9. VAPAINA VERKOSTA

Forsyten juorupörssissä Jollyn kuolinilmoitus, joka oli luettavana pitkässä sotilasluettelossa, herätti sekavia mielialoja. Oli kummallista lukea, että Jolyon Forsyte (viides senniminen suoraan alenevassa polvessa) oli kuollut tautiin ollessaan palvelemassa maataan, eikä seurauksena ollut persoonallinen suru. Se herätti vanhan kaunan hänen isäänsä kohtaan, joka oli vetäytynyt syrjään suvusta. Sillä niin suuri oli vieläkin vanhan Jolyonin arvo, että toiset Forsytet eivät koskaan oikein osanneet tajuta, niinkuin olisi voinut luulla, että he itse juuri olivat epäsäännöllisen elämän vuoksi erottaneet hänen jälkeläisensä muusta suvusta. Uutinen tietenkin lisäsi mielenkiintoa ja levottomuutta Valista, mutta Valin nimi oli kerta kaikkiaan Dartie, niin että jos hän kaatuisi tai saisi Viktorian ristin, ei se olisi aivan samaa kuin jos hänen nimensä olisi Forsyte. Ei liioin Haymaneja kohdannut onnettomuus tai kunnia olisi voinut olla todella tyydyttävää. Perheylpeys oli pettynyt.

Kuinka sitten pääsi liikkeelle huhu, että »jotakin hyvin kauheata, kultaseni», oli tulossa, sitä ei osannut sanoa kukaan, kaikkein vähimmin Soames, joka aina piti kaiken salassa. Ehkä jotkut silmät olivat nähneet jutun »Forsyte — Forsyte ja Forsyte» oikeusasiain luettelossa ja lisänneet tämän tietonsa huhuun »Irene Pariisissa vaalean parran seurassa». Kenties joillakin Park Lanen seinillä oli korvat. Tosiasia oli, että se oli tiedossa että siitä kuiskailtiin vanhojen kesken, keskusteltiin nuorten kesken että perheylpeys kohta oli saava iskun.

Soames, joka tuli sunnuntaikäynnilleen Timothyn taloon hän tuli siinä mielessä, että oikeusjutun päästyä tunnetuksi hän ei enää voisi käydä täällä — tunsi tietoa ilmassa astuessaan sisään. Kukaan ei tietenkään uskaltanut puhua siitä hänelle, mutta kaikki muut saapuvilla olevat Forsytet pidättivät henkeään, sillä he tiesivät, ettei mikään voisi estää Juley tätiä saattamasta heitä kaikkia noloon asemaan. Täti katsoi niin surkeana Soamesiin, hän katkaisi jo aloittamansa puheen niin usein, että Hester täti pyysi anteeksi ja sanoi, että hänen piti mennä hautomaan Timothyn silmää — siihen oli tulossa naarannappi. Soames pysyi järkähtämättömänä, hieman ylenkatseellisena, eikä viipynyt kauan. Hän lähti, tukahdutettu kirous kalpeitten, hienosti hymyilevien huultensa takana.

Onneksi hänen mielenrauhalleen, jota lähenevä skandaali julmasti jäyti, askarrutti häntä yötä päivää toimestaluopumissuunnitelma — hän oli tullut tähän ankaraan päätökseen. Tavata edelleen kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat tunteneet hänet »ovelana miehenä», viisaana neuvonantajana — tämän jälkeen — ei! Sitä ajatusta vastaan kapinoivat hänen tahdikkuutensa ja ylpeytensä, jotka niin omituisesti, niin erottamattomasti liittyivät hänessä juroon omistusvaistoon. Hän tahtoi vetäytyä syrjään, elää yksityisihmisenä, jatkaa tauluostojaan, saavuttaa suuren nimen kokeilijana — loppujen lopulta hänen sydämensä oli enemmän kiintynyt tähän kuin oli koskaan ollut lakiin. Tämän uuden päätöksen toteuttamiseksi hänen oli nyt valmistauduttava sulattamaan liikkeensä johonkin toiseen toiminimeen, ilman että ihmiset sitä tietäisivät, sillä se kiihdyttäisi heidän uteliaisuuttaan ja saisi nöyryytyksen luomaan varjonsa jo etukäteen. Hän oli tullut ajatelleeksi toiminimeä Cuthcott, Holliday, Kingson, joista kaksi jo oli kuollut. Koko nimi yhdistämisen jälkeen kuuluisi siis: Cuthcott, Holliday, Kingson, Forsyte, Bustard ja Forsyte. Mutta kun oli mietitty, kenellä vainajista vielä oli vaikutusta eläviin, päätettiin, että toiminimi tulisi kuulumaan Cuthcott, Kingson ja Forsyte, ja näistä olisi Kingson toimiva ja Soames nimellinen osakas. Sillä luovuttaessaan nimensä, maineensa ja asiakaspiirinsä Soames saisi huomattavan korvauksen.

