← Table of contents
Forsytein taru II

11. INNOSTUS LAMASSA

Tyyni Tuulio translation

Sota jatkui vain. Nicholas oli kuuleman mukaan sanonut, että se tulisi maksamaan kolme sataa miljoonaa niinkuin ei mitään, ennenkuin siitä oli selviydytty! Tulovero uhkasi vakavasti. Mutta sittenpähän niillä rahoilla saataisiin Etelä-Afrikka lopullisesti. Ja vaikka omistamisen vaisto tuntui pahasti järkkyneeltä kello kolmen aikaan aamulla, palasi se aamiaisaikaan muistuttamaan, että maailmassa ei mitään saa ilmaiseksi. Niinpä ihmiset kaiken kaikkiaan jatkoivat toimiansa melkein niinkuin ei olisi ollutkaan mitään sotaa, ei mitään keskitysleirejä, ei liukasliikkeistä de Wetiä, ei mielialaa mannermaalla, ei mitään epämiellyttävää. Kansakunnan asennetta ilmensi tosiaankin Timothyn kartta, jonka innostus oli lamassa — sillä Timothy ei enää siirrellyt lippujaan eivätkä liput osanneet siirtyä itsestään, ei edes eteenpäin eikä taaksepäin, niinkuin olisi pitänyt tehdä.

Innostus oli edelleen lamassa, se valtasi Forsyten juorupörssinkin ja aiheutti yleistä epätietoisuutta lähiaikojen tapahtumista. Times-lehden vihittyjen palstalla nähty ilmoitus »Jolyon Forsyte ja Irene, professori Heron-vainajan ainoa tytär» oli aiheuttanut keskustelua siitä, oliko Irene esitetty oikealla tavalla. Ja kuitenkin oltiin huojentuneita, kun hänestä ei ollut sanottu »Irene, Soames Forsyten entinen vaimo» tai »eronnut vaimo». Kaiken kaikkiaan oli perheen suhtautumisessa »asiaan» ollut alun alkaen eräänlaista ylevämielisyyttä. James oli sanonut vain: »Siinä sitä oltiin!» Ei kannattanut hälistä! Ei hyödyttänyt edes myöntää, että se oli ollut »ilkeä juttu».

Mutta mitä tapahtuisi nyt, kun sekä Soames että Jolyon olivat taas naimisissa? Se oli hyvin jännittävää. Tiedettiin, että George oli lyönyt Eustacen kanssa vetoa kuudesta neljää vastaan, että pikku Jolyon tulisi ennen pikku Soamesia. George oli niin hullunkurinen! Kerrottiin niinikään, että Dartie ja hän olivat lyöneet vetoa siitä, saavuttaisiko James yhdeksänkymmenen vuoden iän vai eikö, vaikka ei tiedetty, kumpi heistä oli ollut Jamesin puolesta.

Toukokuun alussa Winifred toi tiedon, että Val oli saanut jalkaansa haavan harhaanammutusta kuulasta ja vapautuisi sotapalveluksesta. Hänen vaimonsa hoiti häntä. Hän jäisi hieman ontuvaksi — aivan vähäpätöinen juttu. Hän tahtoisi nyt, että isoisä ostaisi hänelle tuolta kaukaa farmin, jossa hän saisi ruveta kasvattamaan hevosia. Holly sai isältään kahdeksansataa vuodessa, niin että he tulisivat hyvin toimeen, koska isoisä oli luvannut antaa Valille viisisataa, mutta mitä farmiin tulee, James ei tietänyt — ei osannut sanoa: hän ei tahtonut, että Val menisi heittämään pois rahojaan.

»Mutta täytyyhän Valin toki tehdä jotakin», sanoi Winifred.

Hester täti ajatteli, että ehkä rakas isoisä oli viisas, sillä jos hän ei ostanut farmia, ei farmi voinut tuottaa tappiotakaan.

