3. RICHMOND PARK

Samana iltapäivänä, jolloin Soames lähti Ranskaan, tuli Jolyonille Robin Hilliin sähkösanoma:

»Pojallanne lavantauti ei vaaraa toistaiseksi sähkötän taas.» Tämä uutinen saapui taloon, jota jo kuohutti Junen lähenevä lähtö, hänellä kun oli hyttipaikka varattuna seuraavana päivänä lähtevässä laivassa. Hän oli juuri uskomassa Eric Cobbleyta ja tämän perhettä isänsä hoitoon, kun sähkösanoma saapui.

Päätöksensä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi, jonka June oli tehnyt Jollyn sotaanlähdön innoittamana, hän oli uskollisesti täyttänyt, joskin niin ärtyneenä ja katuvaisena kuin konsanaan Forsyte, jonka yksilöllistä vapautta rajoitetaan. Oltuaan ensin haltioissaan työn »ihmeellisyydestä» hän alkoi kuukauden päästä olla sitä mieltä, että hän voisi harjoitella omin päin paljon paremmin kuin toisten johdolla. Ja jollei Holly itsepintaisesti olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiään, olisi hän ehdottomasti »livistänyt». Jollyn ja Valin ja heidän joukkojensa lähtö huhtikuussa edelleen lujitti hänen horjuvaa päätöstään. Mutta nyt, lähdön aattona, ajatus, että hänen piti jättää Eric Cobbley vaimoineen ja kaksine lapsineen ynseän maailman kylmien vesien varaan, painoi vaa'assa siksi paljon, että hän vieläkin oli vaarassa peräytyä. Sähkösanoman hälyttävä todellisuus ratkaisi asian. Hän jo näki itsensä hoitamassa Jollya — totta kai he antaisivat hänen hoitaa omaa veljeään! Jolyon, joka aina oli laajakatseinen ja epäilevä, ei voinut toivoa samaa. June parka! Voiko kukaan hänen sukupolvensa Forsyte tajuta, kuinka karkea ja armoton elämä on? Aina siitä saakka, kun Jolyon tiesi poikansa saapuneen Kap-kaupunkiin, hänen ajattelemisensa oli ollut alituisena kipuna isälle. Hän ei voinut suostua ajatukseen, että Jolly oli vaarassa kaiken aikaa. Sähkösanoma kaikessa vakavuudessaan oli melkein helpotus. Poika oli nyt ainakin turvassa ammuksilta. Ja kuitenkin — tuo lavantauti oli pahanlaatuinen tauti! Times oli täynnä kuolinuutisia. Miksi hän ei saanut maata tuossa kaukaisessa maalaissairaalassa ja poika olla rauhassa kotona? Hänen kolmen lapsensa epäforsytelainen uhrautuvaisuus oli kuitenkin saanut Jolyonin kokonaan neuvottomaksi. Hän olisi ilomielin vaihtanut paikkaa Jollyn kanssa sillä hän rakasti poikaansa, mutta eihän heillä ollut sellaisia persoonallisia syitä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että se osoitti Forsyte-tyypin rappeutumista.

Myöhään iltapäivällä Holly tuli hänen luokseen vanhan tammen alle. Hän oli hyvin paljon kehittynyt näinä kuukausina ollessaan harjoittelijana sairaalassa poissa kotoa. Ja nähdessään hänen lähestyvän Jolyon ajatteli: »Hän on järkevämpi kuin June, vaikka onkin vain lapsi, viisaampi. Jumalan kiitos että hän ei lähde mihinkään.» Holly istahti keinuun hyvin hiljaisena. »Asia koskee häneen yhtä paljon kuin minuunkin» ajatteli Jolyon. Ja nähdessään, että Holly oli kiinnittänyt katseensa häneen hän sanoi: »Älä ota sitä liiaksi sydämellesi, lapseni. Jollei hän olisi sairas, voisi hän olla paljon suuremmassa vaarassa.»

Holly nousi keinusta.

»Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin, isä. Minun tähteni Jolly ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja lähti sotaan.»

»Kuinka niin?»

»Kun sinä olit Pariisissa, Val Dartie ja minä rakastuimme toisiimme. Me ratsastimme yhdessä Richmond Parkissa, me menimme kihloihin. Jolly sai sen tietoonsa ja luuli, että hänen oli estettävä se, ja senvuoksi hän vaati Valia lähtemään sotaan. Se oli minun syyni, isä, ja minä tahdon lähteä mukaan Sillä minun olisi kauhea olla, jos jommallekummalle heistä tapahtuisi jotakin. Sitäpaitsi minä olen ihan yhtä harjaantunut kuin June.»

