4. SOHO

Kaikista tuon Lontooksi sanotun eriskummallisen yhtymän osista soveltuu Soho kenties vähimmin forsytelaiselle hengelle. »Vai niin, uljas ystäväni!» olisi George Forsyte sanonut, jos olisi nähnyt serkkunsa menevän sinne. Epäsiisti Soho, joka on täynnä kreikkalaisia, muhamettilaisia, kissoja, italialaisia, tomaatteja, ravintoloita, posetiiveja, kirjavia kankaita, kummallisia nimiä, ihmisiä, jotka katselevat yläkerran ikkunoista, pysyy kaukana Brittein valtakunnan kokonaisuudesta. Sillä on kuitenkin oma sattumanvarainen omistamisen vaistonsa ja eräänlaista omistamisen menestystäkin, joka pitää sen vuokria korkealla, kun toisten kaupunginosien vuokrat alenevat. Pitkien vuosien aikana oli Soamesin tuttavuus Sohon kanssa rajoittunut sen läntiseen rajaan, Wardour Streetille. Hän oli poiminut sieltä monta hyvää kauppaa. Niittenkin seitsemän vuoden aikana, jotka hän oli asunut Brightonissa Bosinneyn kuoleman ja Irenen paon jälkeen hän oli väliin ostanut sieltä aarteita, vaikka hänellä ei ollutkaan paikkaa, minne panna ne, sillä päästyään vihdoinkin siihen vakaumukseen, että hänen vaimonsa oli todella mennyt menojaan, hän oli panettanut Montpellier Squaren taloon näin kuuluvan ilmoitustaulun:

MYYTÄVÄNÄ

VUOKRAOIKEUS TÄHÄN ERINOMAISEEN TALOON

Lähempiä tietoja antavat herrat Lesson ja Tukes, Court Street, Belgravia.

Se oli mennyt kaupaksi viikossa — tuo erinomainen talo, jonka täydellisyydessä eräs mies ja eräs nainen olivat kuluttaneet loppuun sydämensä.

Sumuisena tammikuun iltana, juuri ennen ilmoitustaulun poistamista, Soames oli vielä kerran mennyt paikalle, nojautunut puistikon kaiteeseen ja katsellut talon pimeitä ikkunoita märehtien niitä omistamisen muistoja, jotka olivat muuttuneet niin karvaiksi hänen suussaan. Miksi ei Irene ollut koskaan rakastanut häntä? Miksi? Hän oli saanut kaiken mitä oli tahtonut, ja korvaukseksi antanut kolmen pitkän vuoden aikana miehelleen kaiken mitä tämä oli tahtonut — paitsi juuri sydäntään. Hän oli tahtomattaan vähän voihkaissut, ja ohikulkeva poliisi oli heittänyt epäluuloisen katseen häneen, jolla ei enää ollut oikeutta astua sisään tuosta vihreästä ovesta, jossa oli leikkauksilla koristettu messinkikolkutin heti ilmoituslaudan »Myytävänä» alla. Tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan, ja hän oli rientänyt pois sumuun. Sinä iltana hän oli muuttanut Brightoniin…