»Mutta Val rakastaa hevosia», sanoi Winifred. »Hän saisi siitä niin hyvää ajankulua.»

Juley tädin mielestä hevoset olivat perin epävarmoja, eikö se ollut Montaguenkin kokemus?

»Val on toisenlainen», sanoi Winifred. »Hän tulee minuun.»

Juley täti uskoi varmasti, että Val oli hyvin viisas. »Minä muistan aina», sanoi hän, »kuinka hän antoi väärän rahansa kerjäläiselle. Se niin huvitti rakasta isoisää. Hänen mielestään se osoitti niin suurta harkintakykyä. Minä muistan hänen sanoneen, että Valin pitäisi mennä laivastoon.»

Hester täti yhtyy puheeseen: Eikö Winifredin mielestä nuorten ihmisten ollut paljon parempi elää turvassa kuin siinä iässä antautua mihinkään vaaroihin?

»Niin», sanoi Winifred, »ehkä, jos he olisivat Lontoossa. Lontoossa on hauska olla tekemättä mitään. Mutta tuolla kaukana Val yksinkertaisesti kuolisi ikävään.»

Hester tädin mielestä Valin olisi mukava tehdä työtä, kunhan hän vain ihan varmasti tiesi, ettei menettänyt siinä mitään. Eiväthän he olleet rahattomia. Timothy tietysti oli ansainnut niin paljon sillä, että oli vetäytynyt syrjään. Juley täti tahtoi tietää, mitä Montague oli sanonut.

Winifred ei sitä kertonut, sillä Montague oli vain huomauttanut: »Odota kunnes ukko kuolee.»

Tänä hetkenä ilmoitettiin Francie. Hänen silmänsä olivat hymyä tulvillaan.

»No, mitä sanotte nyt?» kysyi hän.

»Mistä, kultaseni?»

»Siitä, mikä oli Timesissa tänä aamuna.»

»Emme me ole nähneet, me luemme lehden aina päivällisen jälkeen. Se on Timothyllä siihen saakka.»

Francie pyöritti silmiään.

»Tuntuuko sinusta, että sinun pitää kertoa se meille?» sanoi Juley täti. »Mitä se oli?»

»Irene on saanut pojan Robin Hillissä.»

Juley tädin henkeä salpasi. »Mutta he menivät naimisiin vasta maaliskuussa!» sanoi hän.

»Niin, täti pieni, eikö se ole kiintoisaa?»

»Niin no», sanoi Winifred, »minä olen iloinen. Minun tuli sääli Jolyonia, joka menetti poikansa. Se olisi voinut olla Val.»

Juley täti näytti olevan kuin unessa.

»Minä tahtoisin tietää», sanoi hän, »mitä rakas Soames ajattelee. Hän on niin toivonut poikaa itselleen. Pieni lintu on aina laulanut minulle sellaista.»

»Kyllä hän saakin — jos kaikki hyvin käy», sanoi Winifred. Ilo tiukkui Juley tädin silmistä.

»Voi, kuinka hauskaa!» sanoi hän. »Koska?»

»Marraskuussa.»

Mikä onnellinen kuukausi! Mutta Juley täti olisi suonut sen olevan lähempänä. Se oli pitkä odotusaika Jamesille, hänen iässään!

