvot päättäväisinä ja tukka loistaen. Hän aloitti päivänsä tällä tavoin, koska ei ehtinyt lähteä kauas ennen koulutuntien alkamista. Vanhan puun vaihteleva viehätys ei koskaan tylsistynyt, siinä oli isomasto, etumasto ja raakapuu, ja siitä saattoi aina tulla alas nostoköysiä — keinun nuoria — pitkin. Koulutuntien jälkeen, jotka päättyivät yhdeltätoista, hän meni keittiöön hakemaan ohuen palan juustoa, pikkuleivän ja kaksi ranskalaista luumua — riittävät eväät ainakin veneretkelle — ja söi ne jollakin eriskummallisella tavalla, sitten, hampaita myöten asestettuna pyssyin, pistoolein ja miekoin hän jatkoi aamullista vakavaa kiipeämistään kohdaten matkalla lukemattomia orjakauppiaita, intiaaneja, merirosvoja, leopardeja ja karhuja. Tähän aikaan päivästä hänet harvoin nähtiin muuten kuin miekka hampaissa (niinkuin Dick Needham) keskellä nallihattujen tiheitä räjähdyksiä. Ja useat kerrat hän ampui puutarhureita pienen pyssynsä keltaisilla hernekuulilla. Hänen elämänsä oli täynnä kiihkeätä toimintaa.

»Jon on kauhea», sanoi isä kerran äidille heidän istuessaan tammen alla. »Minä pelkään, että hänestä tulee merimies tai jotakin muuta toivotonta. Näetkö hänessä mitään merkkiä kauneudentajusta?»

»En pienintäkään.»

»No niin, taivaan kiitos, että hän ei harrasta rattaita eikä koneita. Minä voin sietää kaiken muun, mutta en sitä. Soisin, että hän innostuisi luonnosta vähän enemmän.»

»Hänellä on mielikuvitusta, Jolyon.»

»On, mutta hyvin verenhimoiseen suuntaan. Pitääkö hän kenestäkään juuri nyt?»

»Ei — hän pitää vain kaikista. Ei ole koskaan syntynyt rakastavampaa eikä rakastettavampaa kuin Jon.»

»Koska hän on sinun poikasi, Irene.»

Tällä hetkellä pikku Jon, joka makasi oksalla korkealla heidän yläpuolellaan, ampui heihin kaksi hernettä, mutta tuo puheenkatkelma jäi sulamattomana talteen hänen pieniin aivoihinsa. Rakastava, rakastettava, mielikuvitusrikas, verenhimoinen!

Lehtien silmut olivat jo paksut, ja hänen syntymäpäivänsä oli tulossa. Se sattui joka vuosi toukokuun kahdentenatoista päivänä ja oli ikimuistettava siitä, että hän silloin sai valita päivälliseksi kateenkorvaa, sieniä, makaronia ja inkivääriolutta.

Tuon kahdeksannen syntymäpäivän ja sen iltapäivän välillä, jolloin hän seisoi portaitten yläpäässä heinäkuun auringon säteilyssä, oli kuitenkin tapahtunut paljon tärkeätä.

»Da», väsyneenä pesemään hänen polviansa tai kenties tuon salaperäisen vaiston johtamana, joka pakottaa hoitajatkin silloin tällöin hylkäämään hoidokkinsa, lähti talosta päivää jälkeen syntymäpäivän vuolaitten kyynelten virratessa »mennäkseen naimisiin» — kaikkea sitä kuuleekin! — »erään miehen kanssa». Pikku Jon, jolta asia oli pidetty salassa, oli lohduton kokonaisen iltapäivän. Sitä ei olisi pitänyt salata häneltä! Kaksi isoa rasiaa tinasotilaita, vähän tykkiväkeä ja »Nuori torvensoittaja», joka oli ollut syntymäpäivälahjojen joukossa, aiheuttivat suruun yhtyneinä eräänlaisen kääntymyksen, niin että hän ei enää etsinyt henkilökohtaisia seikkailuja eikä pannut omaa henkeänsä alttiiksi, vaan alkoi leikkiä kuviteltuja leikkejä, joissa hän pani alttiiksi lukemattomien tinasotilaitten, marmorikuulain, kivien ja papujen henget. Tällaista kanuunanruokaa hänellä oli kokoelmittain, ja käyttäen niitä vuoronperään hän suoritti Espanjan perimyssodan, seitsenvuotisen sodan, kolmikymmenvuotisen sodan ja muita sotia, joista hän viime aikoina oli lukenut suuresta Euroopan historiasta, joka oli ollut hänen isoisänsä oma. Hän muutti sodat oman henkensä mukaisiksi ja suoritti ne kaikki päivähuoneensa lattialla, niin että kukaan ei voinut tulla sisään häiritsemään Kustaa Aadolfia, Ruotsin kuningasta, tai astumaan itävaltalaisarmeijan päälle. Sanan kauniin soinnin vuoksi hän intohimoisesti suosi itävaltalaisia, ja koska heillä oli ollut menestystä niin harvoissa sodissa, hänen täytyi keksiä uusia leikeissään. Hänen mielikenraalinsa olivat prinssi Eugène, arkkiherttua Kaarle ja Wallenstein. Tilly ja Mack (»musiikkisalin sankareiksi» hän kuuli isänsä kerran sanovan heitä, merkitsi se sitten mitä merkitsi) olivat sellaisia, ettei heistä tosiaankaan voinut oikein pitää, vaikka he olivatkin itävaltalaisia. Soinnillisista syistä hän niinikään ihastui Turenneen.