Eräänä yönä, niinkuin sopikin miehelle, joka urassaan on saapunut niin tärkeään kohtaan, hän teki laskelman omaisuudestaan, ja otettuaan runsaasti huomioon sodan aiheuttamat laskut hän havaitsi omistavansa noin sata kolmekymmentä tuhatta puntaa. Isänsä kuoltua, mihin valitettavasti ei voinut olla pitkä aika, hän saisi ainakin viisikymmentä tuhatta lisää, ja hänen vuotuiset menonsa nousivat tätä nykyä tuskin kahteentuhanteen. Seisoessaan siinä taulujensa keskellä hän näki edessään tulevaisuuden täynnä kauppavoittoja, jotka aiheuttaisi hänen harjaantunut kykynsä tietää enemmän kuin muut ihmiset tiesivät. Myyden sen, mikä pian olisi laskussa, pitäen sen, mikä vielä oli nousussa, ja viisaasti vaistoten tulevaa makusuuntaa hän saavuttaisi ainutlaatuisen kokoelman, joka hänen kuoltuaan siirtyisi valtiolle »Forsyten Säätiön» nimellä.

Jos avioero menisi läpi, oli hän päättänyt, mihin suuntaan menettelisi Madame Lamotten suhteen. Tällä oli, mikäli Soames tiesi, vain yksi todellinen pyrkimys — päästä elämään koroillaan lastenlastensa läheisyydessä Pariisissa. Soames ostaisi Restaurant Bretagnen Madamen määräämällä hinnalla. Madame saisi elää äitikuningattarena Pariisissa koroillaan, ja pääomansa hän kyllä osaisi sijoittaa. (Ohimennen sanoen Soames aikoi panna kykenevän ravintolanhoitajan hänen tilalleen ja saada ravintolan tuottamaan hyvää korkoa rahoilleen. Sohossa oli suuria mahdollisuuksia.) Annettelle hän lupaisi heti viisitoista tuhatta, (joko tarkoituksella tai ilman) aivan saman summan, minkä vanha Jolyon oli määrännyt »tuolle naiselle.»

