2. ERÄÄN MAAILMANMIEHEN LÄHTÖ

Että maailmanmies, joka oli niin altis onnen vaihteluille kuin Montague Dartie, edelleen asui talossa, jossa hän oli asunut ainakin kaksikymmentä vuotta, olisi ollut merkillisempää, jollei talon vuokraa, korkoja, veroja ja korjauksia olisi kustantanut hänen appensa. Tällä yksinkertaisella, joskin summittaisella keinolla James Forsyte oli taannut edes jonkinlaisen vakiintuneisuuden tyttärensä ja lastenlastensa elämään. Itse asiassa niin hemaisevalle urheilijalle kuin Dartielle oli verratonta saada katto päänsä päälle. Viime päivien tapahtumiin saakka hän oli ollut melkein yliluonnollisen siivo kaiken vuotta. Asia oli niin, että hän George Forsyten kanssa yhdessä omisti erään tammavarsan. George oli auttamattomasti kilpa-ajoradan orja, Rogerin kauhuksi, minkä kauhun hauta nyt vaimensi. Kalvosinnappi, jonka isä oli Marttyyri ja äiti Tulipaita, Hankkeluksen jälkeläinen, oli ruskea, kolmivuotias tamma, joka moninaisista syistä ei ollut vielä koskaan näyttänyt oikeata olemustaan. Koska Dartie omisti puolet tästä toivorikkaasta eläimestä, oli kaikki se ihanteellisuus, mikä piili hänessä niinkuin kenessä muussa hyvänsä, nostanut päätään ja pitänyt häntä hiljaisen intohimon vallassa monta kuukautta. Kun miehellä on jotakin, minkä hyväksi elää, on aivan ihmeellistä, kuinka siivo hänestä tulee. Ja tämä Dartien omaisuus oli todella hyvä — kolme yhtä vastaan, että se voittaisi syyskilpailuissa, julkinen arviointi oli kaksikymmentäviisi yhtä vastaan. Vanhanaikainen taivas merkitsi hyvin vähän tämän rinnalla, ja Dartien paita, s.o. viimeinen penni oli riippuvainen tästä Tulipaidan tyttärestä. Mutta miten paljon enemmän kuin hänen paitansa riippuikaan Hankkeluksen tyttärentyttärestä! Neljänkymmenen viiden levottomassa iässä, joka on niin vaarallinen Forsyteille — ja vaarallinen myös Dartien tapaisille, vaikka se ehkä vähemmän eroaakin muista oli Montague kiinnittänyt harhailevan mielensä erääseen tanssijattareen. Se ei ollut mikään alhainen intohimo, mutta kun puuttui rahaa — ja paljon puuttuikin — tulisi se luultavasti jäämään yhtä ilmavaksi kuin tanssijattaren hameet. Eikä Dartiella ollut koskaan rahaa, hän kun viheliäisesti eleli sillä, minkä saattoi kerjätä tai lainata Winifrediltä, tuolta lujaluonteiselta naiselta, joka piti häntä luonaan, koska hän oli heidän lastensa isä ja koska jotakin oli vielä jäljellä hänen ihailustaan tuota nyt niin sammuvaa Wardour Street-kauneutta kohtaan, joka nuoruudessa oli hurmannut hänet. Winifred ja joku muu, joka viitsi lainata hänelle, ja tappiot korttipelissa ja kilparadalla (kummallista, kuinka muutamat miehet osaavat hyötyä tappioistaan) olivat hänen ainoat elinkeinonsa, sillä James oli nyttemmin liian vanha ja hermostunut lähestyttäväksi ja Soames kauhistuttava timantinkovuudessaan. Ei ole liikaa sanottu, että Dartie oli kuukausia elänyt toivosta. Hän ei ollut koskaan välittänyt rahasta sen itsensä vuoksi, oli aina halveksinut Forsyteja ja heidän kiinnityksiään, vaikka olikin tunnontarkasti käyttänyt niitä hyväkseen parhaansa mukaan. Rahasta hän piti vain kaiken sen vuoksi, mitä sillä voi ostaa — henkilökohtaisia nautintoja.

»Kukaan oikea urheilija ei välitä rahasta», sanoi hän lainatessaan viitosen, jollei kympistä ollut toivoa. Montague Dartiessa oli jotakin viehättävää. Hän oli, niinkuin George Forsyte sanoi, »tuhatkaunokki».