Jolyon tuijotti häneen ivansekaisella hämmästyksellä. Tässä siis oli vastaus arvoitukseen, jota hän oli pohtinut, ja hänen kolme lastaan olivat kuin olivatkin Forsyteja. Holly olisi totisesti voinut kertoa asiasta aikaisemmin! Mutta hän hillitsi pilkalliset sanat, jotka jo olivat hänen huulillaan. Hellyys nuoria kohtaan oli kenties hänen pyhin uskonkappaleensa. Hän oli epäilemättä saanut, mitä oli ansainnutkin. Kihloissa! Sitäkö varten hän oli niin menettänyt otteensa tyttöön! Ja nuoren Val Dartien kanssa — Soamesin pojanpojan — toisesta leiristä! Kaikki oli hirvittävän vastenmielistä. Hän pani maalaustelineensä kokoon ja asetti taulun puunrunkoa vastaan.

»Oletko kertonut Junelle?»

»Olen, hän lupaa ottaa minut jollakin tavoin hyttiinsä. Se on kyllä yhden hengen hytti, mutta toinen meistä voi nukkua lattialla. Jos sinä suostut, lähtee hän nyt hankkimaan lupaa.»

»Suostun?» ajatteli Jolyon. »Vähän myöhäistä kysyä minun suostumustani!» Mutta taaskin hän hillitsi itsensä.

»Sinä olet liian nuori, rakkaani, eivät he laske sinua.»

»June tietää eräitä ihmisiä, joita hän auttoi pääsemään Kap-kaupunkiin. Jollei minua vielä päästetä hoitamaan sairaita, voisin asua heidän luonaan ja jatkaa harjoitteluani siellä. Anna minun lähteä, isä!»

Jolyon hymyili, koska hänen teki mieli itkeä.

»Minä en koskaan estä ketään tekemästä mitään», sanoi hän.

Holly kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

»Oi, isä, sinä olet paras koko maailmassa.»

»Toisin sanoen huonoin», ajatteli Jolyon. Jos hän koskaan oli epäillyt suvaitsevaisuus-oppiansa, niin ainakin nyt.

»Minä en ole ystävyyssuhteessa Valin perheeseen», sanoi hän, »enkä tunne Valia, mutta Jolly ei pitänyt hänestä.»

Holly katseli kauas ja sanoi:

»Minä rakastan häntä.»

»Se ratkaisee asian», sanoi Jolyon kuivasti. Sitten hän huomasi ilmeen Hollyn kasvoilla ja suuteli häntä ajatellen: »Onko mitään pateettisempaa kuin nuorten usko?» Jollei hän siis kieltänyt tytärtään lähtemästä, oli ilmeistä, että hänen piti koettaa helpottaa matkaa parhaansa mukaan, ja niinpä hän lähti kaupunkiin Junen mukana. Joko sitten Junen itsepäisyyden tai sen seikan ansioista, että virkailija, jonka kanssa he joutuivat tekemisiin, oli Jolyonin vanha koulutoveri, he saivat Hollylle luvan jakaa yhden hengen hytin Junen kanssa. Jolyon saattoi heidät Surbitonin asemalle seuraavana iltana, ja he liukuivat asianmukaisesti pois hänen luotaan, varustettuina rahalla, sairaanruualla ja niillä suosituskirjeillä, joita ilman ei kukaan Forsyte matkusta.

Hän ajoi loistavan taivaan alla takaisin Robin Hilliin myöhästyneelle päivälliselleen, jonka palvelijat tarjosivat erikoisen huolellisesti osoittaakseen myötätuntoaan ja jonka hän nautti erikoisen tunnollisesti osoittaakseen, että hän antoi arvoa tuolle myötätunnolle. Mutta oli todellinen huojennus päästä sikarinsa ääreen terassille, jonka liuskakivi-peitteen nuori Bosinney oli niin taitavasti valinnut sekä muotoon että väriin nähden. Ilta hämärtyi ympärillä, kaunis ilta, jossa puut tuskin kuiskailivat ja tuoksut olivat niin suloiset, että teki kipeätä. Ruoho oli kasteesta märkä, ja hän pysytteli terassin kivillä kävellen edestakaisin siksi kunnes hänestä alkoi tuntua, että hän oli yksi kolmesta, jotka eivät kiertäneet edestakaisin, vaan kääntyivät kummassakin päässä, niin että hänen isänsä oli aina lähinnä taloa ja hänen poikansa aina lähinnä terassin reunaa. Kummankin käsivarsi piti keveästi kiinni hänen omastaan, hän ei uskaltanut nostaa kättään sikariin, ettei häiritsisi heitä, ja sikari paloi loppuun varistaen tuhkaa hänen puvulleen ja putosi vihdoin hänen huuliltaan, jotka olivat kuumenneet. Silloin he jättivät hänet, ja hänen käsivartensa tuntuivat kylmiltä. Kolme Jolyonia oli kävellyt yhdessä Jolyonissa!