Kirje Jolyonin asianajajalta hänen omalleen oli paljastanut sen tosiseikan, että »nuo kaksi» olivat Italiassa. Ja ensin oli asianmukaisesti annettu tilaisuus todeta, että he olivat ennen lähtöään oleskelleet eräässä lontoolaisessa hotellissa. Asia oli selvä kuin päivä ja tulisi ratkaistuksi puolessa tunnissa, mutta sen puolituntisen aikana hän, Soames, kävisi helvetissä, ja sen puolituntisen jälkeen kaikki Forsyte-nimiset tietäisivät, että ruusun paras kukoistus oli mennyttä. Hän ei Shakespearen tavoin kuvitellut, että muunnimiset ruusut tuoksuvat yhtä suloisilta. Nimi oli omaisuutta, konkreettinen, tahraton osa omaisuutta, ja sen arvo vähenisi nyt ainakin parikymmentä prosenttia. Lukuunottamatta Rogeria, joka kerran oli kieltäytynyt parlamenttiehdokkuudesta ja — oi, kohtalon ivaa! — Jolyonia, joka pani taulujaan näytteille, ei Forsytein joukossa ollut koskaan ollut ketään erikoisemmin huomattua. Mutta juuri erikoisuuden puute oli nimen paras turva. Se oli yksityisnimi, vahvasti yksilöllinen ja hänen omaa omaisuuttaan, tunkeilevat sanomalehtimiehet eivät olleet toitottaneet sen mainetta hyvässä eikä pahassa. Hän ja jokainen hänen perheensä jäsen omisti sen kokonaan, terveesti, salaisesti, ilman muuta sekaantumista julkisuuden taholta kuin minkä syntymä, naiminen ja kuolema aiheuttavat. Ja näinä odotuksen viikkoina, joiden aikana hän valmistui jättämään lakitieteen, hän sai tuota samaista lakitiedettä kohtaan katkeran vastenmielisyyden, niin syvästi häneen koski se seikka, että laki kohta tulisi tekemään väkivaltaa hänen nimelleen, mihin tekoon hänen taas oli pakko suostua siksi, että tahtoi jättää nimensä perinnöksi laillisella tavalla. Koko jutun suunnaton epäoikeudenmukaisuus kiihdytti hänet alituiseen, hillittyyn raivoon. Hän ei ollut parempaa pyytänyt kuin saada viettää nuhteetonta kotielämää, ja nyt hänen piti mennä todistajain aitioon kaikkien näiden tyhjien, turhanpäiväisten vuosien jälkeen ja julistaa kaikille, kuinka huonosti hän oli osannut pitää kiinni vaimostaan — saada osakseen sääliä, naurua ja ylenkatsetta vertaisiltaan. Kaikki oli ylösalaisin. Irenen ja tuon miehen olisi pitänyt kärsiä, ja he — olivat Italiassa! Näinä päivinä laki, jota hän oli niin uskollisesti palvellut, jota hän oli niin kunnioittanut kaiken omaisuuden suojelijana, tuo laki näytti hänestä perin viheliäiseltä. Mikä voi olla epäterveempää kuin se, että miehen sanottiin omistavan vaimonsa ja kuitenkin häntä rangaistiin, kun joku lainvastaisesti vei häneltä vaimon? Eikö laki tietänyt, että nimi oli miehen kallein omaisuus ja että oli paljon vaikeampaa esiintyä aisankannattajana kuin viettelijänä? Hän suorastaan kadehti Jolyonilta sitä mainetta, että tämä oli onnistunut siinä, missä Soames oli epäonnistunut. Vahingonkorvauskysymys niinikään vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut tuottaa tuolle miehelle kärsimystä, mutta hän muisti serkkunsa sanat: »Maksan ilomielin», ja hänellä oli se epämukava tunne, että korvausvaatimus tuottaisi kärsimystä hänelle itselleen eikä Jolyonille. Hän vaistosi harmikseen, että Jolyon miltei ilomielin maksaisi — tuo mieshän oli niin tuhlaavainen! Sitäpaitsi ei käynyt vaatiminen korvausta. Vaatimus oli kuitenkin asetettu melkein koneellisesti, ja mikäli hetki läheni, alkoi Soames nähdä siinä uuden juonen tuon järjettömän ja nurinkurisen lain taholta saattaa hänet naurunalaiseksi, niin että ihmiset voisivat vilkuilla häneen ja sanoa: »Niin, tuo mies sai hyvän hinnan vaimostaan!» Ja hän antoi asianajajalleen ohjeet saattaa oikeuden tietoon, että rahat lahjoitettaisiin eräälle langenneiden naisten kodille. Hän koetti kauan etsiä sopivaa armeliaisuusmuotoa, mutta keksittyään tämän hän heräsi usein öisin ja ajatteli: »Ei se käy, se on liian kaameata, se herättää huomiota. Jotakin hiljaisempaa, aistikkaampaa.» Hän ei välittänyt koirista, muuten hän olisi lahjoittanut sen niille, ja epätoivoissaan — sillä hän ei ollut mikään asiantuntija hyväntekeväisyyden alalla — hän päätti antaa rahat sokeille. Se ei voisi olla sopimatonta, ja se saisi juryn määräämään korvauksen korkeaksi.