Lähestyessään Sohon Malta Streetiä ja ravintola Bretagnea, missä Annetten kauniit olkapäät olivat kumartuneina tilien yli, Soames ajatteli ihmetellen noita seitsemää vuotta Brightonissa. Kuinka hän oli niin kauan tullut toimeen tuossa kaupungissa, josta puuttui tuoksuherneitten lemu, jossa hänellä ei ollut edes tilaa aarteilleen? Tosin ei hänellä noina vuosina ollut aikaakaan katsella niitä — ne olivat miltei intohimoisen rahan teon vuosia, jolloin Forsyte, Bustard ja Forsyte olivat saaneet asiakkaikseen useampia yhtiöitä kuin mitä he kunnolla voivat hoitaa. Cityyn joka aamu Pullman-vaunussa, Citystä kotiin joka ilta Pullman-vaunussa. Lakipapereita taas päivällisen jälkeen, sitten väsyneen uni, ja seuraavana aamuna sama meno. Lauantaista maanantaihin hän oli klubillaan kaupungissa yleisen tavan omituinen nurinkääntäminen, mikä perustui siihen syvään ja huolelliseen vaistoon, että hän kovan työnsä aikana tarvitsi meri-ilmaa kahdesti viikossa ajaessaan asemalle ja asemalta kotiin ja että hänen lepoaikanaan piti hoitaa perhesuhteitaan. Sunnuntaikäynti kotona Park Lanella, Timothylla ja Green Streetillä, satunnaiset vierailut muualla olivat tuntuneet yhtä välttämättömiltä hänen terveydelleen kuin meri-ilma arkipäivisin. Vielä muutettuaan Mapledurhamiin hän oli noudattanut näitä tapoja kunnes — kunnes hän oli tullut tuntemaan Annetten. Oliko Annette aiheuttanut tämän muutoksen hänen suunnitelmissaan vai oliko suunnitelmien tuloksena Annette, sitä hän ei tietänyt enempää kuin tiedämme, mistä ympyrä alkaa. Asia oli monisäikeinen ja syvästi kietoutunut kasvavaan tietoisuuteen siitä, että omaisuus ilman ketään, jolle sen jättää, oli todellisen forsytelaisuuden kieltämistä. Saada perillinen, joku hänen oman elämänsä jatkaja, joka saattaisi aloittaa siitä, mihin hän lopetti — joka itse asiassa antaisi takeet siitä, ettei hän lopettanutkaan — tämä ajatus oli ihan vaivannut häntä koko viime vuoden ja kauemminkin. Ostettuaan kappaleen Wedgwoodia eräänä huhtikuun iltana hän oli pistäytynyt Malta Streetille katsomaan erästä isänsä omistamaa taloa, josta oli tehty ravintola — vaarallinen teko, joka ei edes oikein ollut sopusoinnussa vuokrasopimuksen sanamuodon kanssa. Hän oli hetkisen katsellut taloa ulkopuolelta — se oli maalattu hyvään kermaväriin, ja ovisyvennyksessä oli kaksi riikinkukonsinistä puuastiaa, joissa kasvoi pieniä laakeripuita. Niitten yläpuolelle oli kirjoitettu aika kauniisti kultakirjaimin »Restaurant Bretagne». Astuessaan sisään hän huomasi, että melko paljon ihmisiä oli jo istumassa pienten, pyöreitten, vihreitten pöytien ympärillä, joilla oli raikkaita kukkia maljakoissa ja bretagnelaisia saviastioita, ja hän kysyi sievältä tarjoilijattarelta, saisiko tavata omistajaa. Hänet oli viety erääseen takahuoneeseen, missä nuori tyttö istui yksinkertaisen, paperien peittämän kirjoituspöydän ääressä ja missä pieni pyöreä pöytä oli katettu kahdelle hengelle. Siisteyden, järjestyksen ja hyvän aistin vaikutelma vakiintui, kun tyttö nousi sanoen vierasmaalaisesti ääntäen; »Tahdotteko tavata äitiä, Monsieur?»

»Niin kyllä», oli Soames vastannut, »tulen isäntänne puolesta, olen itse asiassa hänen poikansa.»