Tämä kausi, joka huolestutti hänen vanhempiaan, se kun piti hänet huoneessa, vaikka hänen olisi pitänyt olla ulkona, kesti koko toukokuun ja puoliväliin kesäkuuta, kunnes isä lopetti sen tuomalla hänelle Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin. Kun hän luki noita kirjoja, tapahtui hänessä jotakin, ja hän lähti taas ulos etsien intohimoisesti jokea. Koska Robin Hillin alueella ei ollut sellaista, täytyi hänen tehdä joki lammikosta, jossa onneksi oli lumpeenkukkia, sudenkorentoja, sääskiä, kaisloja ja kolme pientä pajua. Kun isä ja Garratt olivat tutkineet lammikon ja todenneet, että siinä oli luotettava pohja ja että se ei mistään ollut kahta jalkaa syvempi, sai hän pienen kokoonkäännettävän kanootin ja vietti lammikolla tuntikausia meloen ja lymyillen intiaani-Joe'ta ja muita vihamiehiä. Lammikon rannalle hän myöskin rakensi itselleen noin neljä jalkaa pitkän ja yhtä leveän wigwamin vanhoista pikkuleipälaatikoista, kattona oksia. Täällä hän väliin teki pienen tulen ja keitti linnut, joita hän ei ollut ampunut pyssyllään metsästellessään viidakossa ja kentillä, ja kalat, joita hän ei saanut lammikosta, koska siinä ei ollut kaloja. Tähän kului loppupuoli kesäkuuta ja tuo heinäkuu, jonka isä ja äiti viettivät Irlannissa. Hän vietti yksinäistä leikkielämää noiden viiden kesäviikon ajan, leikkikaluinaan pyssy, wigwam, vesi ja kanootti, ja niin kovasti kuin hänen toimelliset pikku aivonsa koettivatkin pitää kauneudentajua loitolla, hiipi se kuitenkin häneen sekunnin ajaksi silloin tällöin, välkkyen sudenkorennon siivillä, loistaen lumpeista tai sivellen sinisellä hänen silmiään, kun hän makasi selällään väijyksissä.

»Täti» June, jolle hänet oli uskottu, oli saanut taloon erään aikaihmisen, joka yski ja teki isosta savikappaleesta kasvoja, niin että June tuskin koskaan tuli katsomaan häntä lammikolle. Kerran hän kuitenkin toi mukanaan kaksi muuta aikaihmistä. Pikku Jon, joka oli sattunut maalaamaan oman alastoman itsensä kirkkaan siniseksi ja keltaiseksi isän vesivärilaatikosta saaduilla värisuikaleilla ja pannut muutamia ankan sulkia tukkaansa, näki heidän tulevan ja asettui väijyksiin pajujen taakse. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat he suoraa päätä hänen wigwamilleen ja kumartuivat katsomaan sisään, niin että hän kauhistuttavasti kiljuen onnistui ottamaan päänahan »täti» Junelta ja tuolta toiselta aikaihmiseltä melkein kokonaan ennenkuin he suutelivat häntä. Noiden kahden aikaihmisen nimet olivat »täti» Holly ja »setä» Val, joka oli ruskea kasvoiltaan ja ontui vähän ja nauroi hänelle hirmuisesti. Jon ihastui »täti» Hollyyn, joka näytti olevan sisar hänkin, mutta molemmat lähtivät samana iltapäivänä, eikä hän nähnyt heitä enää. Kolme päivää ennen isän ja äidin tuloa myöskin »täti» June lähti kiireen vilkkaa pois, vieden mukanaan tuon aikaihmisen, joka yski, ja hänen savikappaleensa, ja Mademoiselle sanoi: »Mies parka, hän oli hyvin sairas. Minä kiellän sinua menemästä hänen huoneeseensa, Jon!» Pikku Jon, joka harvoin teki jotakin vain siksi, että häntä oli kielletty tekemästä, hillitsi halunsa, vaikka olikin kyllästynyt ja yksinäinen. Itse asiassa lammikon aika oli ohi, ja hänen sielunsa oli äyräitään myöten täynnä levottomuutta ja kaipuuta johonkin — ei puuhun, ei pyssyn ääreen — jotakin pehmeätä hän kaipasi. Nuo kaksi viimeistä päivää olivat olleet pitkiä kuin kuukaudet, vaikka hänellä olikin seuranaan Meren hylkäämät, josta hän luki Äiti Leestä ja hänen tuhoisasta kokkovalkeastaan. Hän oli kulkenut portaat ylös ja alas ehkä sata kertaa näinä kahtena päivänä ja usein pujahtanut päivähuoneestaan, missä hän nyt nukkuikin, äitinsä huoneeseen, katsellut kaikkea, mutta ei koskettanut mitään, ja sieltä äidin pukeutumishuoneeseen. Hän oli seisonut toinen jalka ammeen laidalla kuin Slingsby ja kuiskannut:

»Ho, ho, ho! Koirat ja kissat!» Tuon salaperäisen sanan piti tuottaa onnea. Sitten hän oli hiipinyt takaisin, avannut äitinsä vaatekaapin oven ja vetänyt nenäänsä pitkän siemauksen sellaista, joka tuntui vievän hänet lähemmäksi — hän ei tietänyt mitä!