Kilpailupäivän aamu koitti kirkkaana ja loistavana. Oli syyskuun viimeinen päivä, ja Dartie, joka edellisenä iltana oli matkustanut Newmarketiin, esiintyi virheettömässä, ruutuisessa puvussa ja nousi kummulle, josta hän saattoi nähdä varsanpuolikkaansa loppukirin. Jos varsa voittaisi, saisi hän sievoiset kolmetuhatta taskuunsa — huono palkka sittenkin hänen siivoudestaan ja kärsivällisyydestään näiden toivon viikkojen aikana, jolloin he olivat valmistaneet varsaa kilpailuun. Mutta enempää hän ei kyennyt saamaan. Jättäisikö hän vedonlyöntinsä niihin kahdeksaan yhtä vastaan, missä ne nyt olivat? Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, kun leivot lauloivat hänen ympärillään, ruohoiset kukkulat tuoksuivat suloiselta, ja kaunis varsa kulki hänen ohitseen, päätään keikauttaen, läikkyvänä kuin silkki. Loppujen lopulta ei hän kuitenkaan itse maksaisi, jos joutuisi häviöön, ja vedon supistaminen vähentäisi voiton tuhanteen viiteensataan — hädintuskin sillä saisi tanssijatarta maksetuksi. Vielä valtavampi oli todellisen jännityksen himo Dartien ja hänenlaistensa veressä. Ja Georgeen kääntyen hän sanoi: »Se varsa on aika peto. Se voittaa ilman muuta, minä panen vetoon kaikki tyyni.» George, joka oli pannut vetoon joka pennin ja vähän enemmänkin ja jonka oli pakko voittaa, irvisti hänelle jykevästä korkeudestaan ja sanoi: »Vai niin, uljas ystäväni!» sillä suoritettuaan vastahakoisen oppiaikansa syvästi nurkuvan Rogerin rahoilla hän alkoi saada hyötyä omistajan ammatissaan forsytelaisesta verestään.

Ihmisten elämässä on pettymyksiä, joita tunteellinen kertoja varoo koskettamasta. Riittäköön mainita, että hyvä asia raukesi. Kalvosinnappi joutui perimmäisten joukkoon. Dartien paita oli mennyttä.

Siitä saakka, jolloin nämä kaikki tapahtuivat, siihen päivään, jolloin Soames käänsi kasvonsa Green Streetille, ehti sattua yhtä ja toista!

Kun Montague Dartien ruumiinrakenteella varustettu mies on uskonnollisista syistä viettänyt pidättyväistä elämää kuukausmäärin eikä saa palkkaansa, ei hän kiroa Jumalaa ja kuole, vaan kiroaa Jumalaa ja elää, perheensä harmiksi.

Winifred — rohkea nainen, joskin vähän liian muodinmukainen — joka tasan kahdenkymmenen vuoden ajan oli kantanut kuormaansa, ei ollut koskaan tosissaan uskonut, että mies voisi tehdä sitä, minkä hän nyt teki. Niinkuin monet vaimot, niin luuli hänkin tuntevansa pahimman, mutta hän ei ollut vielä tuntenut miestään hänen neljäntenäkymmenentenäviidentenä vuotenaan, jolloin hän muitten miesten tavoin tunsi, että nyt tai ei koskaan. Tarkastaessaan lokakuun toisena päivänä jalokivilipastaan Winifred huomasi kauhukseen, että hänen vaimoutensa kruunu ja kunnia oli poissa — helmet, jotka Montague oli antanut hänelle 1885, kun Benedict oli syntynyt, ja jotka Jamesin oli ollut pakko lunastaa keväällä 1887, häväistysjutun välttämiseksi. Winifred kysyi heti neuvoa mieheltään. Tämä otti asian keveästi. Tietysti ne saataisiin takaisin. Vasta kun Winifred oli terävästi sanonut: »Hyvä on, Monty, minä menen sitten Scotland Yardiin itse», suostui mies ottamaan asian huolekseen. Voi, että tuon lujan ja määrätietoisen toiminnan, joka on välttämätön karkaamissuunnitelman toteuttamiseksi, pitikin juopottelun vuoksi keskeytyä! Sinä iltana Dartie palasi kotiin täysin huolettomana ja ilman vaiteliaisuuden hiventäkään. Tavallisissa oloissa Winifred olisi vain lukinnut oven ja antanut hänen nukkua itsensä selväksi, mutta kiduttava jännitys helmistä oli saanut hänet odottamaan miestään. Dartie otti pienen revolverin taskustaan, piti sitä ruokapöydällä ja sanoi Winifredille suoraan, ettei hän välittänyt sen kirotun vertaakaan siitä, elikö Winifred vai ei niin kauan kuin hän vain pysyi koreasti, mutta itse hän oli väsynyt elämään. Winifred pysytteli pöydän toisella puolella ja vastasi:

»Älä ole sellainen klovni, Monty. Oletko ollut Scotland Yardilla?»