Hän totesi hyvillään, että tämä näytti vaikuttavan tyttöön, sehän osoitti liikevaistoa, ja äkkiä hän pani merkille, että tyttö oli huomattavan kaunis — niin huomattavan kaunis, että hänen katseensa oli vaikea erota tytön kasvoista. Kun hän nousi hakemaan Soamesille tuolin, keinui hänen ruumiinsa omituisella, hienolla tavalla, ikäänkuin joku olisi liittänyt hänet kokoon erikoisen, salaisen taidokkaasti, ja hänen kasvonsa ja hieman paljas kaulansa näyttivät niin raikkailta kuin niille olisi pirskoitettu kastetta. Luultavasti juuri sinä hetkenä Soames päätti, että vuokrasopimusta ei ollut loukattu, vaikka hän itselleen ja isälleen perustelikin päätöstään rakennuksen muka laittomien muutosten kelvollisuudella, havaitsemillaan menestyksen merkeillä ja rouva Lamotten ilmeisellä liiketottumuksella. Hän piti kuitenkin viisaimpana jättää muutamia seikkoja myöhemmän harkinnan varaan, mikä taas vaati uusia käyntejä talossa, niin että tuo pieni takahuone vallan tottui hänen laihaan, ei epäluotettavaan ja vaatimattomaan olemukseensa, hänen kalpeihin, lujaleukaisiin kasvoihinsa, leikattuihin viiksiinsä ja tummaan tukkaan, joka ei vielä harmaantunut ohimoilta.

»Un Monsieur tres distingué», oli hän rouva Lamotten mielestä, sittemmin vielä »très amical, très gentil», kun hänen silmiensä havaittiin seuraavan talon tytärtä.

Rouva Lamotte oli noita vereviä, hienokasvoisia, tummatukkaisia ranskattaria, joitten jokainen teko ja äänen sävy herättää täydellistä luottamusta heidän kotoisten kykyjensä perinpohjaisuuteen, heidän keittotaitoonsa ja pankkitalletustensa huolelliseen kasvuun.

Kun nämä käynnit Restaurant Bretagnessa alkoivat, päättyivät muut vierailut — kuitenkin ilman mitään nimenomaista päätöstä, sillä Soames, niinkuin kaikki Forsytet ja heidän maamiestensä suuri enemmistö, luonnostaan uskoi vain kokemukseen. Mutta tämä muutos elämäntavoissa oli vähitellen saanut hänet perin tietoiseksi siitä, että hän halusi siirtyä naimattoman naineen miehen säädystä naineen, mutta toisissa naimisissa olevan säätyyn.

Kääntyessään Malta Streetille tänä lokakuunalun iltana 1899 hän osti sanomalehden nähdäkseen, oliko siinä mitään jälkimaininkeja Dreyfus-jutusta. Hän oli aina havainnut tämän kysymyksen hyödylliseksi pyrkiessään lähemmin tutustumaan rouva Lamotteen ja hänen tyttäreensä, jotka olivat katolilaisia ja Dreyfuksen vastustajia.

Silmäillessään palstoja Soames ei löytänyt mitään Ranskasta, mutta huomasi yleistä laskua pörssissä ja pahaenteisen pääkirjoituksen Transvaalin asiasta. Hän astui sisään ajatellen: »Varmasti tulee sota. Minä myyn valtiolainaosakkeeni.» Eipä siltä, että hänellä itsellään olisi ollut monta — korko oli liian viheliäinen — mutta hän aikoi varoittaa yhtiötoverejaan, valtiolainaosakkeet kun varmasti laskisivat. Hänen astuessaan ravintolan ovesta sisään riitti yksi silmäys osoittamaan, että liike sujui niin hyvin kuin konsanaan, ja tämä seikka, mikä huhtikuussa olisi ollut hänelle mieleen, teki hänet nyt vähän levottomaksi. Jos toimenpiteet, joihin hän aikoi ryhtyä, päättyisivät avioliittoon Annetten kanssa, lähettäisi hän mieluimmin äidin kaikessa rauhassa takaisin Ranskaan, ja tähän siirtoon näytti Restaurant Bretagnen hyvä menestys olevan esteenä. Hänen pitäisi tietysti maksaa heille hyvitystä, sillä ranskalaiset tulevat Englantiin vain tekemään rahaa, ja tämä merkitsisi korkeampaa hintaa. Ja silloin tuo erikoinen suloisuuden tunne hänen kurkkunsa pohjilla ja lievä sydämen hypähdys, jota hän aina koki tämän pienen huoneen ovella, estivät häntä ajattelemasta, mitä se tulisi maksamaan.