Hän oli tehnyt tämän juuri ennenkuin tuli seisomaan auringonpaisteeseen ja pohtimaan, millä kaikista monista tavoista hän liukuisi kaidepuuta alas. Kaikki tavat tuntuivat tylsiltä, ja äkillisen ikävän vallassa hän alkoi laskeutua portaita yksitellen. Tämän laskeutumisen aikana hän saattoi muistaa isänsä aivan selvästi — lyhyt harmaa parta, syvät, tuikkivat silmät, vako silmien välissä, hauska hymy, laiha vartalo, joka pikku Jonin mielestä aina oli ollut niin suuri, mutta äitiä hän ei voinut nähdä. Äitiä edusti vain jokin epämääräinen, joka kääntyi katsomaan häntä tummin silmin, ja vaatekomeron tuoksu.

Bella oli hallissa vetämässä suuria verhoja syrjään ja avaamassa pääovea. Pikku Jon sanoi maanitellen:

»Bella!»

»Mikä on, master Jon?»

»Emmekö saa juoda teetä tammen alla, kun he tulevat, minä tiedän, että he pitäisivät siitä.»

»Tarkoitat, että sinä pitäisit siitä.»

Pikku Jon mietti.

»Ei, he pitäisivät, minun mielikseni.»

Bella hymyili. »Hyvä on, minä tuon teen ulos, jos pysyt hiljaa täällä etkä keksi mitään kepposia ennenkuin he tulevat.»

Pikku Jon istahti alimmalle portaalle ja nyökäytti päätään. Bella tuli hänen viereensä ja tutki häntä.

»Nouse!» sanoi hän.

Pikku Jon nousi. Bella tutki hänet takaa, hän ei ollut vihreä, ja polvet näyttivät puhtailta.

»Hyvä on!» sanoi Bella. »Kylläpä sinä olet ruskea! Anna suukko!»

Ja hän taputti pikku Jonin tukkaa.

»Mitä hyytelöä?» kysyi pikku Jon. »Minä olen niin väsynyt odottamiseen.»

»Karviaismarjaa ja mansikkaa.»

Eläköön! Ne olivat hänen mielihyytelöitään!

Kun Bella oli lähtenyt, hän istui hiljaa kokonaisen minuutin. Oli hiljaista suuressa hallissa, joka oli itäpäästään avoin, niin että hän saattoi nähdä erään korkean puunsa, prikin, joka purjehti hyvin hitaasti ylemmän ruohokentän poikki. Ulommassa hallissa pylväitten varjot olivat vinot. Pikku Jon nousi, hyppäsi varjolle ja käveli irisryhmän ympäri, joka täytti harmaan valkean marmoriakaan keskustassa. Kukat olivat kauniita, mutta tuoksuivat kovin vähän. Jon seisoi oviaukossa ja katsoi ulos. Entä — entä jos he eivät tulisikaan! Hän oli odottanut niin kauan, että ei tuntenut voivansa kestää sitä, ja hänen tarkkaavaisuutensa liukui heti sellaisesta mahdollisuudesta tomuhiukkasiin, joita näkyi huoneeseen tunkeutuvassa sinertävässä päivänpaisteessa. Hän nosti kätensä ja koetti vangita muutaman. Bellan olisi pitänyt tomuttaa tuo kohta ilmaa! Mutta ehkä nuo hiukkaset eivät olleetkaan tomua — sitä ainetta vain, mistä auringonpaiste on tehty, ja hänen piti mennä katsomaan, oliko auringonpaiste ulkona samanlaista. Se ei ollut. Hän oli sanonut pysyvänsä hiljaa hallissa, mutta hän yksinkertaisesti ei enää voinut, ja hän astui hiekkakäytävän poikki heittäytyen ruohikolle sen viereen. Hän poimi kuusi tuhatkaunokkia, nimitti ne huolellisesti, Sir Lamorac, Sir Tristram, Sir Lancelot, Sir Palimedes, Sir Bors, Sir Gawain, ja antoi niiden kaksittain taistella kunnes vain Sir Lamoracilla, jonka hän oli valinnut erikoisen vahvan varren vuoksi, oli pää jäljellä, ja sekin näytti kolmen taistelun jälkeen kuluneelta ja horjuvalta. Kovakuoriainen liikkui hitaasti ruohossa, joka melkein kaipasi leikkaamista. Joka korsi oli pieni puu, jonka rungon ympäri kovakuoriaisen oli kuljettava. Pikku Jon ojensi Sir Lamoracin, jalat edellä, ja nosti elukan ylös. Se hypähti vaivalloisesti. Pikku Jon nauroi, menetti mielenkiintonsa ja huokasi. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi. Hän kääntyi ja makasi selällään. Kukkivista lehmuksista tuli hunajanmakeata tuoksua, ja taivaansini oli kaunis, siinä liikkui pari valkeata pilveä, jotka olivat kuin sitruunajäätelöä ja ehkä maistuivatkin siltä. Hän kuuli Bobin soittavan posetiivillaan »Suwanneen jokea kohti», mikä teki hänet lauhkeaksi ja surulliseksi. Hän kääntyi taaskin ja painoi korvansa maahan intiaanit kuulevat tulijain äänet vaikka kuinka kaukaa — mutta hän ei kuullut mitään, posetiivin vain. Ja melkein samassa hän kuuli ratisevaa ääntä, heikon törähdyksen. Oli, se oli auto — he tulevat — tulevat! Hän hypähti pystyyn. Odottaisiko hän porttikäytävässä vai juoksisiko yläkertaan ja huutaisi heidän tullessaan: »Katsokaa!» liukuen kaidetta alas pää edellä. Tekisikö hän niin? Auto kääntyi käytävälle. Oli liian myöhäistä! Ja hän odotti siinä vain, hyppien jännityksessään ylös ja alas. Auto ajoi nopeasti, kiersi portaitten eteen ja pysähtyi. Isä nousi autosta, aivan sellaisena kuin pitikin. Hän kumartui ja pikku Jon hyppäsi ylös — he törmäsivät yhteen. Isä sanoi:

