7. FLEUR

Vaikeasti vastattavien kysymysten välttämiseksi oli Jonille sanottu vain:

»Eräs tyttö tulee Valin mukana tänne viikonloppua viettämään.»

Samasta syystä oli Fleurille sanottu vain: »Meillä on eräs nuorukainen asumassa luonamme.»

Nuo kaksi »pikkuvarsaa», niinkuin Val ajatuksissaan nimitti heitä, kohtasivat siis tavalla, jonka valmistumattomuus ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Holly esitteli heidät toisilleen näin:

»Tässä on Jon, pikku veljeni; Fleur on serkkumme, Jon.»

Jon, joka tuli ranskalaisen ovi-ikkunan kautta voimakkaasta auringonpaisteesta sisään, oli niin hämmentynyt tämän ihmeen kohtalokkaasta luonteesta, että hän ehti kuulla Fleurin levollisesti sanovan: »Oi, hyvää päivää», ikäänkuin ei olisi koskaan nähnyt tyttöä, ja ehti myös hämärästi ymmärtää hänen päänsä pikku liikkeestä, joka oli nopein mitä kuvitella voi, että hän ei ollutkaan koskaan nähnyt Fleuriä. Hän kumarsi siis hurmaantuneena Fleurin käden ylitse ja tuli vaiteliaammaksi kuin hauta. Hän ymmärsi viisaammaksi olla puhumatta. Kerran, varhaisessa nuoruudessa, hänet oli yllätetty lukemasta yövalolla ja hän oli yrittänyt sanoa: »Minä vain kääntelin lehtiä, äiti», jolloin äiti oli vastannut: »Jon, älä koskaan kerro valeita — kun on sellaiset kasvot kuin sinulla, ei kukaan usko niitä.»

Tämä sana oli kerta kaikkiaan hävittänyt hänestä sen luottamuksen, joka on välttämätön, ennenkuin valheella voi olla menestystä. Hän siis kuunteli Fleurin nopeita ja viehättyneitä huomautuksia kaiken hauskuudesta, tarjosi hänelle leipiä ja hyytelöä ja poistui niin pian kuin saattoi. Sanotaan, että ihminen juoppohulluuden tilassa näkee kiinteän esineen, mieluummin tumman, joka äkkiä muuttaa asemaa ja muotoa. Jon näki kiinteän esineen, sillä oli tummat silmät ja melko tumma tukka, se muutti asemaa, mutta ei koskaan muotoa. Tietoisuus, että hänen ja tämän olennon välillä oli jo salaista ymmärtämystä (niin mahdoton kuin sitä olikin käsittää), järkytti häntä siinä määrin, että hän odotti kuumeisesti ja alkoi jäljentää runoaan — mitä hän tietysti ei koskaan uskaltaisi näyttää Fleurille — kunnes hevosten kavioitten kapse herätti hänet ja hän nojautuessaan ikkunasta näki Fleurin ratsastavan pois Valin seurassa. Oli selvä, että Fleur ei tahtonut hukata aikaa, mutta näky pahoitti hänen mieltään kuitenkin. Hän itse menetti aikaa. Jollei hän tässä kauheassa hurmiotilassaan olisi livistänyt tiehensä, olisi hänet ehkä pyydetty mukaan. Ja ikkunassaan istuen hän näki heidän katoavan näkyvistä, näyttäytyvän taas korkeimmalla kohdalla tietä, katoavan ja tulevan vielä kerran minuutin ajaksi selvästi näkyviin harjanteen ääriviivalla. »Tyhmä aasi», ajatteli hän, »aina minä hukkaan mahdollisuuteni.»

Miksi hän ei voinut luottaa itseensä ja olla sanavalmis? Ja leuka käsien varassa hän kuvitteli ratsastusretkeä, jonka hän olisi voinut tehdä Fleurin seurassa. Viikonloppu on vain viikonloppu, ja hän oli hukannut siitä kolme tuntia. Tunsiko hän ketään muuta kuin itsensä, joka olisi voinut olla sellainen hölmö? Ei totisesti.