Sisään astuessaan hän tiesi avaran mustan hameen katoavan toisesta ovesta ravintolan puolelle ja Annetten nostavan kädet hiuksiinsa. Juuri tässä asennossa hän etenkin oli Soamesin mielestä ihailtava — niin kauniisti suora ja pyöreä ja notkea. Ja hän sanoi:

»Tulin puhumaan äitinne kanssa tuon väliseinän poistamisesta. Ei, älkää kutsuko häntä.»

»Tuleeko Monsieur syömään illallista kanssamme? Se valmistuu kymmenessä minuutissa.» Soames, joka vielä piti hänen kättään omassaan, joutui halun valtaan, joka oli hänelle itselleen yllätys.

»Te olette niin kaunis tänä iltana», sanoi hän, »niin kaunis. Tiedättekö, kuinka kaunis olette, Annette?»

Annette veti kätensä pois ja punastui. »Monsieur on kovin hyvä.»

»En vähääkään hyvä», sanoi Soames ja istuutui synkkänä.

Annette teki pienen ilmeikkään liikkeen kädellään. Hymy väreili hänen punaisilla huulillaan, joita huulivoide ei ollut koskettanut.

Ja noihin huuliin katsoen Soames sanoi:

»Viihdyttekö täällä vai tahtoisitteko takaisin Ranskaan?»

»Oi, minä pidän Lontoosta. Pariisi on tietysti Pariisi. Mutta Lontoo on parempi kuin Orleans, ja englantilainen maaseutu on niin kaunista. Olin Richmondissa viime pyhänä.»

Soames eli pienen hetken harkitsevaa epäilyä. Mapledurham! Uskaltaisiko hän? Uskaltaisiko hän lopultakaan mennä niin pitkälle ja näyttää tytölle, mitä hänellä oli odotettavanaan! Kuitenkin! Ulkona kaupungilla voisi sanoa melkein mitä vain. Tässä huoneessa se oli mahdotonta.

»Minä tahtoisin, että te ja äitinne», sanoi hän äkkiä, »tulisitte, luokseni sunnuntaina iltapäivällä. Taloni on joen rannalla, tällä ilmalla ei vuodenaika ole liian myöhäinen, ja voin näyttää teille muutamia tauluja. Mitä sanotte?»

Annette taputti käsiään.

»Se olisi hurmaavaa. Joki on niin kaunis!»

»Asia on siis päätetty. Minä kysyn rouvalta.»

Hänen ei tarvinnut sanoa tytölle enempää tänä iltana ja joutua vaaraan sanoa liikaa. Mutta eikö hän jo ollut sanonut liikaa? Onko tapana pyytää ravintolanomistajia, joilla on kauniita tyttäriä, vieraiksi maataloon, jollei ole aikeita? Rouva Lamotte ainakin ymmärtäisi, jollei Annette. Niin, ei ollut paljoa, mitä Madame ei olisi nähnyt. Tämä oli sitäpaitsi toinen kerta, kun hän jäi heidän luokseen illalliselle, hän oli heille vierasvaraisuutta velkaa…