»Siunatkoon! No, ukkoseni, kylläpä sinä olet ruskea!» ihan niinkuin pitikin, ja odotuksen tunne — eräänlainen kaipuu — poreili tyydyttämättömänä pikku Jonissa. Sitten hän loi pitkän, ujon katseen äitiinsä, jolla oli sininen puku ja sininen harsoliina autohattunsa ja tukkansa ympärillä ja joka hymyili. Jon hyppäsi niin korkealle kuin ikinä taisi, kiersi jalkansa äidin selän taakse ja rutisti. Hän kuuli äidin läähättävän ja tunsi hänen rutistavan omasta puolestaan. Jonin silmät, jotka juuri silloin olivat hyvin tumman siniset, katsoivat äidin silmiin, jotka olivat hyvin tumman ruskeat, kunnes äidin huulet painautuivat hänen silmäkulmiinsa, ja rutistaessaan kaikin voimin hän kuuli äidin voihkivan ja nauravan ja sanovan:

»Sinä olet väkevä, Jon!»

Silloin Jon liukui alas ja ryntäsi halliin vetäen äitiä perässään kädestä.

Kun Jon söi hyytelöään tammen alla, huomasi hän äidistään seikkoja, joita hän ei mielestään ollut nähnyt koskaan ennen. Äidin posket esimerkiksi olivat kermanväriset, tukassa, joka oli kuin tummaa kultaa, oli hopeasäikeitä, hänen kaulassaan ei ollut myhkyrää niinkuin Bellalla, ja hän kulki ovissa hiljaa. Jon pani myöskin merkille pari pientä juovaa, jotka lähtivät äidin silmänurkista, ja hauskan tummuuden niiden alla. Äiti oli niin kaunis, kauniimpi kuin »Da» tai »Mademoiselle» tai »täti» June tai edes »täti» Holly, johon Jon oli mieltynyt, kauniimpi myöskin kuin Bella, joka oli punaposkinen ja liikkui liian nopeasti. Tämä äidin uusi kauneus oli jollakin tavoin erikoisen tärkeä, ja Jon söi vähemmän kuin oli luullut syövänsä.

Kun tee oli juotu, tahtoi isä häntä kävelylle puutarhaan. Jon keskusteli isänsä kanssa pitkään asioista yleensä välttäen yksityiselämäänsä — Sir Lamoracia, itävaltalaisia ja sitä tyhjyyttä, jota hän oli tuntenut näinä viime päivinä ja joka nyt oli niin äkkiä täyttynyt. Isä kertoi paikasta, jonka nimi oli Glensofantrim ja jossa hän ja äiti olivat olleet, ja pienistä olennoista, jotka siellä nousivat maasta, kun oli hyvin hiljaista. Pikku Jon seisahtui, kantapäät erillään.

»Uskotko todella niihin, isä?»

»En, Jon, mutta minä luulin, että sinä olisit uskonut.»

»Minkätähden?»

»Sinä olet nuorempi kuin minä, ja ne ovat keijukaisia.»

Pikku Jon työnsi leukansa eteenpäin, niin että kuoppa katosi.

»Minä en usko keijukaisiin. En ole koskaan nähnyt niitä.»

»Haa!» sanoi isä.

»Uskooko äiti?»

Isä hymyili hauskaa hymyään.

»Ei, hän näkee vain Panin.»

»Mikä Pan on?»

»Pukinjalkainen jumala, joka hyppelee yksinäisillä ja kauniilla seuduilla.»

»Oliko hän Glensofantrimissa?»

»Äiti sanoi, että hän oli.»

Pikku Jon pani kantapäät yhteen ja jatkoi keskustelua.

»Näitkö sinä hänet?»

»En, minä näin vain Venus Anadyomenen.»

Pikku Jon mietti. Venus oli hänen kirjassaan, jossa puhuttiin kreikkalaisista ja troijalaisista. Oliko siis Anna ristimänimi ja Dyomene sukunimi? Mutta kysyttäessä kävi ilmi, että ne olivat sama sana, joka merkitsi vaahdosta nousevaa.

»Nousiko hän vaahdosta Glensofantrimissakin?»

»Nousi, joka päivä».

»Minkä näköinen hän oli, isä?»