Hän pukeutui päivällistä varten hyvissä ajoin ja oli ensimmäisenä saapuvilla. Hän ei aikonut enää hukata hetkeäkään. Mutta Fleur tuli vasta viimeisenä. Hän istui vastapäätä Fleuriä päivällisellä, ja tilanne oli hirmuinen — oli mahdotonta sanoa mitään siitä pelosta, että sanoisi jotakin hullua, oli mahdotonta tuijottaa häneen ainoalla luonnollisella tavalla, sanalla sanoen, oli mahdotonta kohdella normaalisti ihmistä, jonka kanssa hän kuvitelmissaan jo oli ollut kukkulain takana ja kaukana. Ja kaiken aikaa hän tiesi, että tytön silmissä ja kaikkien muitten silmissä hän mahtoi olla aika tomppeli. Niin, se oli hirveätä! Ja Fleur puhui niin hyvin — kosketti nopein siivin sitä ja tätä. Ihmeellistä, kuinka hän oli oppinut tuon taidon, joka Jonin mielestä oli niin harmillisen vaikea. Fleurin silmissä hän mahtoi olla toivoton!

Sisaren katse, joka viipyi hänessä vähän kummastuneena, pakotti hänet vihdoin katsomaan Fleuriä, mutta tytön silmät, jotka olivat hyvin avoimet ja kiihkeät, näyttivät paikalla sanovan: »Oi, älä Herran nimessä!» ja hänen oli pakko katsoa Valia, jonka virnistys taas pakotti hänet katsomaan kyljystä sillä ei ainakaan ollut silmiä eikä irvistystä, ja hän söi sen nopeasti.

»Jonista tulee maanviljelijä», hän kuuli Hollyn sanovan, »maanviljelijä ja runoilija.»

Hän vilkaisi moittivasti Hollyyn, tajusi tämän humoristisen silmäkulman nousun, joka niin muistutti isää, nauroi ja tunsi olonsa paremmaksi.

Val kertoi Prosper Profondin tapauksen. Mikään ei olisi voinut olla suotuisampaa, sillä sitä kertoessaan hän katsoi Hollyyn, joka taas katsoi häneen, kun taas Fleur tuntui hieman kulmiaan rypistäen katsovan johonkin omaan ajatukseensa ja Jon viimeinkin oli vapaa katselemaan häntä. Hänellä oli valkoinen puku, avian yksinkertainen ja hyvin tehty, hänen käsivartensa olivat paljaat ja hiuksissa oli valkoinen ruusu. Juuri tuollaisena vapaan näkemyksen nopeana hetkenä, suuren hankaluuden jälkeen, Jon näki hänet kuin kirkastettuna, sellaisena kuin hento, valkea hedelmäpuu näkyy pimeässä, tajusi hänet kuin runosäkeen, joka leimahtaa sielun silmien eteen, tai sävelen, joka häipyy etäisyyteen ja kuolee.

Hän pohti epämääräisesti Fleurin ikää — tyttö tuntui niin paljon varmemmalta ja kokeneemmalta kuin hän itse. Miksi hän ei saanut sanoa, että he olivat tavanneet? Hän muisti äkkiä äitinsä kasvot, kuinka yllättyneeltä ja pahastuneelta hän oli näyttänyt vastatessaan: »Kyllä, he ovat sukulaisia, mutta me emme tunne heitä.» Mahdotonta, että hänen äitinsä, joka rakasti kauneutta, ei ihailisi Fleuriä, jos tapaisi hänet!

Jäätyään päivällisen jälkeen Valin kanssa kahden hän ryyppäsi portviiniään nöyrästi ja vastasi uuden lankonsa kysymyksiin. Mitä ratsastamiseen tulee (se oli aina Valin ensimmäinen ajatus) hän voi saada käytettäväkseen nuoren Ruskean, satuloida ja riisua satulasta sen itse ja yleensä hoitaa sitä, kun oli tuonut sen takaisin talliin. Jon sanoi tottuneensa kaikkeen tähän kotona, ja huomasi nousseensa arvossa isäntänsä silmissä.

»Fleur», sanoi Val, »ei vielä oikein osaa ratsastaa, mutta hän on reipas. Hänen isänsä ei tietenkään erota hevosta rattaan pyörästä. Ratsastaako sinun isäsi?»

»Hän ratsasti ennen, mutta nyt hän on tiedäthän, hän on —» Jon pysähtyi, hän vihasi sanaa »vanha». Isä oli vanha, eikä kuitenkaan vanha, ei — ei koskaan!