Useita riitajuttuja oli pudonnut pois luettelosta, joka sattui sinä kesänä olemaan poikkeuksellisen ohut, niin että hänen juttunsa ehtisi käsiteltäväksi jo ennen elokuuta. Päivän lähestyessä oli Winifred hänen ainoa lohdutuksensa. Winifred osoitti toverillisuutta niinkuin vain se, joka itse on ollut myllyssä, ja oli Soamesin ainoa »uskottu nainen», hän kun tiesi, ettei Winifred ainakaan Dartielle uskoisi tällaisia asioita. Tuo lurjus olisi vain liiankin iloinen! Heinäkuun lopulla, viimeisenä iltapäivänä ennen jutun käsittelyä Soames meni tapaamaan sisartaan. He eivät olleet voineet lähteä kaupungista tänä kesänä, sillä Dartie oli jo tuhlannut kesänviettorahat, eikä Winifred uskaltanut mennä pyytämään isältään enempää rahaa tänä aikana, jolloin hän odotti, että hänelle ei kerrottaisi mitään tuosta Soamesin asiasta.

Soames tapasi Winifredin kirjettä lukemasta.

»Onko se Valilta?» kysyi Soames synkkänä. »Mitä hänelle kuuluu?»

»Hän sanoo menneensä naimisiin», sanoi Winifred.

»Kenen kanssa, taivaan tähden?»

Winifred katsoi häneen.

»Holly Forsyten, Jolyonin tyttären.»

»Mitä?»

»Hän sai erikoisluvan ja he menivät naimisiin. Minä en edes tietänyt, että he olivat tuttuja. Noloa, eikö totta?»

Soames naurahti kuullessaan tuon luonteenomaisen lievän sanan.

»Noloa tosiaan! No niin, minä en luule, että he kuulevat tästä ennenkuin palaavat kotiin. Heidän olisi parempi jäädä sinne. Tuo mies antaa tytölle rahaa.»

»Mutta minä tahdon Valin takaisin», sanoi Winifred melkein surkeana. »Minä kaipaan häntä, ja hän auttaisi minua kestämään.»

»Minä ymmärrän», mutisi Soames. »Kuinka Dartie nyt käyttäytyy?»

»Pahemminkin voisi olla, mutta rahaa tarvitaan aina. Tahtoisitko että tulen oikeuteen huomenna, Soames?»

Soames ojensi kätensä hakien hänen kättään. Tuo liike ilmaisi siinä määrin hänen yksinäisyyttään, että sisar pusersi kättä molempien omiensa välissä.

»Älä välitä, poikaseni! Sinun on niin paljon parempi olla sitten, kun se on ohi.»

»Minä en tiedä mitä pahaa olen tehnyt», sanoi Soames käheästi »En ole koskaan käsittänyt. Kaikki on ylösalaisin. Minä pidin hänestä, olen aina pitänyt.»

Winifred näki veripisaran ilmaantuvan hänen huulilleen ja oli syvästi järkytetty.

»Tietysti asia on kaiken aikaa ollut liian paha hänen taholtaan» sanoi hän. »Mutta kuinka meidän on suhtauduttava tähän Valin avioliittoon, Soames? Minä en tiedä, mitä kirjoittaisin hänelle asiain näin ollen. Sinä olet nähnyt tuon lapsen. Onko hän kaunis?»

»On, hän on kaunis», sanoi Soames. »Tumma — hieno kylläkin»

»Se ei kuulu pahalta», ajatteli Winifred. »Jolyonilla oli tyyliä.»

»On tämäkin vyyhti», sanoi hän. »Mitä isä sanoo?»

»Sitä ei saa sanoa hänelle», sanoi Soames. »Sota päättyy nyt pian, luulen, että sinun on parempi antaa Valin jäädä sinne maanviljelijäksi.»

Se merkitsi samaa, kuin että sisarenpoika oli mennyttä.

»Minä en ole sanonut Montylle», mutisi Winifred toivottomana.

Asia tuli esille seuraavana päivänä ennen puoltapaivaa ja oli ratkaistu vähän yli puolessa tunnissa. Soames, joka esiintyi todistajain aitiossa kalpeana, hienona, silmät surullisina, oli kärsinyt etukäteen niin paljon, että hän suhtautui kaikkeen nyt kuin kuollut. Samana hetkenä, jolloin päätös oli lausuttu, hän lähti salista.