Revolveri painettuna rintaa vastaan Dartie oli vetänyt liipasinta monta kertaa. Se ei ollut ladattu. Hän laski sen sadatellen käsistään ja mutisi: »Lasten tähden», vaipuen sitten tuoliin. Winifred sieppasi revolverin ja antoi hänelle soodavettä. Juomalla oli taikavoima. Elämä oli kohdellut häntä pahoin, Winifred ei ollut koskaan »ymmärtänyt» häntä. Jollei hänellä ollut oikeus ottaa helmiä, jotka hän kerran itse oli antanut vaimolleen, niin kenellä sitten oli? Tuo espanjalainen naikkonen oli saanut ne. Jos Winifredillä oli jotakin sitä vastaan, niin — kaula poikki — vain! Mitä se häneen kuuluu? (Siinä luultavasti tuon kuuluisan lauseen alkuperäisin käyttö — niin hämäräperäistä on klassillisimmankin kielen alku!)

Winifred, joka oli oppinut itsehillintää kovassa koulussa, katsahti häneen ja sanoi: »Espanjalainen naikkonen? Tarkoitatko tuota tyttöä, jonka näimme tanssivan Pandemonium baletissa? Vai niin, sinä olet varas ja roisto.» Tämä oli viimeinen hiukkanen ylikuormitetulle tajunnalle. Dartie nousi tuolistaan, tarttui vaimonsa käsivarteen ja väänsi sitä poikaikänsä taitoja muistellen. Winifred kesti kyynelet silmissä kivun, mutta ei äännähtänytkään. Odottaen heikkouden hetkeä hän väänsi itsensä irti, asetti ruokapöydän heidän väliinsä ja sanoi hampaittensa välistä: »Sinä olet viimeinen raja, Monty.» (Siinä epäilemättä taaskin lauseen alkuperäinen käyttö — sellaisten olosuhteitten pakon alla syntyy englanninkieli.) Hän jätti Dartien, jonka tummilla viiksillä oli vaahtoa, ja meni yläkertaan. Lukittuaan ovensa ja haudutettuaan käsivarttaan kuumalla vedellähän makasi valveilla kaiken yötä ajatellen, että hänen helmensä nyt koristivat toisen kaulaa, ja kuvitellen hyvitystä, minkä hänen miehensä oli luultavasti niistä saanut.

Maailmanmies heräsi, mielessä tunne, että hän oli kadotettu tältä maailmalta, ja himmeä muisto, että häntä oli sanottu »viimeiseksi rajaksi». Hän istui puolen tuntia aamuhämärissä siinä nojatuolissa, missä oli nukkunut yönsä — se oli kenties hänen elämänsä onnettomin puolituntinen, sillä Dartiellekin on loppu jollakin tavoin traagillinen. Ja hän tiesi nyt tulleensa loppuun: Koskaan enää ei hän nukkuisi tässä ruokasalissa ja heräisi valon tunkeutuessa noiden verhojen läpi, jotka Winifred oli ostanut Nickensiltä ja Jarveylta Jamesin rahoilla. Koskaan enää hän ei söisi munuaispaistosta tuolta ruusupuiselta pöydältä, lepäiltyään lakanain välissä ja saatuaan kuuman kylvyn. Hän otti lompakkonsa frakkipuvun taskusta. Neljäsataa puntaa, viitosina ja kymppeinä — siinä loput hänen osuudestaan Kalvosinnappiin, jonka hän viime yönä oli myynyt käteisellä George Forsytelle. Tämä, joka oli hyötynyt kilpa-ajoista, ei ollut saanut samaa äkillistä vastenmielisyyttä eläimeen kuin hän itse. Baletti lähtisi Buenos Airesiin ylihuomenna, ja hän aikoi lähteä mukaan. Täyttä korvausta helmistä ei hän ollut vielä saanut, hän oli vasta aterian alussa.