»Äidin näköinen.»

»Oi! Sitten hän mahtoi olla —», mutta siihen hän pysähtyi, juoksi muurille, kiipesi ylös ja tuli taas nopeasti alas. Keksintö, että äiti oli kaunis, oli hänen mielestään ehdottomasti sellainen, joka oli pidettävä omana salaisuutena, isä poltti kuitenkin niin kauan sikariaan, että hänen oli lopulta pakko sanoa:

»Minä menen katsomaan mitä äiti on tuonut. Saanko, isä?» Hän mainitsi näin alhaisen vaikuttimen, jotta ei näyttäisi miehuuttomalta, ja joutui vähän hämilleen, kun isä katsoi suoraan hänen lävitseen, huokasi kuuluvasti ja vastasi:

»Hyvä on, ukkeli, mene sinä vain rakastamaan äitiä.»

Jon lähti näköjään hitaasti, mutta juoksi siitä hyvästä loppumatkan. Hän tuli äidin makuuhuoneeseen omastaan, koska ovi oli auki. Äiti oli vielä polvillaan matkalaukun ääressä, ja Jon asettui seisomaan hänen viereensä aivan hiljaa.

Äiti suoristautui ja kysyi:

»Mikä on, Jon?»

»Minä vain ajattelin tulla katsomaan.»

Hän syleili äitiä vielä kerran ja tämä takaisin, sitten hän kiipesi ikkunalaudalle, istahti siihen jalat ristissä ja katseli, kun äiti purki matkalaukkua. Hän nautti tästä toimituksesta, jonkalaista ei ollut ennen nähnyt, osittain siksi, että äiti nosti laukusta epäilyttävän näköisiä tavaroita, ja osittain siksi, että hänen oli hauska katsella äitiä. Äiti liikkui eri tavalla kuin kukaan muu, varsinkin Bella, äiti oli varmasti hienoin ihminen, mitä hän koskaan oli nähnyt. Äiti sai vihdoinkin matkalaukun tyhjäksi ja polvistui hänen eteensä.

»Onko sinun ollut ikävä meitä, Jon?»

Pikku Jon nyökäytti päätään, ja ilmaistuaan täten tunteensa hän nyökäytti edelleen.

»Mutta olihan sinulla »täti» June?»

»Niin mutta hänellä oli mies, jolla oli yskää.»

Äidin kasvot muuttuivat ja näyttivät melkein suuttuneilta.

Hän kiirehti lisäämään:

»Se oli köyhä mies, äiti, hän yski hirveästi, minä — minä pidin hänestä.»

Äiti pani kätensä hänen vyötäisilleen.

»Sinä pidät kaikista, Jon.»

Pikku Jon mietti asiaa.

»Niin pidänkin», sanoi hän. »Täti June vei minut kirkkoon kerran sunnuntaina.»

»Kirkkoon? Oh!»

»Hän tahtoi nähdä kuinka se vaikuttaisi minuun.»

»Vaikuttiko se?»

»Kyllä vain. Minä huomasin kaiken mikä oli hauskaa, ja hän toi minut kotiin hyvin nopeasti. En minä sentään tullut kipeäksi. Minä menin sänkyyn ja sain kuumaa vettä ja konjakkia ja luin Pyökkimetsän poikia. Se oli eri hauskaa.»

Äiti puri huuliaan.

»Koska tämä tapahtui?»

»Oi — kauan sitten — minä olisin tahtonut, että hän olisi vienyt minut uudestaan, mutta hän ei tahtonut. Sinä ja isä ette koskaan käy kirkossa, vai käyttekö?»

»Emme.»

»Miksi ette käy?»

Äiti hymyili.

»No niin, kultaseni, me kävimme molemmat, kun olimme pieniä. Ehkä olimme liian pieniä.»

»Minä ymmärrän», sanoi pikku Jon, »se on vaarallista.»

»Saat itse päättää noista asioista, kun tulet suureksi.»

Pikku Jon vastasi harkitsevasti:

»Minä en tahdo kasvaa kovin suureksi. Minä en tahdo lähteä kouluun.» Äkillinen, ylivoimainen halu sanoa enemmän, sanoa miltä hänestä todella tuntui, sai hänet punastumaan. »Minä — minä tahdon olla sinun luonasi ja rakastaa sinua, äiti.»

Sitten hän vaistomaisesti yritti parantaa tilannetta ja kiirehti lisäämään:

»Minä en tahdo mennä nukkumaankaan tänä iltana. Minä olen ihan väsynyt menemään joka ilta sänkyyn.»

»Oletko vielä nähnyt painajaisunia?»

»Vain kerran. Saanko jättää oven auki sinun huoneeseesi tänä iltana, äiti?»

»Saat, hiukkasen.»

Pikku Jon huokasi tyytyväisenä.

»Mitä sinä näit Glensofantrimissa?»

»En mitään muuta kuin kauneutta, kultaseni.»

»Mitä oikeastaan on kauneus?»

»Mitä oikeastaan on — oi, Jon, sinäpä vasta kyselet.»

»Voinko minä esimerkiksi nähdä sen?»

Äiti nousi ja istahti hänen viereensä.