Vielä neljä tuntia siihen, jolloin hänestä tulisi sanomalehtiyleisön omaisuutta! »Asianajajan avioerojuttu!» Ynseä, juro viha tuli nyt tuon kuolleen tunteen tilalle. »Kirottuja olkoot he kaikki», ajatteli hän. »Minä en pakene. Minä olen aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja Fleet Streetin ja Ludgate Hillin menehdyttävässä kuumuudessa hän käveli koko matkan City Clubiin, lounasti ja palasi toimistoonsa. Siellä hän työskenteli tylsänä koko iltapäivän.

Lähtiessään toimistosta hän näki, että konttoriapulaiset tiesivät, ja vastasi heidän vaistomaisiin silmäyksiinsä katseella, joka oli niin ivallinen, että he viipymättä vetäytyivät pois. St. Paulin edustalla hän pysähtyi ostamaan kaikkein hienoimman iltalehden. Oli, siinä se oli! »Tunnetun asianajajan avioerojuttu. Serkku kanssavastaajana. Vahingonkorvaus lahjoitettu sokeille.» Niin, nyt he olivat panneet sen lehtiin! Joka vastaantulijasta hän ajatteli: »Jokohan tiedät?» Ja äkkiä hänen tuli kummallinen olla, ikäänkuin jokin hänen päässään menisi ympäri.

Mitä tämä oli? Se oli saamaisillaan voiton hänestä! Mutta hän ei saanut antautua! Hän tulisi sairaaksi. Hän ei saanut ajatella! Hän lähtisi joelle soutelemaan ja kalastamaan. »Minä en aio mennä vuoteeseen», ajatteli hän.

Hänen mieleensä välähti, että hänellä oli jotakin tärkeätä tehtävää, ennenkuin lähtisi kaupungista. Madame Lamotte! Hänen piti selittää tälle asiain lainmukainen meno. Kuusi kuukautta vielä ennenkuin hän olisi todella vapaa! Hän ei vain olisi tahtonut tavata Annettea! Ja hän kosketti kädellä päälakeaan — se oli hyvin kuuma.

Hän oikaisi Covent Gardenin kautta. Tänä tukahduttavana heinäkuun päivänä vaivasi vanhan torin hylkyjäteilma häntä, ja Soho näytti enemmän kuin koskaan kehnouden epäkauniilta kodilta. Vain Restaurant Bretagne, joka oli siisti ja sirosti maalattu sinisine puuastioineen ja pienine laakeripuineen, omasi eristettyä ja ranskalaistunutta itsekunnioitusta. Oli hiljainen tunti liikenteessä, ja kalpeat, sievät tarjoilijattaret kattoivat pieniä päivällispöytiä. Soames meni suoraan yksityispuolelle. Pettymyksekseen hän kuuli Annetten vastaavan koputukseen. Hänkin näytti kalpealta ja kuumuuden uuvuttamalta.

»Te olette käynyt vallan vieraaksi», sanoi hän väsyneesti. Soames hymyili.

»Sitä en tahtoisi, mutta minulla on ollut kiire. Missä äitinne on, Annette? Minulla on hänelle uutisia.»

»Äiti ei ole kotona.»

Soamesista näytti, että tyttö katsoi häneen omituisesti. Minkä verran hän tiesi? Mitä äiti oli kertonut hänelle? Vaivalloinen yritys saada tuota selville aiheutti hälyttävän tunteen hänen päässään. Hän tarttui pöydän reunaan ja näki himmeästi Annetten tulevan luokseen, silmät hämmästyksestä kirkkaina Hän sulki silmänsä ja sanoi:

»Ei se mitään ole. Olen kai saanut liikaa aurinkoa.» Aurinkoa! Pimeyttä hän oli saanut liikaa! Kun himmeys silmistä katosi ja Soames avasi silmänsä, katsoi Annette häneen. Mikä tutkimaton ja kumma ilme kaksikymmenvuotiaalle tytölle!

»Voitteko jo paremmin?»