Hän hiipi yläkertaan. Uskaltamatta ottaa kylpyä tai ajaa partaansa (sitäpaitsi vesi olisi ollut kylmää) hän muutti vaatteet ja pakkasi salaa niin paljon kuin voi. Oli vaikeata jättää noin monta paria kiiltäviä kenkiä, mutta jotakinhan täytyi uhrata. Sitten, matkalaukku kummassakin kädessä, hän astui pengermälle. Talo oli hyvin hiljainen — tuo talo, jossa hän oli siittänyt neljä lastaan. Kummallinen hetki tämä hänen vaimonsa huoneen edustalla, tuon vaimon, jota hän kerran oli ihaillut, jollei ehkä rakastanutkaan, ja joka oli sanonut häntä »viimeiseksi rajaksi». Hän terästi itseään tuolla lauseella ja hiipi eteenpäin, mutta seuraavan oven ohi oli vaikeampi kulkea. Se vei hänen tytärtensä makuuhuoneeseen. Maud oli koulussa, mutta Imogen nukkui tuolla, ja Dartien varhaiset aamusilmät kostuivat. Tyttö muistutti noista neljästä eniten isäänsä — tummatukkainen, hempeät ruskeat silmät. Juuri tulossa seuraelämään, kaunis otus! Dartie istahti matkalaukuilleen. Tämä miltei muodollinen luopuminen isyydestä pahoitti hänen mieltään. Aamun valo lankesi kasvoille, jotka taistelivat todellista liikutusta vastaan. Ei ollut kysymyksessä mikään niin valheellinen kuin katumus, todellinen isyydentunne vain ja tuo haikea »ei koskaan enää». Hän kosketti huuliaan, ja täydellinen päättämättömyys lamaannutti hetkeksi hänen ruutuisiin housuihin verhotut jalkansa. Oli kovaa — kun oli tällä tavoin pakko jättää kotinsa! »Saakeli sentään!» mutisi hän. »En luullut, että se veisi tähän.» Alhaalta kuuluvat äänet ilmaisivat, että palvelustytöt alkoivat nousta. Ja tarttuen molempiin matkalaukkuihinsa hän hiipi alakertaan. Hänen poskensa olivat märät, ja tietoisuus siitä tuntui huojentavalta, ikäänkuin se olisi taannut hänen uhrinsa aitouden. Alakerran huoneissa hän viipyi hetkisen ja pisti matkalaukkuihin kaikki sikarinsa, vähän paperia, pehmeän hatun, hopeisen savukekotelon, Ruffin Kilpailuoppaan. Sitten, sekoitettuaan itselleen vahvan whiskyn ja soodan ja sytytettyään savukkeen hän hetkisen seisoi epäröiden hopeakehyksisen valokuvan edessä, joka esitti hänen molempia tyttäriään. Se oli Winifredin oma. »Entä sitten», ajatteli hän, »hän voi teettää uuden, mutta minä en.» Hän pisti kuvan matkalaukkuunsa. Sitten hän pani hatun ja takin ylleen, otti mukaan toiset kaksi, parhaan malacca-keppinsä, sateenvarjon, ja avasi ulko-oven. Hän sulki sen hiljaa jälkeensä, kulki ulos, sälytettynä niinkuin ei koskaan elämässään, ja käveli kadunkulmauksen taakse odottamaan jonkun varhaisen ajurin tuloa…

Niin lähti Montague Dartie neljänkymmenen viiden vanhana talosta, jota oli sanonut omakseen …