»Voit, joka päivä. Taivas on kaunis, tähdet ja kuutamoyöt ovat kauniit ja sitten linnut, kukat ja puut — ne kaikki ovat kauniita. Katso ulos ikkunasta, Jon — siellä on sinulle kauneutta.»

»Niin kyllä, näköala. Onko siinä kaikki?»

»Kaikki? Ei toki. Meri on ihmeellisen kaunis, ja aallot vaahtoharjoineen».

»Nousitko sinä vaahdosta joka päivä, äiti?»

Äiti hymyili. »Niin, me uimme.»

Pikku Jon pääsi äkkiä perille ja pani kätensä äidin kaulaan.

»Minä tiedän», sanoi hän salaperäisesti, »sinä olet oikea kauneus ja kaikki muu on leikkikauneutta.»

Äiti huokasi, nauroi ja sanoi:

»Oi, Jon!»

Pikku Jon sanoi arvostellen:

»Onko sinusta esimerkiksi Bella kaunis? Ei minusta.»

»Bella on nuori, se on aina jotakin.»

»Mutta sinä näytät nuoremmalta, äiti. Bella suuttuu, jos hyppää häntä vastaan. Minä en luule, että »Da» oli kaunis, kun oikein ajattelen, ja Mademoiselle on melkein ruma.»

»Mademoisellella on hyvin sievät kasvot.»

»On kyllä, sievät. Minä pidän sinun pikku viivoistasi, äiti.»

»Viivoista?»

Pikku Jon pani sormensa hänen silmänsä ulkonurkkaan.

»Oi, niistäkö? Mutta nehän ovat iän merkkejä.»

»Ne tulevat, kun hymyilet.»

»Mutta ne eivät tulleet ennen.»

»Oi, mitä siitä, minä pidän niistä. Rakastatko minua, äiti?»

»Rakastan — kyllä rakastan, kultaseni.»

»Vaikka kuinka paljon?»

»Vaikka kuinka paljon.»

»Enemmän kuin minä luulin?»

»Paljon — paljon enemmän.»

»Hyvä on, niin minäkin, niin että siitä ollaan kuitit.»

Pikku Jon tiesi, ettei hän koskaan elämässään ollut siinä määrin antanut pois itseään, ja tunsi tarvetta palata Sir Lamoracin, Dick Needhamin, Huck Finnin ja muitten sankarien miehekkyyteen.

»Näytänkö sinulle pari temppua?» sanoi hän, liukui äitinsä käsivarsista ja asettui seisomaan päälleen. Sitten hän ilmeisen ihailun kiihdyttämättä nousi sänkyyn ja heitti kuperkeikan koskettamatta mihinkään käsillään. Hän suoritti tempun useita kertoja.

Sinä iltana hän tarkasti tuliaiset ja sai olla mukana päivällisellä istuen heidän välillään pienen pyöreän pöydän ääressä, jota käytettiin, kun ei ollut vieraita. Hän oli kovin kiihdyksissään. Äidillä oli puku ranskalaista harmaata ja kermanvärinen, pienistä ruusuista tehty pitsikaulus kaulan ympärillä, joka oli ruskeampi kuin pitsi. Jon katseli äitiä, kunnes vihdoin isän huvitettu hymy sai hänet äkkiä kiinnittämään huomionsa ananasviipaleeseen. Oli myöhäisempi kuin koskaan ennen, kun hän meni levolle. Äiti lähti hänen mukanaan, ja hän riisuutui hitaasti saadakseen äidin pysymään luonaan. Kun hänellä vihdoin ei ollut muuta yllä kuin pyjamas, sanoi hän:

»Lupaa, ettet lähde, ennenkuin olen rukoillut.»

»Minä lupaan.»

Pikku Jon polvistui, painoi kasvonsa vuoteeseen ja alkoi lukea nopeasti ja hiljaisella äänellä avaten silloin tällöin toisen silmänsä ja nähden äidin seisovan täysin hiljaa, hymyillen. »Isä meidän» — niin kuului viimeinen rukous — »joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon äiti, tulkoon äiti, niin maassa kuin taivaassa, anna meille tänäpäivänä äiti ja anna meille anteeksi meidän syntimme maassa kuin taivaassa, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, sillä sinun on pahasta ja voima ja kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen. Odota!» Hän hypähti pystyyn ja viipyi pitkän hetken äidin sylissä. Päästyään viimein sänkyyn hän piti edelleen äidin kädestä kiinni.

»Ethän vain sulje ovea tuon enempää, ethän? Viivytkö kauan, äiti?»

»Minun pitää mennä soittamaan pianoa isälle.»

»Oi, sittenhän minäkin saan kuulla.»

»Toivottavasti et, sinun pitää nukkua.»

»Minähän voin nukkua minä muuna yönä tahansa.»

»Niin mutta onhan tämä niinkuin mikä muu yö tahansa.»

»Ei toki, tämä on aivan erikoinen.»

»Aivan erikoisina öinä aina nukutaan parhaiten.»

»Mutta jos minä nukun, äiti, en kuule kun sinä tulet tänne.»

»Minäpä tulen silloin ja annan sinulle suukon. Jos olet hereillä, tiedät sen, ja jos et ole, tiedät kuitenkin saaneesi.»

Pikku Jon huokasi. »No niin», sanoi hän, »minun pitää kai suostua siihen. Äiti?»

»Mitä?»