»Aivan niin», mutisi Val. »Minä tutustuin veljeesi Oxfordissa, aikoja sitten, tuohon veljeen, joka kuoli buurisodassa. Me tappelimme kerran New Collegen puutarhassa. Se oli omituinen juttu», lisäsi hän, »sillä oli paljon seurauksia.»

Jonin silmät aukenivat suuriksi, kaikki yllytti häntä historiallisiin tutkimuksiin, kun sisaren ääni kuului lempeänä ovelta:

»Tulkaa tänne, te kaksi!» Ja hän nousi, sillä sydän vei häntä kohti jotakin paljon nykyaikaisempaa.

Fleur oli selittänyt, että oli »yksinkertaisesti liian ihanaa, jotta voitaisiin olla sisällä», ja kaikki menivät ulos. Kuunvalo sai kasteen kimmeltämään kuin jäätyneenä, ja vanha aurinkokello heitti pitkän varjon. Kaksi suorakulmaista pensasaitaa, tummaa ja neliömäistä, sulki sisäänsä hedelmätarhan. Fleur kääntyi kulmauksen aukosta sisään.

»Tänne!» sanoi hän. Jon vilkaisi toisiin ja seurasi häntä. Fleur juoksi puitten lomitse kuin aave. Hän oli kauttaaltaan kaunis ja vaahtomaisen keveä ja ilmassa tuntui vanhojen runkojen ja nokkosten tuoksu. Fleur katosi näkyvistä. Jon luuli hukanneensa hänet ja melkein törmäsi häneen, tyttö kun oli pysähtynyt.

»Eikö ole ihanaa?» huudahti hän, ja Jon vastasi:

»On sitten!»

Fleur tuli hänen luokseen, sieppasi kukan, hypisteli sitä sormissaan ja sanoi:

»Minä otaksun, että voimme sinutella.»

»Niin minäkin luulisin.»

»Hyvä on. Mutta tiedätkö, että perheittemme välillä on sukuriita.»

Jon änkytti: »Sukuriita? Kuinka niin?»

»Se on niin romanttista ja typerää! Siitä syystä minä esiinnyin ikäänkuin emme olisi tavanneet. Nousemmeko varhain huomisaamuna ja lähdemme kävelylle ennen aamiaista saadaksemme sen selville? Minä en siedä hitautta, siedätkö sinä?»

Jon mutisi hurmautuneen myöntymyksen.

»Kello kuusi sitten. Minusta sinun äitisi on kaunis.»

Jon vastasi tulisesti: »Niin, hän on kaunis.»

»Minä rakastan kaikenlaista kauneutta», jatkoi Fleur», »kun se on jännittävää samalla. Kreikkalaisista minä en välitä hituistakaan.»

»Mitä? Eikö Euripideestakaan?»

»Euripides? Oi, en, minä en voi sietää kreikkalaisia näytelmiä, ne ovat niin pitkäveteisiä. Minusta kauneus on aina nopea. Minä esimerkiksi katselen mielelläni yhtä maalausta ja juoksen sitten tieheni. En voi sietää suurta määrää samalla kertaa. Katso!» Hän nosti kukkasensa nähtäväksi kuutamossa. »Tämä on parempi kuin koko puutarha.»

Ja äkkiä hän tarttui toisella kädellään Jonin käteen.

»Eikö sinustakin varovaisuus ole vihoviimeinen kaikista maailman asioista? Tunnetko kuutamon tuoksua?»

Hän viskasi kukkansa Jonin kasvoihin, Jon myönsi epämääräisesti, että varovaisuus on vihoviimeinen kaikista maailman asioista, ja kumartui suutelemaan kättä, joka piti hänen kädestään.

»Tuo on kaunista ja vanhanaikaista», sanoi Fleur levollisesti. »Sinä olet peloittavan hiljainen, Jon. Minä kuitenkin pidän hiljaisuudesta, kun se on nopeata.» Hän laski irti Jonin käden. »Luuletko, että pudotin nenäliinani tahallani?»

»En toki!» huusi Jon kauhuissaan.