Kun Winifred tuli alakertaan ja totesi, että mies oli poissa, oli hänen ensimmäinen tunteensa kumea kiukku siksi, että toinen sillä tavoin aikoi päästä pakoon syytöksiä, joita hän oli huolellisesti valmistanut yön pitkinä tunteina. Hän oli kai mennyt Newmarketiin tai Brightoniin, tuon naisen kanssa tietenkin. Inhoittavaa! Koska Winifredin oli pakko täydellisesti hillitä itsensä Imogenin ja palvelijain aikana ja kun hän toisaalta tiesi, että hänen isänsä hermot eivät mitenkään kestäisi tällaisia paljastuksia, ei hän voinut pidättyä menemästä iltapäivällä Timothyn taloon ja purkamasta tuota helmijuttua Juley ja Hester tädeille suurena salaisuutena. Vasta seuraavana aamuna hän huomasi valokuvan katoamisen. Mitä tämä merkitsi? Miehen jäljellejääneitten tavarain tarkka tutkiminen herätti hänessä ajatuksen, että tämä oli tosissaan jättänyt hänet. Kun tämä päätös vakiintui, seisoi hän ihan hiljaa keskellä miehen pukeutumishuonetta, kaikki laatikot vedettyinä auki, ja koetti tajuta, miltä hänestä tuntui. Ei millään tavoin helpolta! Vaikka Monty olikin »viimeinen raja», oli hän kuitenkin Winifredin omaisuutta, eikä hän nyt mitenkään voinut olla tuntematta itseään köyhemmäksi. Jäädä leskeksi eikä kuitenkaan olla leski neljänkymmenen kahden vuoden iässä, neljän lapsen äitinä, ihmisten silmätikkuna, kaikkien säälimänä! Mies mennyt espanjalaisen porton syliin! Muistot, tunteet, joita hän oli luullut aivan kuolleiksi, heräsivät henkiin tuskallisina, synkkinä, itsepintaisina. Hän sulki koneellisesti laatikon toisensa jälkeen, paneutui vuoteeseensa ja hautasi pään tyynyihin. Hän ei itkenyt. Mitä se olisi hyödyttänyt? Noustuaan vuoteesta lounaan aikaan hän tunsi, että vain yksi seikka voisi tehdä hänelle hyvää, nimittäin se, että Val tulisi kotiin. Val — hänen vanhin poikansa — jonka piti ensi kuussa mennä Jamesin kustannuksella Oxfordiin, oli Littlehamptonissa saamassa viimeistä voitelua treenariltaan ennen sisäänpääsytutkintoa, niinkuin poika olisi selittänyt asian isän kielellä. Winifred sähkötti hänelle.

»Minun pitää huolehtia hänen vaatteistaan», sanoi hän Imogenille. »En voi lähettää häntä Oxfordiin kuinka hyvänsä. Nuo pojat ovat niin tarkkoja.»

»Valillahan on vaikka mitä», vastasi Imogen.

»Minä tiedän, mutta hänen vaatteensa täytyy tarkastaa. Minä toivon, että hän tulee.»

»Hän tulee viivana, äiti. Mutta hän kai saa reput tutkinnossa.»

»Minä en voi sille mitään», sanoi Winifred. »Minä tarvitsen häntä.»

Imogen loi viattoman, mutta samalla ovelan katseen äitinsä kasvoihin ja vaikeni. Isä tietysti taaskin! Val tuli »viivana» kuudelta.

Kuvitelkaa hulttion ja Forsyten ristisiitosta, niin näette nuoren Publius Valerius Dartien. Sen niminen nuorukainen tuskin voisi muuhun suuntaan kehittyäkään. Kun hän syntyi, oli Winifred henkevyytensä keväimessä ja hienostuksen halussaan päättänyt, että hänen lapsillaan piti olla nimet sellaiset, joita ei kukaan muu ollut keksinyt panna lapsilleen. (Oli onni — niin hänestä nyt tuntui — että hän sentään ei ollut antanut Imogenille Thisben nimeä.) Mutta George Forsyteä, tuota ainaista koiranleukaa, sai Val kiittää nimestään. Oli nimittäin sattunut niin, että Dartie, syödessään päivällistä hänen kanssaan viikkoa jälkeen poikansa ja perillisensä syntymän oli tullut maininneeksi tämän Winifredin pyrkimyksen.

»Tehkää pojasta Cato», sanoi George, »se olisi hitonmoisen sukkelaa.» Hän oli juuri voittanut kympin sen nimisellä hevosella.

»Cato!» oli Dartie vastannut — he olivat vähän »hatussa» niinkuin sana kuului noihinkin aikoihin — »eihän se ole mikään kristillinen nimi.»

»Halloo siellä!» huusi George polvihousuiselle tarjoilijalle. »Tuokaapas tänne kirjastosta Encyclopedia Britannica, kirjain C.»

Tarjoilija toi sen.

»Kas tässä!» huusi George osoittaen sikarillaan. »Cato Publius Valerius, isä Vergilius, äiti Lydia. Siinä se, mitä tarvitset. Publius Valerius on kyllin kristillistä.»