»Mikä sen nimi oli, johon isä uskoo? Venus Anna Diomedes?»

»Voi kultamuruni! Anadyomene.»

»Niin, mutta minunpas nimeni sinulle on paljon kauniimpi.»

»Mikä se on?»

Pikku Jon vastasi ujosti:

»Guinevere, se on Pyöreän Pöydän saduista — niinä keksin sen vasta juuri, vaikka tietysti hänen hiuksensa olivat hajalla.»

Äidin silmät katsoivat epämääräisinä hänen ohitseen.

»Ethän unohda tulla, äiti?»

»En, jos nyt alat nukkua.»

»Nukutaan sitten.» Ja pikku Jon pusersi silmänsä kiinni.

Hän tunsi äidin huulet otsallaan, kuuli hänen askeleensa, avasi silmänsä nähdäkseen hänen liukuvan ovesta ulos ja pusersi ne taas kiinni huoaten.

Silloin alkoi aika.

Noin kymmenen minuutin ajan hän kaikella kunnialla yritti nukkua. Hän kuvitteli pitkää riviä ohdakkeita ja laski ne — »Da'n» vanha keino päästä uneen. Hän oli mielestään laskenut tuntikausia. Varmaan, ajatteli hän, olisi äidin kohta aika tulla nukkumaan. Hän heitti peiton yltään. »Tulee niin hiki», sanoi hän, ja ääni kuului lystikkäältä pimeydessä, niinkuin jonkun toisen ääni. Miksi ei äiti tullut? Jon nousi istumaan. Hänen piti katsoa! Hän nousi vuoteesta, meni ikkunalle ja veti verhon vähän syrjään. Ei ollut pimeä, mutta hän ei osannut sanoa, johtuiko se päivänvalosta vai kuusta, joka oli hyvin suuri. Sillä oli kummalliset, pahankuriset kasvot ikäänkuin se olisi nauranut hänelle, eikä hän tahtonut katsoa sitä. Sitten hän muisti, että äiti oli sanonut kuutamoöitä kauniiksi, ja hän katseli ulos ylimalkaan. Puut loivat tiheitä varjoja, ruohokenttä oli kuin sille olisi kaadettu maitoa, ja hän saattoi nähdä pitkälle, oi, hyvin pitkälle, yli koko maailman, ja kaikki näytti erilaiselta ja epämääräiseltä. Avoimesta ikkunasta tuli myös suloista tuoksua.

»Jospa minulla olisi kyyhkynen niinkuin Noakilla», ajatteli hän.

»Kuu kuutamoinen loistelee Ja ihanasti valaisee.«

Tuon säkeen jälkeen, joka tuli hänen mieleensä sellaisenaan, hän huomasi kuulevansa soittoa, hyvin pehmeätä — suloista! Äiti soitti! Hän tuli ajatelleeksi makaronia, joka hänellä oli säästössä piironkilaatikossaan, haki sen ja kiipesi ikkunalle. Hän nojautui ulos, vuoroin mutusteli, vuoroin piti leukansa hiljaa kuullakseen soittoa paremmin. »Da» oli sanonut, että enkelit taivaassa soittavat harppua, mutta se ei ollut puoliksikaan niin suloista kuin äidin soitto kuutamoyönä, hänen syödessään makaronia. Turilas lentää suristi ohi, yöperhonen lensi hänen kasvoihinsa, soitto lakkasi ja pikku Jon veti päänsä sisään. Äiti varmaan kohta tuli! Hän ei tahtonut tulla yllätetyksi hereillä. Hän meni takaisin sänkyyn ja veti peiton melkein yli päänsä, mutta hän oli jättänyt verhon raolle, niin että kuun valon juova pääsi sisään. Se lankesi lattian poikki, lähelle sängyn jalkopäätä, ja hän katseli, kuinka se hitaasti lähestyi häntä itseään ikäänkuin olisi ollut elävä olento. Soitto alkoi taas, mutta hän kuuli sitä vain töintuskin, se oli unista soittoa, hyvin — unista — soittoa — unista — unis —

Ja aika liukui ohi, soitto nousi, laski, taukosi, kuunsäde hiipi hänen kasvojaan kohti. Pikku Jon kääntyi unissaan ja makasi nyt selällään, toinen ruskea nyrkki vielä lakanoissa kiinni. Hänen silmäkulmansa värähtelivät, hän oli alkanut nähdä unia. Hän näki unta, että hän joi maitoa maljasta, joka oli kuu, vastapäätä suurta mustaa kissaa, joka katseli häntä hauskasti hymyillen, niinkuin isä. Hän kuuli sen kuiskaavan: »Älä juo liikaa!» Maito kuului tietysti kissalle, ja hän ojensi kätensä ystävällisesti hyväilläkseen sitä, mutta kissa ei ollut enää siinä, maljasta oli tullut sänky, jossa hän makasi, ja kun hän koetti päästä pois siitä, ei hän löytänyt laitaa, hän ei löytänyt — hän — hän — ei päässyt pois! Se oli kauheata!