»No niin, mutta tietysti minä sen tein. Lähdetään takaisin, muuten he luulevat, että teemme tämänkin tahallamme.» Ja taas hän juoksi kuin aave puiden lomitse. Jon seurasi, rakkaus sydämessään, kevät sydämessään, ympärillään kuutamoinen, valkea, ylimaallinen kukoistus. He tulivat ulos samasta paikasta, mistä olivat menneet sisään. Fleur käveli rauhallisena.

»Täällä on aivan ihmeellistä», sanoi hän uneksivasti Hollylle.

Jon pysyi hiljaisuudessaan, mielettömästi toivoen, että se Fleurin mielestä olisi nopeata hiljaisuutta.

Fleur toivotti hänelle hyvää yötä niin ohimennen ja yksivakaisesti, että Jon luuli nähneensä unta…

Makuuhuoneessaan Fleur oli viskannut pois pukunsa ja istui sängyssään itämaiseen tapaan jalat ristissä, yllään jokin muodoton vaatekappale, valkea kukka vielä hiuksissaan, ja kirjoitti kynttilänvalossa.

»Rakkahin Cherry,

»Minä luulen, että olen rakastunut. Se tuli niskaani kuin vihuri, mutta itse tunne asuu kyllä syvemmällä. Hän on pikku serkku, noin kuusi kuukautta vanhempi ja kymmenen vuotta nuorempi kuin minä. Pojat rakastuvat aina itseänsä vanhempiin, tytöt nuorempiin tai vanhoihin nelikymmenvuotiaisiin. Älä naura, mutta hänen silmänsä ovat rehellisimmät mitä koskaan olen nähnyt, ja hän on aivan jumalaisen vaitelias! Meillä oli mitä romanttisin ensi kohtaaminen Lontoossa Vospovichin Junon suojassa. Ja nyt hän nukkuu viereisessä huoneessa, ja kuu paistaa kukkiville hedelmäpuille, ja huomisaamuna, ennenkuin kukaan herää, me lähdemme kävelemään harjanteitten satumaahan. Perheittemme välillä vallitsee viha, mikä tekee asian todella jännittäväksi. Niin, ja ehkä tarvitsen tekosyytä ja tulen muka sinun kutsuillesi — jos niin käy, tiedät, miksi. Isäni ei tahdo, että me tunnemme toisemme, mutta minä en voi sitä auttaa. Elämä on liian lyhyt. Hänellä on hyvin kaunis äiti, jolla on suloinen hopeinen tukka ja nuoret kasvot ja tummat silmät. Minä olen nyt hänen sisarensa luona, joka on naimisissa minun serkkuni kanssa, kaikki on kovin sekavaa, mutta huomenna aion lypsää hänen tietonsa. Me olemme usein puhuneet sellaista, että rakkaus tärvelee kaiken hauskan, mutta se on kaikki roskaa, siitä se hauskuus vasta alkaa, ja mitä pikemmin sen koet, rakkaani, sitä parempi sinulle.

»Jon (ei yksinkertaistettu muoto, vaan lyhennys Jolyonista, joka kuuluu olevan nimi suvussani) on sitä lajia, joka leimahtaa ja sammuu, noin viisi jalkaa kymmenen tuumaa, kasvaa vielä, ja minä luulen, että hänestä tulee runoilija. Jos naurat minulle, on ystävyytemme iäksi loppunut. Minä aavistan kaikenlaisia vaikeuksia, mutta tiedäthän, että kun minä todella tahdon jotakin, saan sen myös. Eräs rakkauden tärkeimpiä seurauksia on, että näet ilman ikäänkuin asutettuna ja kasvot kuussa, ja olet samalla kertaa tanssinhaluinen ja pehmeä kummallinen tunne, kuin alituista oranssinkukkain ensi tuoksua ympärilläsi. Tämä on ensimmäinen rakkauteni, ja minusta tuntuu kuin se olisi myös viimeiseni, mikä tietysti on mieletöntä kaikkien luonnon ja moraalin lakien mukaan. Jos pilkkaat minua, lyön sinua, ja jos kerrot jollekin, en ikinä anna sinulle anteeksi. Siinä määrin, etten luule lähettävänikään tätä kirjettä. Joka tapauksessa menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä siis, Cherry kulta — oh!

Sinun

Fleur.