Dartie oli kotiin tultuaan kertonut Winifredille. Tämä oli ollut ihastuksissaan. Nimi oli kovin »chic». Ja Publius Valerius tuli lapsen nimeksi, vaikka perästäpäin kävikin ilmi, että he olivat saaneet esikuvakseen alemman Caton. Vuonna 1890, kun pikku Publius oli lähes kymmenvuotias, joutui sana »chic» kuitenkin pois muodista ja terve järki pääsi pinnalle. Winifred alkoi aavistaa pahaa. Hänen epäilyjään vahvisti pikku Publius itse, joka palasi kotiin ensimmäiselle joululomalleen ja valitti elämän olevan taakaksi — toverit sanoivat häntä Pubbyksi! Winifred, joka oli todella tarmokas nainen, muutti hänet toiseen kouluun ja antoi hänelle nimen Val. Publius pudotettiin pois alkukirjaimistakin.

Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli vikkelä, kesakkoinen pojanhuiskelo, jolla oli suuri suu, vaaleat silmät, pitkät, tummat ripset, miltei viehättävä hymy, huomattavat tiedot asioista, joista hänen ei olisi pitänyt tietää mitään, eikä mitään käsitystä siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Harvat pojat olivat niin nipin napin välttäneet koulusta erottamista kuin tuo miellyttävä velikulta. Suudeltuaan äitiään ja nipistettyään Imogenia hän juoksi yläkertaan kolme porrasta kerrallaan ja palasi takaisin neljä kerrallaan, iltapuvussa. Hän oli kauhean pahoillaan, mutta hänen »treenarinsa», joka myöskin oli tullut kaupunkiin, oli pyytänyt häntä päivälliselle Oxford ja Cambridge-ravintolaan, eikä sopinut olla menemättä — ukkeli voisi pahastua. Winifred, ylpeän onnettomana, antoi hänen lähteä. Hän olisi tahtonut pojan pysyvän kotona, mutta olipa kovin hauska tietää, että opettaja oli niin mieltynyt häneen. Val lähti vilkuttaen Imogenille ja sanoen äidilleen:

»Ai, kuules äiti, voisinko saada pari hyypänmunaa, kun tulen takaisin? Keittäjä on hankkinut muutaman. Niillä on niin lopettaa. Niin, ja kuules — onko sinulla rahaa? Minun piti lainata viitonen vanhalta Snobbylta.»

Winifred katsoi häneen ovelan hellästi ja vastasi:

»Rakas poika, sinä olet aika ilkimys raha-asioissa. Mutta sinun ei pitäisi maksaa hänen puolestaan tänä iltana missään tapauksessa, sinähän olet hänen vieraansa.» Kuinka hienolta ja hennolta poika näyttikään valkeassa liivissään, tiheine mustine ripsineen!

»Oi niin, mutta me voimme mennä teatteriin, katsos, äiti, ja minä luulen, että minun pitäisi maksaa liput, tiedäthän, että hän on aina ahtaalla.»

Winifred otti esille viiden punnan setelin ja sanoi:

»No niin, on ehkä parempi, että maksat hänen puolestaan, mutta älä sitten enää osta lippuja.»

Val pisti viitosen taskuunsa.

»Jos voin olla ilman, en tee sitä», sanoi hän. »Hyvää yötä, äiti!»

Hän lähti kulkemaan pää pystyssä, hattu hauskasti vinossa, ja veti sieraimiinsa Piccadillyn ilmaa kuin nuori, valloilleen laskettu jahtikoira. Mainio juttu! Tämä oli jotakin tuon homeisen, ikävän kolon jälkeen!

Hän kohtasi »opettajansa», ei ihan Oxfordissa ja Cambridgessa, vaan Goat's-klubissa. Tämä »opettaja» oli vuotta vanhempi kuin hän itse, hauskannäköinen poika, jolla oli kauniit ruskeat silmät, sileä musta tukka, pieni suu, soikeat kasvot, väsähtänyt, virheetön, kylmähkö olemus — noita nuorukaisia, jotka ilman ponnistusta saavat moraalista vaikutusvaltaa tovereihinsa. Hän oli selviytynyt koulustaan ilman karkoitusta vuotta ennen Valia ja oli viettänyt tämän vuoden Oxfordissa. Val näki melkein sädekehän hänen kulmillaan. Hänen nimensä oli Crum, eikä kukaan saanut rahaa kulumaan nopeammin kuin hän. Se näytti olevan hänen ainoa päämääränsä elämässä — häikäisevä päämäärä nuoren Valin silmissä, hänen, jossa Forsyte kuitenkin silloin tällöin seisoi vähän erillään ja ihmetteli, saatiinko rahasta täysi arvo.