Odotusaika! He pelkäsivät sitä Jamesin puolesta, mutta itse he olivat tottuneet odottamaan. Itse asiassa, odotus oli heidän suuri ajanvietteensä. He odottivat luettavakseen Timesia, odottivat, että joku veljenpoika tai tytär tulisi ilahduttamaan heitä, odottivat uutisia Nicholasin terveydestä, tuosta Christopherin aikeesta mennä näyttämölle, he odottivat tietoja tuosta rouva MacAnderin veljenpojan kaivoksesta, odottivat, että tohtori tulisi parantamaan tuon Hesterin taipumuksen herätä varhain aamulla, odottivat kirjastosta kirjoja, jotka aina olivat lainassa, odottivat, että Timothy vilustuisi, odottivat kaunista, lämmintä päivää, ei liian kuumaa, jolloin he voisivat mennä kävelylle Kensington Gardensiin. He odottivat, istuen molemmin puolin salin tulisijaa, että kello heidän välillään löisi, laihat, suonikkaat, rystyiset kädet hypistellen sukkapuikkoja ja virkkuuneulaa, hiukset niin valkeina, että niillä ei enää ollut mahdollisuutta muuttaa väriä. He odottivat mustissa silkki- tai satiinipuvuissaan, kunnes hovi sanoisi, että Hester taas saisi luvan ruveta käyttämään tummanvihreäänsä ja Juley tummempaa ruskeaansa. He odottivat, käännellen vanhoissa sieluissaan edestakaisin pienen perhemaailmansa pieniä iloja ja suruja, tapauksia ja toiveita, niinkuin lehmät kärsivällisinä märehtivät suupalojaan kotoisella niityllä. Ja tämä uusi tapaus oli niin kovin odottamisen arvoinen. Soames oli aina ollut heidän suosikkinsa, Soames, jolla oli tapana lahjoittaa heille tauluja, jonka melkein jokaviikkoisia käyntejä he kaipasivat niin kovin ja joka ensimmäisen avioliittonsa jouduttua karille niin tarvitsi heidän myötätuntoaan. Tämä uusi tapaus — perillisen syntyminen Soamesille — oli niin tärkeä hänelle ja myös hänen rakkaalle isälleen, jotta ei Jamesin tarvitsisi kuolla saamatta jotakin varmuutta asioista. James niin kärsi epävarmuudesta, ja kun Montague oli sellainen kuin oli, ei hän tietenkään voinut tuntea todellista tyydytystä, jos hänellä ei ollut muita lapsenlapsia kuin nuoret Dartiet. Oma nimi sentään merkitsi niin paljon! Ja kun Jamesin yhdeksäskymmenes syntymäpäivä läheni, he ihmettelivät, mihin varovaisuustoimenpiteisiin hän mahtaisi ryhtyä. Hän olisi ensimmäinen Forsyte, joka pääsisi siihenikään, ja saisi niin ollen uuden ennätyksen elossapysymisessä. He tunsivat sen niin tärkeäksi omassa kahdeksankymmenen seitsemän ja kahdeksankymmenen viiden vuoden iässään, vaikka heidän ei tarvinnut ajatella itseäänkään, kun heillä kerran oli ajateltavanaan Timothy, joka ei vielä ollut kahdeksankymmenen kahdenkaan. Oli tietysti toinen, parempi maailma. »Minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa», oli Juley tädin lempilauseita — se lohdutti häntä aina, se kun viittasi talo-omaisuuteen, josta rakas Roger oli saanut rikkautensa. Raamattu oli tosiaankin suuri turva, ja hyvin kauniina sunnuntaiaamuina mentiin kirkkoon, ja väliin Juley hiipi Timothyn huoneeseen, kun varmasti tiesi tämän olevan poissa, ja pisti avonaisen Uuden Testamentin sattumalta toisten kirjojen joukkoon hänen pikku pöydälleen — Timothy, entinen kustantaja, tietysti luki paljon. Mutta hän oli huomannut, että Timothy perästäpäin päivällisellä aina oli huonolla tuulella. Ja Smither oli sanonut hänelle useammin kuin yhden kerran, että hän oli saanut poimia kirjoja lattialta siistiessään huonetta. Kaiken tämän ohella heistä kuitenkin tuntui, että taivas ei voinut olla ihan niin kodikas kuin ne huoneet, joissa he Timothyn kanssa olivat odottaneet niin kauan. Hester täti varsinkaan ei jaksanut ajatella mitään ponnistuksia. Mikä tahansa muutos, tai oikeammin muutoksen ajatus — sillä muutoksia ei ollut koskaan — järkytti häntä aina hyvin suuresti. Juley täti, joka oli rohkeampi, ajatteli väliin, että jokin muutos olisi hyvinkin jännittävä — hän oli niin iloinnut käynnistään Brightonissa sinä vuonna, jolloin rakas Susan kuoli. Mutta senhän nyt tiesi, että Brighton oli hauska paikka, ja oli niin vaikeata tietää, minkälainen taivas olisi, niin että kaiken kaikkiaan hän oli enemmän kuin onnellinen saadessaan odottaa.