Hän pysähtyi ja kuunteli ääniä — ohikulkevien vaunujen ratinaa maantieltä, kaukaisen junan ääntä, koiran haukkumista Gagen farmilta, puitten kuisketta, tallipojan vihellyspillin soittoa. Tähtien paljous tuolla ylhäällä — loistava ja hiljainen ja niin kaukainen! Ei kuuta vielä! Juuri tarpeeksi valoa, jotta hän näki iristen tummat kukat ja miekkalehdet terassin reunalla — näillä hänen mielikukillaan oli yön oma väri kaarevissa, korureunaisissa terälehdissään. Hän kääntyi taloa kohti. Se oli suuri, pimeä, eikä koko tuossa osassa asunut muuta sielua kuin hän. Täysi yksinäisyys! Hän ei voisi ruveta asumaan täällä yksin. Ja kuitenkin, niin kauan kun oli kauneutta — miksi pitäisi ihmisen tuntea itsensä yksinäiseksi? Vastaus — kuin jonkun tyhmeliinin tekemään kysymykseen — kuului: siksi, että hän tunsi. Mitä suurempi kauneus, sitä suurempi yksinäisyys, sillä kauneuden takana on sopusointua ja sopusoinnun takana — yhteys toisen kanssa. Kauneus ei voi lohduttaa, jos sielu on ulkopuolella. Yö, hullaannuttavan ihana yö, jonka tähtivalossa rypäleet kukkivat ja ruoho ja hunaja tuoksui, ei voinut tuottaa hänelle nautintoa, koska nainen, joka hänelle oli kauneuden ydin, ruumistuma ja olemus, oli erotettu hänestä, nyt enemmän kuin koskaan, niin hänestä tuntui, koska kunniallinen säädyllisyys sitä vaati.

Hänen oli vaikea päästä uneen, sillä hän pyrki liian tuimasti siihen alistuvaisuuteen, johon Forsytet vaivoin pääsevät, he kun ovat syntyneet kulkemaan omia teitään ja perineet niin mukavat olot isiltään. Mutta aamun sarastaessa hän nukahti ja näki pian kummallista unta.

Hän oli olevinaan näyttämöllä, jonka edessä oli suunnattoman korkeat, upeat verhot — ne ulottuivat tähtiin saakka — ja ulkonivat puoliympyrässä parrasvalolta toiselle. Hän itse oli hyvin pieni, musta, levoton, joka liikkui edestakaisin, ja hullunkurisinta oli, ettei se ollut kokonaan hän, vaan samalla myös Soames, niin että hän ei ainoastaan itse kokenut, vaan samalla huomioi toista. Tämä olento, joka oli hän itse ja Soames, yritti päästä väliverhon läpi, joka raskaana ja pimeänä sulki tien. Useita kertoja hän oli kulkenut edestakaisin sen edestä, kun hän äkkiä riemukseen näki kapean raon — siinä korkea repeämä kauneutta iriskukkain väreissä, kuin väläys kaukaista, kuvailematonta Paratiisia. Hän astui nopeasti eteenpäin mennäkseen siihen, mutta verho sulkeutui hänen edessään. Katkerasti pettyneenä hän — vai oliko se Soames? siirtyi kauemmaksi, ja samalla rako taaskin aukeni ja sulkeutui liian pian. Tätä jatkui, eikä hän koskaan päässyt läpi, kunnes heräsi sana »Irene» huulillaan. Uni kiusasi häntä, varsinkin hänen itsensä ja Soamesin sekoittaminen toisiinsa.

Seuraavana aamuna hän havaitsi mahdottomaksi tehdä työtä ja vietti useita tunteja ratsastamassa Jollyn hevosella väsyttääkseen itsensä. Ja toisena päivänä hän päätti lähteä Lontooseen katsomaan, eikö hän voisi saada lupaa lähteä tytärtensä jäljissä etelä-Afrikkaan. Hän oli juuri alkanut koota tavaroitaan seuraavana aamuna, kun näin kuuluva kirje tuli.

»GREEN HOTEL, RICHMOND.

Kesäkuun 13 p.

Rakas Jolyon,

Hämmästytte, kun saatte kuulla, kuinka lähellä teitä olen. Pariisi kävi mahdottomaksi — ja olen tullut tänne neuvojenne ulottuville. Minusta olisi niin kovin hauskaa tavata teitä taas. Teidän lähdettyänne Pariisista en ole tavannut ketään, jonka kanssa todella voisin puhella. Onko kaikki hyvin — te itse ja poikanne? En luule, että kukaan tietää minun olevan täällä.

Aina ystävänne

Irene.»