He söivät päivällistä hiljaisesti, mutta tyylikkäästi ja maulla, lähtivät klubista sikaria poltellen ja istahtivat Liberty-teatterin permantotuoleille. Valille leikillisten laulujen sointia ja ihastuttavien säärten näkemistä sumensi ja häiritsi kaamea pelko, ettei hän koskaan pääsisi Crumin vertaiseksi tyvenessä keikaruudessa. Hänen ihanteellisuutensa oli herännyt, ja kun niin on, ei ihminen koskaan ole oikein levollinen. Ihan varmaan oli hänen suunsa liian suuri, hänen liivinsä kuosi kaukana parhaasta, housuista puuttui raita, eikä hänen lavendelihansikkaittensa selässä ollut ohuita mustia juovia. Sitäpaitsi hän nauroi liian paljon — Crum ei koskaan nauranut, hän vain hymyili, ja silloin hänen säännönmukaiset tummat kulmakarvansa kohosivat vähän, niin että ne muodostivat hieman raskaitten luomien ylle kuin päädyn. Ei, hänestä ei koskaan tulisi Crumin vertaista! Näytäntö oli kuitenkin hurjan mukava, ja Cynthia Dark suorastaan repäisevä. Näytösten välissä Crum kestitsi häntä jutuilla Cynthian yksityiselämästä, ja Val otti vastaan sen kunnioitustaherättävän tiedon, että Crum voisi, jos tahtoisi, päästä kulissien taakse. Hän olisi yksinkertaisesti tahtonut sanoa: »Kuule, ota minut mukaasi!» mutta puutteellisuuksiensa tähden hän ei uskaltanut, ja tämä seikka teki kaksi viimeistä näytöstä melkein viheliäisiksi. Kun he tulivat ulos, sanoi Crum: »Nyt on vielä puoli tuntia sulkemiseen, mennäänpäs Pandemoniumiin.» He ottivat ajurin sadan yardin matkaa varten ja seitsemän shillingin kuuden pencen istumapaikat, koska aikoivat seisoa, ja astuivat kävelyhalliin. Juuri nämä pikkuseikat, hänen äärimmäinen huolettomuutensa rahankäsittelyssä, antoivat Crumin viehätykselle hohteen. Baletti tanssi viimeisiä askeleitaan viimeisenä iltana, ja kävelyhallissa se kyllä tuntui. Miehet ja naiset pakkautuivat kolmessa rivissä kaidetta vastaan. Tanssin pyörteet ja häikäisevät valot näyttämöllä, salin hämäryys, tupakan savu yhtyneenä naisten hajuvesiin, koko tuo kummallinen houkutus kevytmielisyyteen, joka on ominaista kävelyhalleille, alkoi vapauttaa nuorta Valia ihanteellisuudesta. Hän katsoi ihaillen nuoren naisen kasvoihin, näki, ettei hän ollut nuori, ja katsoi nopeasti pois. Oi, nuo Cynthia Darkin varjot! Nuoren naisen käsivarsi kosketti häntä tahattomasti, hän tunsi myskin ja resedan tuoksua. Val katseli ripsiensä syrjästä. Ehkä nainen sentään oli nuori. Hänen jalkansa astui Valin jalalle, hän pyysi anteeksi. Val sanoi:

»Ei mitään. Hauska baletti, eikö totta?»

»Voi, minä olen väsynyt siihen, ettekö tekin?»

Nuori Val hymyili — leveätä, melkein miellyttävää hymyään. Sen pitemmälle hän ei mennyt — ei ollut vielä varma asiastaan. Forsyte hänessä vaati suurempaa varmuutta. Ja näyttämöllä välkytteli baletin kaleidoskooppi lumivalkeata, lohenpunaista, smaragdinvihreätä ja violettia ja näytti äkkiä jähmettyvän hiljaiseksi, läikkyväksi pyramidiksi. Kättentaputusten myrsky puhkesi, ja esitys oli päättynyt. Kastanjanruskea esirippu katkaisi sen. Miesten ja naisten puoliympyrä kaiteen edustalla hajaantui, nuoren naisen käsivarsi painoi hänen omaansa. Vähän etäämpänä näytti olevan jotakin hälinää erään miehen ympärillä, jolla oli punainen neilikka napinlävessä. Val vilkaisi vielä kerran nuoreen naiseen, joka katsoi sinne hänkin. Kolme miestä erottui joukosta kävellen käsikkäin, horjuvin askelin. Keskimmäisellä oli punainen neilikka, valkea liivi ja mustat viikset, hän hoiperteli hiukan kulkiessaan. Crumin ääni sanoi hitaasti ja yksikantaan: »Katsos tuota tomppelia, hän on hutikassa!» Val kääntyi katsomaan. »Tomppeli» oli irroittanut käsivartensa ja viittasi suoraan heihin. Crumin ääni sanoi yhtä yksikantaan:

»Hän näkyy tuntevan sinut!» »Tomppeli» puhui:

»Halloo!» sanoi hän. »Katsokaas, miehet! Tuolla on poikani, se nuori lurjus!»