Kun hän kulki kotiin Park Lanea kohti — sillä hän asui isänsä luona — Annetten pehmeän, taitavan käden kosketus vielä omassaan, hänen ajatuksensa olivat mieluisat, hieman aistilliset, melkein hämmennyttävät. Nyt toimenpiteisiin? Mihin toimenpiteisiin? Kuinka? Antaisiko hän pyykkinsä pestäväksi kaiken kansan nähden? Uh! Hän, joka oli niin kuuluisa terävyydestään, kaukonäköisyydestään ja toisten pulmain viisaista selvittämisistään, hän, joka puolsi omistajain etua, hänkö joutuisi leikkipalloksi samalle laille, jonka pylväitä hän oli? Winifredin asia oli kyllin paha. Ettäkö perhe saisi kaksinkertaisen annoksen julkisuutta? Eikö salainen suhde olisi parempi — suhde, ja poika, jonka hän voisi ottaa kasvatiksi? Mutta tumma, luja, valpas rouva Lamotte sulki tien tältä näköalalta. Ei, se ei kelpaisi. Ei ollut luultavaa, että Annette voisi todella rakastua häneen — sitä ei voinut odottaa hänen iällään. Jos hänen äitinsä toivoi, jos maalliset edut olisivat ilmeisen suuret — ehkä! Jollei, olisi kieltävä vastaus varma. Sitäpaitsi hän ajatteli: »Minä en ole lurjus. En tahdo tehdä hänelle pahaa, enkä tahdo mitään salaista. Mutta minä tahdon hänet ja minä tahdon pojan! Ei ole mitään muuta keinoa kuin avioero — jotenkin — kuinka vain — avioero.» Vaahterain varjon alla lampunvalossa hän kulki hitaasti Green Parkin kaiteen sivua. Sumua leijaili puiden sinertävien hahmojen yllä lamppurivien takana. Kuinka monta sataa kertaa hän olikaan kulkenut noitten puitten ohi isänsä talosta Park Lanesta, ollessaan vielä vallan nuori mies, tai omasta talostaan Montpellier Squaren varrella noina avioliittonsa neljänä vuotena! Ja tänä iltana, päättäessään vapautua, jos suinkin mahdollista, tuosta pitkästä, hyödyttömästä aviositeestä hän keksi kävellä eteenpäin, sisään Hyde Park Cornerin kohdalta, ulos Knightsbridge Gatesta, aivan samoin kuin ennen vanhaan kulkiessaan kotiin Irenen kanssa. Minkälainen Irene nyt mahtoi olla? Kuinkahan hän oli viettänyt nämä vuodet sitten kun he näkivät toisensa? Oli kulunut kaikkiaan kaksitoista vuotta, ja jo seitsemän siitä, kun Jolyon setä jätti hänelle nuo rahat. Olikohan Irene vielä kaunis? Tuntisiko Soames hänet, jos näkisi? »Minä en ole muuttunut paljon», ajatteli hän, »hän kai kyllä on. Hän sai minut kärsimään.» Hän muisti äkkiä erään illan, ensimmäisen, jolloin hän oli ollut syömässä päivällistä poissa kotoa — vanhat Malbur-päivälliset — heidän avioliittonsa ensimmäisenä vuonna. Kuinka innokkaasti hän olikaan rientänyt kotiin! Astuessaan sisään hiljaa kuin kissa hän kuuli Irenen soittavan. Hän avasi salin oven ääneti ja seisoi katsellen Irenen kasvojen ilmettä, erilaista kuin mikään hänen tuntemansa, niin paljon avoimempaa, luottavampaa, ikäänkuin hän olisi antanut soitolleen sen sydämen, jota Soames ei ollut koskaan nähnyt. Ja hän muisti, kuinka Irene oli lakannut soittamasta ja katsonut taakseen ja kuinka hänen kasvonsa muuttuivat takaisin niiksi, jotka mies tunsi. Jäinen kylmyys värisytti Soamesia, vaikka hän seuraavana hetkenä hyväilikin vaimonsa olkapäitä. Niin, Irene oli saanut hänet kärsimään! Avioero! Se tuntui naurettavalta näin monen ulkonaisen eron vuoden jälkeen! Mutta sen täytyi tapahtua. Muuta keinoa ei ollut! »Kysymys on vain siitä», ajatteli hän äkillisen todellisuustajuisena, »kumpi meistä? Hän vai minä? Hän jätti minut. Hän saa sen maksaa. Kai hänellä on joku, arvaan.» Tahtomattaan hän vähän voihkaisi, kääntyi ja lähti takaisin Park Laneen.