Irene kolmen peninkulman päässä hänestä! — ja taaskin pakomatkalla! Hän seisoi siinä, huulillaan hyvin omituinen hymy. Tämä oli enemmän kuin hän oli osannut odottaa!

Puolenpäivän aikaan hän lähti jalan Richmond Parkin poikki ja ajatteli kulkiessaan: »Richmond Park! Kautta Juppiterin, se sopii meille Forsyteille!» Eipä siltä, että siellä olisi asunut Forsyteja — siellä ei asunut muita kuin kuninkaallisia, puistonhoitajia ja saksanhirviä — mutta Richmond Parkissa oli Luonnon lupa kulkea määrättyyn rajaan asti eikä pitemmälle ja kuitenkin se urheasti koetti näyttää luonnolliselta ja tuntui sanovan: »Katsokaa minun vaistojani — ne ovat melkein intohimoja, vallan vähältä pitäen, mutta eivät tietysti sentään ihan, sillä omistamisen ydin on omistaa itsensä.» Niin! Richmondin puisto omisti itse itsensä, tänäkin kirkkaana kesäkuun päivänä, kun käet lentelivät oksalta toiselle kukkumaan ja metsäkyyhkyset ilmoittivat kesän tulleen.

Green Hotel, johon Jolyon ehti kello yhdeksi, oli melkein vastapäätä tuota kuuluisampaa hotellia, »Kruunu ja Valtikka»; se oli vaatimaton, korkeasti säädyllinen, ei koskaan vailla kylmää pihviä, karviaismarjatorttua ja paria leski-armoa, niin että vaunut ja parihevoset seisoivat melkein aina oven edessä.

Huoneessa, joka oli verhottu niin hauraalla pitsikankaalla, että kaikki mielenliikutus näytti olevan kiellettyä, istui Irene pianotulilla, joka oli koristeltu villakirjailulla, ja soitti »Hansel ja Gretel»-musiikkia vanhasta nuottivihosta. Hänen yläpuolellaan seinällä, jossa ei vielä ollut Morris-papereita, oli kuva kuningattaresta ponihevosen selässä keskellä metsästyskoiria, skotlantilaislakkeja ja kaadettuja hirviä. Ruukussa ikkunalaudalla hänen vieressään oli valkoinen ja punainen verenpisara. Huoneen Viktorian-aikaisuus melkein puhui, ja Irene joustavassa puvussaan oli Jolyonin mielestä kuin Venus, joka tulee esiin menneen vuosisadan kuoresta.

»Jos omistajalla olisi silmää», sanoi hän, »ajaisi hän teidät ulos, te särjette hänen koristelusuunnitelmansa.» Näin keveästi hän liukui kiihtymyksen hetken ohi. Syötyään kylmää pihviä, pähkinäsalaattia, karviaismarjatorttua ja juotuaan kiviruukullisen inkiväärijuomaa he lähtivät puistoon kävelemään, ja keveätä puhetta seurasi hiljaisuus, jota Jolyon oli pelännyt.

»Ette ole vielä kertonut Pariisista», sanoi hän vihdoin.

»En. Minua on vakoiltu pitkän aikaa, siihen tottuu. Mutta sitten tuli Soames. Pienen Nioben luona — sama juttu: tahtoisinko palata hänen luokseen.»

»Uskomatonta!»

Irene oli puhunut nostamatta silmiään, mutta nyt hän katsoi Jolyoniin. Nuo tummat silmät, jotka upposivat hänen omiinsa, sanoivat mitä mitkään sanat eivät olisi voineet ilmaista: »Minä en jaksa enää, jos tahdot minut, olen tässä.»

Oliko Jolyon koskaan — niin vanha kuin olikin — kokenut näin voimakkaan ja äkillisen mielenliikutuksen hetkeä?

Sanat: »Irene, minä jumaloin sinua!» melkein pääsivät hänen huuliltaan. Sitten — hän ei olisi voinut uskoa sielun silmien kykenevän näkemään niin selvästi — hän näki Jollyn makaavan kasvot valkeina valkeaa seinää vastaan.

»Poikani on hyvin sairas», sanoi hän hiljaa.

Irene pujotti kätensä hänen käsivartensa alle.

»Kävellään, minä ymmärrän.»

Ei tarvittu mitään viheliäisiä selityksiä! Irene oli ymmärtänyt! ja he kävelivät keskellä polvenkorkuisia sanajalkoja, kaniininkolojen ja tammipuitten lomitse, puhellen Jollysta. Jolyon jätti hänet kaksi tuntia myöhemmin Richmond Hill Gateen ja kääntyi kotia kohti.

»Hän tietää siis tunteeni», ajatteli Jolyon. »Totta kai! Sitä tietoa ei voisi salata sellaiselta naiselta!»