Val näki Se oli hänen isänsä. Hän olisi voinut vaipua purppuraiselle matolle. Syynä ei ollut kohtaaminen tässä paikassa, eikä sekään, että isä oli hutikassa, Crumin sana »tomppeli» se oli, jonka hän kuin taivaasta tulleessa väläyksessä sinä hetkenä ymmärsi todeksi. Niin, hänen isänsä näytti tomppelilta kulkiessaan siinä tummana ja kauniina, neilikka napinlävessä, rehevänä ja itserakkaana. Ja sanaakaan sanomatta Val pujahti nuoren naisen selän taakse ja ulos koko kävelyhallista. Hän kuuli takaa sanan »Val» ja juoksi mattojen pehmentämiä portaita »ulosheittäjien» ohi puistoon.

Oman isän häpeäminen on kenties katkerimpia kokemuksia nuorelle miehelle. Valista tuntui, kun hän riensi poispäin, että hänen uransa oli päättynyt ennen alkamistaan. Kuinka hän voi tulla Oxfordiin kaikkien noitten poikain joukkoon, noitten Crumin loistavien ystävien, kun Crum tiesi, että hänen isänsä oli »tomppeli!» Ja äkkiä hän vihasi Crumia. Mikä hitossa Crum oli sanoakseen sellaista? Jos Crum olisi ollut hänen vieressään tällä hetkellä, olisi Val sysännyt hänet alas katukäytävältä. Hänen oma isänsä — hänen! Pala nousi hänen kurkkuunsa, ja hän työnsi kätensä syvälle päällystakin taskuihin. Kirottu Crum! Hänen mieleensä tuli hurja ajatus juosta takaisin, hakea isänsä ja kävellä hänen käsipuolessaan Crumin nenän edessä, mutta hän hylkäsi sen heti ja jatkoi matkaansa pitkin Piccadillya. Muuan nuori nainen asettui hänen eteensä. »Ei niin vihainen saa olla, kultaseni!» Val tyrkkäsi häntä, väistyi ja kylmeni äkkiä täydellisesti. Jos Crum vain vielä sanoisi sanankaan, Val ihan yksinkertaisesti antaisi hänelle korvapuustin, ja sillä hyvä. Hän käveli sata yardia tämän ajatuksen turvin, mutta menetti sitten senkin lohdutuksen. Asia ei ollut niinkään yksinkertainen. Hän muisti nyt, minkälaista oli ollut koulussa, kun jonkun vanhemmat tulivat käynnille eivätkä täyttäneet mittoja, kuinka pojalla aina oli ollut harmia perästäpäin. Se oli kerta kaikkiaan niitä seikkoja, joita mikään ei voinut muuttaa. Miksi oli äiti mennyt naimisiin isän kanssa, jos isä kerran oli »tomppeli»? Oli katkera vääryys suorastaan katalaa antaa miehelle isäksi »tomppeli». Pahinta oli, että nyt kun Crum oli lausunut tuon sanan, hän totesi jo kauan itsetiedottomasti tunteneensa, että isä ei ollut oikea herrasmies. Tämä oli inhoittavinta, mitä hänelle koskaan oli tapahtunut — inhoittavinta, mitä pojalle koskaan voi tapahtua! Ja hän tuli Green Streetille alakuloisempana kuin koskaan ja avasi oven salaa hankitulla avaimella. Ruokasalin pöydälle oli houkuttelevasti asetettu nuo hänen hyypänmunansa, vähän leipää ja voita ja pikkuisen whiskyä karahvin pohjaan — juuri senverran, oli Winifred ajatellut, että hän voisi tuntea olevansa mies. Häntä ellotti katsella niitä, ja hän meni yläkertaan.

Winifred kuuli hänen tulonsa ja ajatteli: »Tuo rakas poika on nyt kotona. Jumalan kiitos! Jos hän alkaa seurata isänsä jälkiä, en tiedä, mitä teen! Mutta hän ei ala — hän tulee minuun. Rakas Val!»