Hän uikutti unissaan. Sänkykin oli alkanut keinua, se oli hänen ulkopuolellaan ja hänen sisällään, se pyöri ja pyöri, kävi tulikuumaksi, ja Äiti Lee Meren hylkäämistä pyöritti sitä! Oi, kuinka hän näytti kauhealta! Nopeammin, nopeammin — kunnes hän ja sänky ja Äiti Lee ja kuu ja kissa olivat yhtä ainoata pyörää, joka kiersi ympäri ja ylös ja alas — hirveätä — hirveätä — hirveätä!

Hän huusi.

Pyörimisen läpi kuului ääni: »Kultani, kultani!» ja hän heräsi seisoen vuoteessaan, silmät selällään.

Siinä oli äiti, hiukset hajallaan kuin Guineveren, ja Jon tarrautui häneen ja painoi kasvonsa hänen tukkaansa.

»Oi! Oi!»

»Kaikki on hyvin, aarteeni. Sinä olet hereillä nyt. Kas niin! Kas niin! Eihän se ollut mitään.»

Mutta pikku Jon sanoi vieläkin: »Oi! Oi!»

Äidin ääni kuiskasi samettisena hänen korvaansa:

»Se johtui vain kuunvalosta, kultaseni, kuunvalosta, joka tuli kasvoillesi.»

Pikku Jon tarrautui hänen yöpukuunsa:

»Sinä sanoit, että kuutamo on kaunista. Oi!»

»Ei siinä ole hyvä nukkua. Kuka päästi sen sisään? Veditkö sinä verhot syrjään?»

»Minä tahdoin nähdä ajan, minä — minä katsoin ulos, minä — minä kuulin sinun soittavan, äiti, minä — söin makaronini.» Mutta hän alkoi vähitellen rauhoittua, ja hänessä heräsi tarve puolustaa pelkoaan.

»Äiti Lee pyöri minussa ja tuli niin kovin kuuma», mutisi hän.

»No mutta Jon, mitä muuta voit odottaakaan, jos syöt makaronia mentyäsi vuoteeseen?»

»Yhden vain, äiti, se teki soiton vieläkin kauniimmaksi. Minä odotin sinua — minä melkein luulin, että oli jo huominen.»

»Pikku lintuni, kello on vasta juuri yksitoista.»

Pikku Jon oli hiljaa, hangaten nenäänsä hänen kaulaansa.

»Äiti, onko isä huoneessasi?»

»Ei tänä iltana.»

»Saanko minä tulla?»

»Jos tahdot, kultamuru.»

Melkein taas omana itsenään pikku Jon vetäytyi taaksepäin.

»Sinä näytät erilaiselta, äiti, paljon nuoremmalta.»

»Se johtuu tukastani, kultani.»

Pikku Jon piteli sitä käsissään, se oli kuin paksua, tummaa kultaa, seassa muutama hopeasäie.

»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Minä pidän sinusta kaikkein eniten tällaisena.»

Jon oli tarttunut hänen käteensä ja alkanut vetää häntä ovea kohti. Jon sulki sen jälkeensä helpotuksesta huoaten.

»Kumman puolen sänkyä tahdot, äiti?»

»Vasemman.»

»Hyvä.»

Menettämättä hetkeäkään, antamatta äidille tilaisuutta muuttaa mieltään pikku Jon meni vuoteeseen, joka tuntui paljon pehmeämmältä kuin hänen omansa. Hän huoahti taas, painoi päänsä tyynyyn ja katseli sitä sotavaunujen ja miekkain ja keihästen taistelua, joka aina oli käynnissä huopapeitteen päällä, juuri siinä, missä pienet karvat näkyivät valoa vastaan.

»Eikö se siis oikeesti ollut mitään?» kysyi hän.

Äiti vastasi peilin äärestä:

»Ei muuta kuin kuunvaloa ja kiihtynyttä mielikuvitustasi. Sinä et saa kiihtyä liikaa, Jon.»

Mutta pikku Jon, joka ei vielä ihan ollut hermojensa herra, vastasi kerskuen:

»Enhän minä toki tosissani pelännyt!» Ja taas hän katseli keihästä ja sotavaunuja. Tämä tuntui kestävän kovin kauan.

»Voi, äiti, pidä kiirettä!»

»Kultaseni, minun pitää palmikoida tukkani.»

»Voi, ei tänä iltana. Sinunhan kuitenkin pitää avata se taas huomenna. Minun on nyt uni, ja jollet tule pian, ei minun ole uni pitkään aikaan.»

Äiti seisoi valkeana ja pehmeänä kolmiosaisen peilinsä edessä. Jon saattoi nähdä kolme äitiä, kaula kaartuneena, tukka loistaen valon alla, tummat silmät hymyillen. Se oli tarpeetonta, ja hän sanoi:

»Tule nyt jo, äiti, minä odotan.»

»Hyvä on, kultaseni, minä tulen.»

Pikku Jon sulki silmänsä. Asiat olivat kääntymässä perin tyydyttävään suuntaan, mutta äidin piti vain kiirehtiä. Hän tunsi vuoteen liikahtavan, äiti tuli siis. Ja silmät vielä ummessa hän sanoi unisesti:

»Ihanaa, eikös?»

Hän kuuli äidin äänen sanovan jotakin, tunsi hänen huulensa nenällään ja kyyristyi hänen viereensä, hänen, joka makasi hereillä ja rakasti häntä kaikilla ajatuksillaan. Ja hän vaipui unennäöttömään uneen, joka tasoitti entiset.