»Ei se mitään ollut», sanoi Soames. Vaisto sanoi hänelle että Annetten edessä hänen ei auttanut esiintyä heikkona — ikä oli jo ilmankin kyllin suuri haitta. Tahdon voima oli hänen vahvin puolensa Annetteen nähden, hän oli viime kuukausina menettänyt maaperää päättämättömyytensä vuoksi — nyt hänellä ei enää ollut varaa menettää. Hän nousi ja sanoi:

»Minä kirjoitan äidillenne. Lähden talooni jokivarrelle viettämään pitkää loma-aikaa. Tahtoisin, että molemmat tulisitte sinne pitkäksi ajaksi. Siellä on paras aika nyt. Tulettehan, eikö niin?»

»Siitä tulee hurmaavaa.» Ranskalainen »r» surisi sievästi, mutta innostus puuttui. Ja Soames lisäsi melkein surullisesti.

»Tekin kärsitte kuumuudesta, Annette, eikö niin? Teidän on hyvä päästä joelle. Hyvää yötä.» Annette keinahti eteenpäin. Hänen eleessään oli melkein omantunnon vaivaa.

»Voitteko jo lähteä? Tarjoanko teille kupin kahvia.»

»Ei kiitos», sanoi Soames lujasti. »Antakaa minulle kätenne.»

Hän ojensi kätensä, ja Soames nosti sen huulilleen. Kun hän katsahti ylös, oli tytön kasvoilla taaskin tuo kummallinen ilme. »Minä en osaa sanoa», ajatteli hän mennessään ulos, »mutta paras, että en ajattele — en murehdi.»

Mutta hän murehti kuitenkin kulkiessaan kohti Pall Mallia. Hän oli englantilainen, eri uskontoa kuin Annette, keski-ikäinen, kotoisen murhenäytelmän arpeuttama — mitä annettavaa hänellä oli? Vain rikkautta, yhteiskunnallista asemaa, vapautta työstä, ihailua! Se oli paljon, mutta oliko se riittävästi kauniille kaksikymmenvuotiaalle tytölle? Hän tunsi Annettea niin vähän. Hän sitäpaitsi omituisesti pelkäsi Annetten ja hänen äitinsä ranskalaista luontoa. He tiesivät niin hyvin, mitä tahtoivat. He olivat melkein Forsyteja. He eivät koskaan tarttuisi varjoon ja päästäisi käsistään itse asiaa!

Hirmuinen ponnistus, minkä pienen kirjelipun kirjoittaminen klubissa maksoi hänelle, oli niinikään varoituksena ja osoitti, että hän oli tullut mahdollisuuksien rajalle.

»Paras Rouva, (kirjoitti hän),

Mukaanliitetystä sanomalehtileikkeestä näette, että olen tänään saanut hakemani avioeron. Englannin lain mukaan en kuitenkaan ole vapaa menemään uusiin naimisiin ennenkuin kuusi kuukautta päätöksen jälkeen. Toistaiseksi voin vain pyytää, että saisin kunnian tulla katsotuksi tyttärenne kosijaksi muotojen mukaan. Kirjoitan parin päivän päästä uudestaan ja pyydän teitä molempia tulemaan talooni joen varrelle.

Vilpittömästi Teidän

Soames Forsyte.»

Suljettuaan kirjeen ja pantuaan sen postiin hän meni ruokahuoneeseen. Kolme lusikallista soppaa sai hänet ymmärtämään, että hän ei voinut syödä, ja lähetettyään noutamaan ajurin hän ajoi Paddingtonin asemalle ja lähti ensimmäisellä junalla Readingiin. Hän ehti kotiinsa juuri kun aurinko laski ja meni kävelemään tielle. Ilma oli tulvillaan hänen kukkapenkkiensä neilikantuoksua. Hiipivä kylmyys nousi joelta.

Lepo — rauha! Antakaa poloisen miehen levätä! Älkööt suru ja häpeä ja suuttumus lepattako ilkeitten yölintujen tavoin hänen päässään! Kuin kyyhkyt, jotka torkkuvat lakoissaan kuin metsien turkkieläimet joen toisella rannalla ja yksinkertaiset ihmiset mökeissään, kuin puut ja joki itse, joka hämärässä vaaleni nopeasti, kuin tummuva ruiskukanvärinen taivas, jolle tähdet syttyivät — antakaa hänen vapautua itsestään ja levätä!