Jamesin syntymäpäivän aamuna, elokuun viidentenä, he tunsivat olevansa tavattoman virkeitä, ja pienet kirjeet kulkivat Smitherin välityksellä toiselta toiselle heidän saadessaan aamiaista vuoteeseen. Smitherin piti lähteä viemään heidän rakkaat onnentoivotuksensa ja pikku lahjansa ja kysyä, kuinka herra James jaksoi ja oliko hän viettänyt hyvän yön kaikesta jännityksestä huolimatta. Ja paluumatkalla Smither poikkeaisi Green Streetillä — se oli vähän syrjässä, mutta hän saisi sitten ajaa raitiovaunussa Bond Streetille, se olisi hänelle hauska pieni vaihtelu — ja pyytäisi, että rakas rouva Dartie vain kävisi katsomassa heitä ennenkuin lähtee kaupungista.

Kaiken tämän Smither suoritti — hän oli verraton palvelija, jonka Ann täti kolmenkymmenen vuoden aikana oli harjoittanut täydellisyyteen, jonkalaista nykyään ei voi tavata. Herra James, niin oli rouva James sanonut, oli viettänyt erinomaisen yön ja lähetti parhaat terveisensä, rouva James oli sanonut, että herra James oli ollut hyvin lystikäs ja valittanut, ettei voi ymmärtää, mitä kaikki tämä hälinä kannattaa. Oi niin, ja rouva Dartie lähetti terveisiä ja lupasi tulla teetä juomaan.

Tädit Juley ja Hester olivat »ihastuksissaan», vaikka heitä vähän loukkasikin se seikka, että heidän lahjansa eivät olleet saaneet erikoista mainintaa — he unohtivat joka vuosi, että James ei voinut sietää lahjojen saantia, »rahojen hukkaan heittämistä hänen tähtensä», niinkuin hän sanoi — »ihastuksissaan», sillä se osoitti Jamesin olevan hyvällä tuulella, ja se oli hänelle niin tärkeätä. Ja he alkoivat odottaa Winifrediä. Hän tuli neljältä, mukanaan Imogen ja Maud, joka juuri oli palannut koulusta ja josta myös alkoi tulla »niin sievä tyttö». Oli siis äärimmäisen vaikeata kysyä Annetten kuulumisia. Juley täti kuitenkin kokosi rohkeutensa ja kysyi, oliko Winifred kuullut mitään ja oliko Soames huolissaan.

»Soames eno on aina huolissaan, täti», keskeytti Imogen. »Hän ei voi tyytyä nytkään.»

Sanat tuntuivat tutuilta Juley tädin korvissa. Oi niin, sehän oli tuo Georgen hullunkurinen piirustus, jota ei ollut näytetty heille. Mutta mitä Imogen tarkoitti? Ettäkö eno aina tahtoi enemän kuin saattoi saada? Ei ollut ensinkään kilttiä ajatella noin.

Imogenin ääni kuului kirkkaana ja terävänä:

»Kuvitelkaa! Annette on vain kaksi vuotta vanhempi kuin minä, hänen mahtaa olla hirveätä olla naimisissa Soames enon kanssa.»

Juley täti nosti kätensä kauhuissaan.

»Kultaseni», sanoi hän, »sinä et tiedä, mitä puhut. Soames enosi on hyvä aviomies kenelle tahansa. Hän on erittäin viisas mies, kaunis ja rikas, ja erittäin huomaavainen ja kohtelias, eikä loppujen lopulta vähääkään vanha.»

Imogen käänsi loistavan katseensa toisesta »tätikullasta» toiseen ja hymyili vain.

»Minä toivon», sanoi Juley täti kerrassaan ankarasti, »että sinä menet naimisiin yhtä hyvän miehen kanssa.»

»Minä en aio mennä naimisiin hyvän miehen kanssa», mutisi Imogen. »He ovat ikäviä.»

»Jos sinä jatkat tähän suuntaan», vastasi Juley täti vielä hyvin järkkyneenä, »et mene naimisiin ollenkaan. Parempi, että jätämme tämän aiheen.» Ja kääntyen Winifrediin hän sanoi: »Mitä Montaguesta kuuluu?»

Illalla, kun he odottivat päivällistä, hän supisi:

»Minä olen käskenyt Smitheriä ottamaan esille puolen pulloa makeata samppanjaa, Hester. Minun mielestäni meidän pitää juoda rakkaan Jamesin malja ja — ja Soamesin vaimon terveydeksi, mutta pidetään se ihan salassa. Minä sanon vain näin: »Ja sinä tiedät, Hester!» ja sitten me juomme maljan. Se voisi järkyttää Timothya.»

»Luultavampaa on, että se järkyttää meitä», sanoi Hester täti. »Mutta kyllä kai meidän sentään täytyy, kun on tällainen tilaisuus.»

»Niin», sanoi Juley täti hurmaantuneena, »se on tilaisuus! Kuvittele nyt, että hän saisi rakkaan pienen pojan jatkamaan sukua! Minusta se on niin tärkeätä, nyt kun Irene on saanut pojan. Winifred kertoo, että George sanoo Jolyonia »kolmikanneksi», hänen kolmen perheensä vuoksi, tietysti! George on niin mainio. Ja ajattele! Irene asuu nyt kuitenkin siinä talossa, minkä Soames rakennutti heille molemmille. Se tuntuu kovalta rakasta Soamesia kohtaan, ja hän on aina elänyt niin nuhteettomasti.»

Sinä iltana hän makasi sängyssään vähän kiihtyneenä ja lämmenneenä vielä viinilasistaan ja toisen maljan salaisuudesta, rukouskirja avoimena vieressään ja katse kiintyneenä kattoon, jota lukulampun valo kultasi. Niitä nuoria! Se olisi niin hauskaa heille kaikille! Ja hän olisi niin onnellinen, jos näkisi rakkaan Soamesin onnellisena! Mutta tietysti Soames nyt oli onnellinen, huolimatta siitä, mitä Imogen oli sanonut. Hänellä olisi sitten kaikki mitä hän tarvitsisi, omaisuutta, vaimo ja lapsia! Ja hän eläisi vihreään vanhuuteen niinkuin hänen rakas isänsä ja unohtaisi Irenen ja tuon kauhean oikeusjutun. Jospa vain hän, Juley täti, voisi olla täällä ostamassa ensimmäisen keinuhevosen Soamesin lapsille! Smither kyllä valitsisi sen leikkikalukaupasta, oikein kauniin ja harmaan täplikkään. Ah, Roger aina keinutti häntä siksi kun hän putosi! Oi, hyvänen aika, se tapahtui kauan sitten! Nii-in! »Minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa —» Pieni rapina kuului hänen korviinsa — »mutta eihän täällä ole hiiriä», ajatteli hän koneellisesti. Ääni yltyi vain. Kas niin, se oli hiiri! Smither oli ilkeä, kun sanoi, ettei niitä ollut! Se jyrsisi rikki laudoituksen tuossa tuokiossa, ja heidän pitäisi päästää rakennusmiehet taloon korjaamaan. Ne olivat sellaisia hävittäjiä! Ja hän makasi hiljaa, liikuttaen vähän vain silmiään, ja seurasi mielessään tuota pientä rapisevaa ääntä, kunnes uni vapautti hänet siitä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings